maanantai 16. toukokuuta 2011

NÄiN KAATUU RUÅTSi



NÄiN KAATUU RUÅTSi

Ränstynyt miespari harppoo keväistä tyypillistä suomalaisen maaseudun kelirikkotietä väylän varressa, läntisessä Lapin läänissä. Päällisin puolin näytästävät,  jokseenkin kutakuinkin tyytyväisinä. 

Katsoja, satunnainenkaan tuskinpa nyt syyllistyy kovinkaan suuren herjaukseen ja ei ainakaan panetteluun, jos hän näkemänsä perusteella tekee sellaisen johtopäätöksen, lähinnä miesten sosiaalisesta asemesta yhteiskunnassa, joka ei mieltä niin hivele.

Eikä se kuviteltu katsoja - sivusta seuraaja, voi kovin väärässä edes olla, sillä se, että hänen humeettinsa näkee saman minkä silmänsä, pitää paikkansa mitä suurimmissa määrin. Sitä paitsi tuo on ikivanha wiisaus ja se olisi syytä muistaa itse kunkin.

Kyseessä on kuitenkin jonkinlainen omaperäinen rehellisyys tuon kuraisella tiellä lampsivan parin näkökulmasta, koska se miksi, ja miltä he näyttävät ulkopuolisen silmiin, on tyystin tarkoituksellista ja vain ja ainoastaan omasta tahdostaan olevaa - niin omituiselta kuin se saattaakin kuullostaa tässä ajassa. 

He haluavat olla sitä miltä näyttävät - ränstyneitä, mutta itsellisiä. Se miellyttää heitä.

Nii-in, tässäpä ajassapa hyvinkin. Tässä ajassa, jossa markkinamiesten ja humpuukimaakareiden mukaan ulos annettavan kuvan tulisi olla mahdollisimman menevä, nuorekas, raikas ja urheilullinen ja etevä. 

Sekaan kuuluisi olla lisäksi lorautettuna ripaus hieman varallisuuden aristokraattista vuosikertaa. 
Ei sellaista uusrikkaiden rahvaanomaisuuden läpipäästävää. Ei tienkään. Vaan suoraan sanoen sellaista, no, sellaista joka  kyllä on, mutta joka ei näy. 
Hieman samaan tapaan kuin palkkakorotus tilipussissa. Kyllähän se siellä maksajan mielestä on. Se vaan ei näy.

Jättäkäämme kuitenkin tämä pitkäveteinen luonnehdinta tämän oiwan, ränstyneen miesparin sosiaalisesta asemasta, sillä sillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen asian kera jonka vuoksi he ovat juuri nyt matkalla jonnekkin toisaalle. 


Tienvarren joukkohysteeriset apinat katselevat heitä, mutta eivät kykene sanomaan mitään, sitä varsinaista sanottavaa kun ei ole vaikka useat puhuvat jopa monilla kielillä.
Miesparilla kyllä koko ajan, olemuksillaan todistavat sen.

Toisekseen he eivät ole varsinaisesti kyllä mikään pari. Ei siinä merkityksessä johon pari sanaa käytettäessä inimiset helposti yhdistää; tyttöpari, poikapari, nais- tai miespari. Lesbopari, homopari. 

No eikä etenkään tietenkään aviopari, vaikka Virheet sitä muiden suvaitsevaisten sinisilmäisten höpsöjen kera ovat hopulla ajaneetkin kuin kärmestä pyssyyn kahden jälkimmäisenä mainitun parin osalta.
 

He ovat pari vain siinä mielessä, että he nyt tällä erää ovat matkalla ja lampsimassa samaa polkua samaan suuntaan pelkästään yhteisen tavoitteen takia, vaikka tosin he kyllä toistensa tuttujakin toisaalta ovat. Eipä silti.

Tämän episodin matkaa on taitettu niissä olosuhteissa, ehtoon puolella, jo sangen huomattava määrä - toistakymmentä kilometriä, eikä loppu häämötä lähimainkaan, tunnin pari saavatten he vielä pistellä rivakasti, sikäli mikäli haluavat saavuttaa tarkoituksensa tyyten.

Tovin matkaa joudutettuaan he huomaavat Ruåtsin väreihin sonnustautuneen naisen yrittävän kahlaamista yhä tulvavesistä vuolaan rajajoen sivuhaaran yli. Kai kotiinsa joen toiselle törmälle. Lienee tuo elävä tulossa riiuumatkaltaan vasta tällä aikaa.

Tai mistäpä lemmosta tuon lopultakin nämä tuntemattomat toisesta tuntemattomasta tietää. Johtopäätökset nyt ovat kuitenkin ylimaailmallisesti hyvin herkästi sellaisia - etupäässä vääriä pääsääntöisesti, useimmiten.

Toinen miehistä erkanee, rotevampi. Harppoo ravin yli penkereelle. Kaappasee naisen kahmaloonsa ja kohottaa rinnan korkeudelle vantterilla käsivarsillaan. Astuu sitten vuohon ja kahlaa lanteitaan myöten somerikon yli. Laskee naisen toisella ahteella maahan. Läpsäyttää takapuoleen. 

Nainen käännähtää ja hymyilee ruåtsiksi kutsuvasti, mutta avittaja palaa samoilla märillä takaisin kuraisella tiellä odottavan parinsa luo toiseen valtakuntaan.

Toinen katselee otsarypyssä, se vähäläntäisempi, kelirikkotielle palaavaa matkakumppaniaan. Jatkavat kuitenkin vielä aimo palan matkaa kunnes pysähtyvät kuselle tien poskeen.

Siinä paikassa vasta vähäläntä tokaisee mieltään kaihertaneen asian toiselle julki:
"Sie se menit ja rikkokki heti meän sääntöä, hyvä mies, methän emmä saa lainkhan koskea ruåtsalaiseen. Tällä reisulla. Sen met sovima lähtäissä."

Toinen vastaa: 

"Methän jätimmä hänet jo kauaa sitten, mutta sie se näyt vaan kantavan häntä yhä vieläkhin. Mutta näin met Ruåtsin voitama."

Pääsevät lopulta tavoitteeseensa, yhteisen tuttunsa luo, tuttunsa joka on hullaantunut televisoihin, oikeastaan oikea friikki. 

Sillä erää hän katselee wanhasta navetasta tehdyssä tv-huoneessa juuri alkamassa olevaa Suomi-Ruåtsi jääkiekkomatsia 60" HD-kuvaruudulta kotiteatterin konstein. 

Ennättävät matkustavaiset täpärästi matsiin matkaa hieman häirinneestä pienestä episodista huolimatta.

.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Kalan valmistuksen tärkein sääntö on tämä: "Ne jotka paistavat kalan ruokaöljyssä, pitäisi keittää itse siinä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi