DEATNUN PiKKULA
Kesälomailija Vitali Novgorod ajeli uudenkarhealla mustalla SUVillaan pitkin Tenojokivartta vastamäkeen ja -virtaan. Oli puikahtanut Nuorgamista Skiippagurran ja Polmakin kautta Norjan puolelta Utsjokeen ja siinä sitten tehnyt päätöksen ajaltaa Karigasniemen ja Angelin tyttöjen kautta Ivaloon ostoksille ja siitä sitten Raja-Joosepin kautta takaisin Venäänmaalle.
Eikähän siinä mitään, vaimoineen ajeli Vitali - Olga-nimisen, ensiluokkaisen tyylikkäästi pukeutuneen kera. Niin tyylikkäästi, että niillä tamineilla piti SUV olla, jotta pääsee kuivin jaloin autosta majapaikkaan karkeammassakin varvikossa.
Frouan kamppeet oli suoraan sanoen parasta A-ryhmää. Sellaista laatua jota saa vain oikealla rahalla. Ja käteen maksettuna.
Ei sitä tavallista tuulikankaista kahisevaa toppapukua.
Jossain Nuorpinniemen kohdalla, niillä main missä runoilija Pekka Kejonen vaimonsa Kirstin kera taannoin asusteli ja kirjoitteli kuni muuttivat sitten Tampereen seudulle takaisin; niillä seuduin alkoi Olga-frouaa kakittaa. Hän pyysi miestään kaikella suurella ja mahtavalla korrektiudellaan keksimään paikan jossa tukalaksi pikapikaa käyvää tilannetta voisi lieventää.
Vitali puristi tanakemman otteen ratista ja tarkensi vireillä oloa niin, että heti ensimmäisen mahdollisen huussi-havainnon jälkeen voisi kurvata lähietäisyydelle ja päästää frouansa pälkähästä.
Eipä tuo tainnut tietää mitä päläs ylipäänsä tarkoittaa, mutta yrittipä kuitenkin ja hyvä niin - loppupeleissä säilyisi puhtaat kaatiot.
Siinä on, kun Roahkajohkasta hieman ohitse käydään vasemmalla Utsjoelta käsin tultaessa pieni talo jyrkässä ahteessa ja siellä pilkottaa talon takaa harmaa pikkulan näköinen laitos jonka tarkkasilmäinen Vasili hokasi ja oivalsi heti että mistä on kyse.
Niinpä hän hidasti ja kurvasi lähes sivuryöppyä ylös vasemmalle tietokoneen hoidellessa sivuluisun ja pujahti soraleikkauksen halki vihreälle, tosin villiintyneelle ja heinittymään päässeelle siljolle.
Porstuan ovi reuhotti auki ja piisistä tuprusi savua, joten kotosalla siellä joku tai jotkut oli. Liekkö vakituista asujamistoa vaiko kalamiehiä. Siitä ei osannut tehdä näin äkkiseltään sen kummempia johtopäätöksiä. Ei Olga ei Vitali.
Kun Vitali loksautti oven auki ja laskeutui rantteelle, rouva punotti ja pinnisteli ongelmansa kera, ei hirvinnyt lähteä liikkeelle kuni ensin puoliso käy paikan varmistamassa. Varminta oli vain koettaa tikistää ettei nyt viimetingassa enää karkaa pitsille.
Kun Vitali asteli porstuan suuntaan, pirtistä puikahti rappusille vähäläntä ukkeli, nutukkaat jalassa ja kippuravarsi leukaperissä. Eräkamppeissa oli ja katsoi ujon kysyvästi Vitalia.
Gospodin Novgorod, joka taisi suomea sen verta, että tuli näissä pikkuasioissa toimeen, tiedusti kohteliaasti hyyssikkää ja lupaa käyttää sitä kun vaimolla oli sellanen ja sellanen tarve. No eihän sellaisesta kukaan voi kieltäytyä antamasta helpotusta, niinpä aikansa kuunneltuaan alkuasukas huitasee talon taakse päin ja nyökkää samaten.
Vitali harppoo SUVilleen, avaa vaimon puolen oven ja avittaa tämän ulos autosta. Samalla suhkuttaa korvaan ohjeita ja viittoo samaan suuntaan kuin luvanantajakin joka nyt istuu rappusella ja tupsauttelee savuja piipustaan.
Rouva saatetaan ihan kädestä pitäin talon nurkalle ja siitä hän lähtee sitten omin voimin koturneillaan taiteilemaan huussille. Tiedättehän tyylikkäät venakot korkokengissään ja tyköistuvissa hameissaan? No juuri sellainen ilmestys.
Miehet juttelevat jotain niitä näitä säistä ja kalasta - no mistäpä muusta kaksi vierasta toisilleen.
Froua saapuu punoittavana nurkalle ja viittoo Vitalia luokseen ja kun tämä ehtii, niin kumartuu suhkuttamaan korvaan jotakin jonka oitis Vitali kääntää suomeksi:
"Vaimoni kertoi, että kun siellä hyyssikässä ei ole ovea lainkaan..."
Siihen vastaa isännänvirkaa tekevä:
"Jo vain met kyllä sen tiijämä, hyinki met sen, mutta kun met emmä piä täälä lukusa muitakhan ovia niin ihan viimeksi vasta laitama sen jos laitama.
Sitä paitsi - ei sieltä kukhan ole koskhan mithän varastanukkaa. Froua kakkii ihan rauhassa vaan."
Eikähän siinä mitään, vaimoineen ajeli Vitali - Olga-nimisen, ensiluokkaisen tyylikkäästi pukeutuneen kera. Niin tyylikkäästi, että niillä tamineilla piti SUV olla, jotta pääsee kuivin jaloin autosta majapaikkaan karkeammassakin varvikossa.
Frouan kamppeet oli suoraan sanoen parasta A-ryhmää. Sellaista laatua jota saa vain oikealla rahalla. Ja käteen maksettuna.
Ei sitä tavallista tuulikankaista kahisevaa toppapukua.
Jossain Nuorpinniemen kohdalla, niillä main missä runoilija Pekka Kejonen vaimonsa Kirstin kera taannoin asusteli ja kirjoitteli kuni muuttivat sitten Tampereen seudulle takaisin; niillä seuduin alkoi Olga-frouaa kakittaa. Hän pyysi miestään kaikella suurella ja mahtavalla korrektiudellaan keksimään paikan jossa tukalaksi pikapikaa käyvää tilannetta voisi lieventää.
Vitali puristi tanakemman otteen ratista ja tarkensi vireillä oloa niin, että heti ensimmäisen mahdollisen huussi-havainnon jälkeen voisi kurvata lähietäisyydelle ja päästää frouansa pälkähästä.
Eipä tuo tainnut tietää mitä päläs ylipäänsä tarkoittaa, mutta yrittipä kuitenkin ja hyvä niin - loppupeleissä säilyisi puhtaat kaatiot.
Siinä on, kun Roahkajohkasta hieman ohitse käydään vasemmalla Utsjoelta käsin tultaessa pieni talo jyrkässä ahteessa ja siellä pilkottaa talon takaa harmaa pikkulan näköinen laitos jonka tarkkasilmäinen Vasili hokasi ja oivalsi heti että mistä on kyse.
Niinpä hän hidasti ja kurvasi lähes sivuryöppyä ylös vasemmalle tietokoneen hoidellessa sivuluisun ja pujahti soraleikkauksen halki vihreälle, tosin villiintyneelle ja heinittymään päässeelle siljolle.
Porstuan ovi reuhotti auki ja piisistä tuprusi savua, joten kotosalla siellä joku tai jotkut oli. Liekkö vakituista asujamistoa vaiko kalamiehiä. Siitä ei osannut tehdä näin äkkiseltään sen kummempia johtopäätöksiä. Ei Olga ei Vitali.
Kun Vitali loksautti oven auki ja laskeutui rantteelle, rouva punotti ja pinnisteli ongelmansa kera, ei hirvinnyt lähteä liikkeelle kuni ensin puoliso käy paikan varmistamassa. Varminta oli vain koettaa tikistää ettei nyt viimetingassa enää karkaa pitsille.
Kun Vitali asteli porstuan suuntaan, pirtistä puikahti rappusille vähäläntä ukkeli, nutukkaat jalassa ja kippuravarsi leukaperissä. Eräkamppeissa oli ja katsoi ujon kysyvästi Vitalia.
Gospodin Novgorod, joka taisi suomea sen verta, että tuli näissä pikkuasioissa toimeen, tiedusti kohteliaasti hyyssikkää ja lupaa käyttää sitä kun vaimolla oli sellanen ja sellanen tarve. No eihän sellaisesta kukaan voi kieltäytyä antamasta helpotusta, niinpä aikansa kuunneltuaan alkuasukas huitasee talon taakse päin ja nyökkää samaten.
Vitali harppoo SUVilleen, avaa vaimon puolen oven ja avittaa tämän ulos autosta. Samalla suhkuttaa korvaan ohjeita ja viittoo samaan suuntaan kuin luvanantajakin joka nyt istuu rappusella ja tupsauttelee savuja piipustaan.
Rouva saatetaan ihan kädestä pitäin talon nurkalle ja siitä hän lähtee sitten omin voimin koturneillaan taiteilemaan huussille. Tiedättehän tyylikkäät venakot korkokengissään ja tyköistuvissa hameissaan? No juuri sellainen ilmestys.
Miehet juttelevat jotain niitä näitä säistä ja kalasta - no mistäpä muusta kaksi vierasta toisilleen.
Froua saapuu punoittavana nurkalle ja viittoo Vitalia luokseen ja kun tämä ehtii, niin kumartuu suhkuttamaan korvaan jotakin jonka oitis Vitali kääntää suomeksi:
"Vaimoni kertoi, että kun siellä hyyssikässä ei ole ovea lainkaan..."
Siihen vastaa isännänvirkaa tekevä:
"Jo vain met kyllä sen tiijämä, hyinki met sen, mutta kun met emmä piä täälä lukusa muitakhan ovia niin ihan viimeksi vasta laitama sen jos laitama.
Sitä paitsi - ei sieltä kukhan ole koskhan mithän varastanukkaa. Froua kakkii ihan rauhassa vaan."
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi