SAAMAMiES
Riettaan valkoinen, viattoman oloinen harsuinen huntu peitti suuren osan selkosta. Maa oli rasakka ja kahiseva. Erityisen herkkä astua. Ääntä tahtoo syntyä kellä tahansa vaikka kuin yrittäisi varoen koipiaan nostella. Mutta nyt - aamutuimaan, parahultaisesti kukonlaulun jälkeen ei kuulunut mitään ääniä - mistään. Ilma oli pysähtynyt niille sijoilleen kairassa - koko elämä oli, tai ainakin näytti siltä.
Autius kinasteli tyhjyyden kera jonniinjoutavaa keskinäistä mykkää kisaansa siitä kumpi osaa vaietummin olla. Ken on hiljaisuuden isäntä - se oli ikuisesti ratkaisematon ja sellaisena pysyisi.
Inimistä siihen ei kaivattu sitä kysymystä ratkaisemaan - sellaista pätöhölisijää, joka mistään ammattimaisista hiljaisuustekniikoista piittaamatta saattoi noin vain tulla päivittelemään jonain aamuna jängän reunaan ihan normaalia hiljaisuutta.
Aivan mahdottomalla äänivyöryllä - älyämättä hävetä lainkaan millaisen kakofonian sai aikaiseksi kahisevassa maastopuvussaan, kilisevässä repussaan ynnä muissa hilisvinkeissään joita vain jonkun vekkulin kiinalaisen mieli saattoi keksiä ja panna esille alttiiksi havaituille mielille.
Katsoipa mihin suuntaan tahansa pieneltä jängän saajolta pitkin harsuista vaaleaa selkää, missään ei ollut liikettä. Ei edes korppiparia liihottelemassa teräksenharmaan taivaanpiirin yli haaskalleen. Ei sen ensimmäistäkään hirvasta lampsimassa pää ylpeästi takakenossa, selkä notkolla, soiro suorana vaadinpartiotaan paimentaen. Ei vaikka rykimä par'aikaa ja pian kiivaimmillaan käynnissä.
Mykkää hiljaisuutta vain pelkkää; viimeisinkin kavereistaan hairahtunut kurjen hupakko oli jo aikaa sitten leväyttänyt siipispankkonsa ja loikannut lentoon. Muutaman piruetin jälkeen oijustanut pyramiidien suuntaan ja hävinnyt näköpiiristä viimeisen kailotuksen myötä kuin pieru Saharaan.
Kurkiin nähden siis hiljaisuus pysyisi täst'edin rikkumatta hyvin suurella todennäköisyydellä kevääseen saakka, ellei nyt maailman kirjat ihan tyyten sekaisin menisi. Sekin oli tosin mahdollista inimisen järjestellessä itseänsä luomakunnan herraksi.
Vaan mikä lempohinen se tuolla - kaakonpuolessa, musta piste, ikään kuin se olisi muka liikahtanut. Valkoisen harsun päällä jos oikein tarkkaan pinnistää. Ja valkoista siinä häivähtää myös. Jo vain se killa liikkuu saatana. Liikkuu se sittenkin, mutta kaukana on. Kärpäsen paskan kokoinen piste siellä elää ja on.
No-no-no, nyt siellä on jo pari, ilmestyy pannahinen tyhjästä tuo toinen. Mistä pirusta se tuonne osautui yhen äkin? Katohan, kontaktia ottaa nuo elävät. Korppeja eivät ole, se on selvä jo nyt. Se on vuoren varmaa - niissä otuksissa ei ole valkoisen kipenettäkään, jos nyt ei satu sitten poikkeuksellisesti olemaan muovipussia kainalossa - molemmilla, niin kuin nuilla näyttää olevan valkoista vilahtamassa kummallakin.
Teeriä! Teerikukkoja perkele. Syyssoitimelle liihottaneet jostakin kurusta yli, tälle puolen selkää - harvinaista. Ukkoteeriä ne ovat, se on varmaa, ei kutkaan muut pasteeraa noin.
Nyt ylettyy jo pulinakin tälle rantteelle, suhahduksia; kappas vaan miten ovatkin innoissaan. Höyhentä siellä näytetään pöllytettävän kiivaana.
Mitenkähän olisi, ulottuisiko noihin wanhoilla silmillään, jos tästä kontilleen laskeutuisi tuon typpyrän päälle. Siihen tukisi Tikan ja alkaisi sohimaan niiden suuntaan?
Arapaima Guttorm, wanhan liiton mies, pieni, kiväärinsä mittainen käppänä, pyllähtää istualleen, kaivaa piippuvermeet taskustaan. Latailee ja valmistelee nautintoerän huolella. Siinä iässä enää harvoin sorrutaan lapsuksiin.
Sytyttää kiverän. Ei ole huolta, että savu ylettyisi teerille saakka. Eläkööt nyt vielä muutaman savun ajan kaikessa rauhassa. Nauttikoot kiiman tuomista oikuista tappelun tuoksinassa. Kyllä minä pian näytän kelle kuulutte.
Kun piipusta on imetty henkinen lataus humeettiin, Arapaima ottaa Tikan, tekee latausliikkeen ja poistaa kiikarista suojukset. Pyörähtää kylkensä kautta mahalleen ja asettuu. Asettelee kädet ja aseen sopivasti sammaleiselle tuelle. Kurkistaa sitten optiikan läpi siihen suuntaan jossa liikennettä varhemmin havaitsi.
Ka siellähän ne, ei ole sopuun päästy vielä kenen astuttaviksi päätyy kanat loppupeleissä. Itse asiassa kanoja ei näy lain. Niitä ei kiinnosta testosteronia pullollaan olevat kukot tällä erää vuotta. On parempaakin tekemistä kuin pylly pystyssä olla jakamassa huuruisella jängällä täyttymystä. Anhittoman jyrkkä ja ankara talvi tulossa - ruokaa tässä pitäisi ehättää tukkia itseensä sen minkä ehtii ja mahtuu.
Nämätten sonnit vaan - älyttömät, pillun perässä huhkivat vielä täyttä häkää.
Nyt asettuu pari kukkoa peräkanaan tähtääjään nähden. Sisäänhengitys ja pidättely. Ilma alkaa virrata tasaiseen huultenraosta. Sormi koukistuu, tyhjä on pois, pieni nytkähdys kahdella ensimmäisellä etusormen nivelellä. Jyrähdys, potku hartiaan ja tulinen kuolema kiitää winhaa hoppua tuon vähäpätösen matkan joka erottaa elämän kuolemasta. Kissaa ei ehdi väliin sanoa, meriketusta puhumattakaan.
Parinsadan metrin päässä kellistyy suoraan hurmasta kaksi teerikukkoa. Helakka veri turskahtaa valumaan kellanvihreälle sammalelle. Kolme muuta henkiin jäänyttä mustanlinnun sielua ounastelee tovin, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Palaveeraavat ja päättävät sitten, ettei vara venosta kaada. Hyppäävät siipispankoilleen ja oijustavat turvallisemmille kiimimismaille.
Hiljaisuus on laskeutunut uuteen kuosiinsa jo aikaa sitten, heti perään mainitun laukauksen. Hetken päästä alkaa erottua rahina ja puuskutus kun saamamies siellä lähestyy saaliitaan...
Autius kinasteli tyhjyyden kera jonniinjoutavaa keskinäistä mykkää kisaansa siitä kumpi osaa vaietummin olla. Ken on hiljaisuuden isäntä - se oli ikuisesti ratkaisematon ja sellaisena pysyisi.
Inimistä siihen ei kaivattu sitä kysymystä ratkaisemaan - sellaista pätöhölisijää, joka mistään ammattimaisista hiljaisuustekniikoista piittaamatta saattoi noin vain tulla päivittelemään jonain aamuna jängän reunaan ihan normaalia hiljaisuutta.
Aivan mahdottomalla äänivyöryllä - älyämättä hävetä lainkaan millaisen kakofonian sai aikaiseksi kahisevassa maastopuvussaan, kilisevässä repussaan ynnä muissa hilisvinkeissään joita vain jonkun vekkulin kiinalaisen mieli saattoi keksiä ja panna esille alttiiksi havaituille mielille.
Katsoipa mihin suuntaan tahansa pieneltä jängän saajolta pitkin harsuista vaaleaa selkää, missään ei ollut liikettä. Ei edes korppiparia liihottelemassa teräksenharmaan taivaanpiirin yli haaskalleen. Ei sen ensimmäistäkään hirvasta lampsimassa pää ylpeästi takakenossa, selkä notkolla, soiro suorana vaadinpartiotaan paimentaen. Ei vaikka rykimä par'aikaa ja pian kiivaimmillaan käynnissä.
Mykkää hiljaisuutta vain pelkkää; viimeisinkin kavereistaan hairahtunut kurjen hupakko oli jo aikaa sitten leväyttänyt siipispankkonsa ja loikannut lentoon. Muutaman piruetin jälkeen oijustanut pyramiidien suuntaan ja hävinnyt näköpiiristä viimeisen kailotuksen myötä kuin pieru Saharaan.
Kurkiin nähden siis hiljaisuus pysyisi täst'edin rikkumatta hyvin suurella todennäköisyydellä kevääseen saakka, ellei nyt maailman kirjat ihan tyyten sekaisin menisi. Sekin oli tosin mahdollista inimisen järjestellessä itseänsä luomakunnan herraksi.
Vaan mikä lempohinen se tuolla - kaakonpuolessa, musta piste, ikään kuin se olisi muka liikahtanut. Valkoisen harsun päällä jos oikein tarkkaan pinnistää. Ja valkoista siinä häivähtää myös. Jo vain se killa liikkuu saatana. Liikkuu se sittenkin, mutta kaukana on. Kärpäsen paskan kokoinen piste siellä elää ja on.
No-no-no, nyt siellä on jo pari, ilmestyy pannahinen tyhjästä tuo toinen. Mistä pirusta se tuonne osautui yhen äkin? Katohan, kontaktia ottaa nuo elävät. Korppeja eivät ole, se on selvä jo nyt. Se on vuoren varmaa - niissä otuksissa ei ole valkoisen kipenettäkään, jos nyt ei satu sitten poikkeuksellisesti olemaan muovipussia kainalossa - molemmilla, niin kuin nuilla näyttää olevan valkoista vilahtamassa kummallakin.
Teeriä! Teerikukkoja perkele. Syyssoitimelle liihottaneet jostakin kurusta yli, tälle puolen selkää - harvinaista. Ukkoteeriä ne ovat, se on varmaa, ei kutkaan muut pasteeraa noin.
Nyt ylettyy jo pulinakin tälle rantteelle, suhahduksia; kappas vaan miten ovatkin innoissaan. Höyhentä siellä näytetään pöllytettävän kiivaana.
Mitenkähän olisi, ulottuisiko noihin wanhoilla silmillään, jos tästä kontilleen laskeutuisi tuon typpyrän päälle. Siihen tukisi Tikan ja alkaisi sohimaan niiden suuntaan?
Arapaima Guttorm, wanhan liiton mies, pieni, kiväärinsä mittainen käppänä, pyllähtää istualleen, kaivaa piippuvermeet taskustaan. Latailee ja valmistelee nautintoerän huolella. Siinä iässä enää harvoin sorrutaan lapsuksiin.
Sytyttää kiverän. Ei ole huolta, että savu ylettyisi teerille saakka. Eläkööt nyt vielä muutaman savun ajan kaikessa rauhassa. Nauttikoot kiiman tuomista oikuista tappelun tuoksinassa. Kyllä minä pian näytän kelle kuulutte.
Kun piipusta on imetty henkinen lataus humeettiin, Arapaima ottaa Tikan, tekee latausliikkeen ja poistaa kiikarista suojukset. Pyörähtää kylkensä kautta mahalleen ja asettuu. Asettelee kädet ja aseen sopivasti sammaleiselle tuelle. Kurkistaa sitten optiikan läpi siihen suuntaan jossa liikennettä varhemmin havaitsi.
Ka siellähän ne, ei ole sopuun päästy vielä kenen astuttaviksi päätyy kanat loppupeleissä. Itse asiassa kanoja ei näy lain. Niitä ei kiinnosta testosteronia pullollaan olevat kukot tällä erää vuotta. On parempaakin tekemistä kuin pylly pystyssä olla jakamassa huuruisella jängällä täyttymystä. Anhittoman jyrkkä ja ankara talvi tulossa - ruokaa tässä pitäisi ehättää tukkia itseensä sen minkä ehtii ja mahtuu.
Nämätten sonnit vaan - älyttömät, pillun perässä huhkivat vielä täyttä häkää.
Nyt asettuu pari kukkoa peräkanaan tähtääjään nähden. Sisäänhengitys ja pidättely. Ilma alkaa virrata tasaiseen huultenraosta. Sormi koukistuu, tyhjä on pois, pieni nytkähdys kahdella ensimmäisellä etusormen nivelellä. Jyrähdys, potku hartiaan ja tulinen kuolema kiitää winhaa hoppua tuon vähäpätösen matkan joka erottaa elämän kuolemasta. Kissaa ei ehdi väliin sanoa, meriketusta puhumattakaan.
Parinsadan metrin päässä kellistyy suoraan hurmasta kaksi teerikukkoa. Helakka veri turskahtaa valumaan kellanvihreälle sammalelle. Kolme muuta henkiin jäänyttä mustanlinnun sielua ounastelee tovin, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Palaveeraavat ja päättävät sitten, ettei vara venosta kaada. Hyppäävät siipispankoilleen ja oijustavat turvallisemmille kiimimismaille.
Hiljaisuus on laskeutunut uuteen kuosiinsa jo aikaa sitten, heti perään mainitun laukauksen. Hetken päästä alkaa erottua rahina ja puuskutus kun saamamies siellä lähestyy saaliitaan...
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
On se pirua ko mettästysvietti on tyyten karannu kairaan, vai kerrostalojen väleiköissä pyörrältävien kaasujen mukaanko haihtuivat?!
VastaaPoistaVeivät ihmiset, veivät metät, menivät niitten mukana ulukometästä lehemätkin ja hävisi polut. En tunne enää seutuja joissa kasvaa samaa lajia, petäjää enimmäkseen.
Lintuja kuulema olisi, mutta ammu niitä sellasista tureikoista. Ei ehdi enää minun iälle uudet humisevat. Ja kohtahan ne alkavat parturoida taas...
Valto Ensiolle:
VastaaPoistaSe on sitä urpanisoitumista se.