POiKKEUS

POiKKEUS

Ainakin sen tuhannen risun,
karahkan, ritvan, oksan, varvun ja  vitsan välistä;
sieltä raosta se lempohinen pilkistää.

Pujahtaa verhon ja kapan yhtymäkohdasta,
huolimattomasti rypytetyn kankaan lomasta.
Kipittää viivasuoraan kuin sopulin juoksu
permannolle asennetun punakeltaraitaisen,
pitkän ja iloisen räsymaton yli.

Loikkaa sänkypeiton virkaa hoitavan harmaan
huovan kulmaa myöten;
syönnin päälle lavitsalle asettuneen ukon raadon
huokuvaa sarkalyyssin rinnusta pitkin
kunnioitettavan kookkaan tuulenhalkaisijan
alle ylähuuleen ja hipaisee.

Ja niin somassa asennossa torkkuu tämä hupsu,
puolisen päälle levolle asettunut,
että luonnonlakien mukaan liikkuva,
malttamattomana ajassa kiiruhtava säde,
joka vaihtaa alvariinsa paikkaa pykälien mukaan;
ylähuulesta siirtyy kutittamaan sieraimen sisustasta
erkanevia ulos tunkevia karvoja.

Se on lopullinen piste, kulminaatio elämän pelissä.
Konkkainen nokanpää rypistelee, liikkuu ja välttelee
kiusantekijää, epäonnistuu lopulta.
Unihiekkaiset kyyneleet puristuvat näkösälle,
valahtavat sikeässä uinuvan silmäkulmista noroina
poskien kanjoneita leualle.

Leukapieli antaa periksi, venyy ammolleen,
sammunut kippuravartinen putoaa lavitsalle.
Perkeleellinen aivastus täyttää pirtin,
säikähtäneet pölyhattarat pilveytyvät,
muuntuvat hät'hätää villakoiriksi
ja ryntäävät sängyn alle kuuruun.

Ukko sinkoaa kipsahtaen istualleen,
ottaa tukea rystyillään pysyäkseen pystyssä,
sitten jo pyyhkii kyyneleitä kämmensyrjällä
ja nyyhkäsee perään onnesta.

Päivänsäde pujahtaa säikähtäneenä
takaisin pilven lonkaan ja kuinka onkaan,
maailma palaa tasaisen kattavaan harmauteensa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!