AAMUNKOi
Aurinko on hereillä, samoin ensimmäisiä näennäisen raukeita havahtumisen merkkejä osoittava köriläs kyljellään, kasvot hiipumaisillaan olevaan nuotioon päin. Muutama liekki lepattaa, tussahtaa tuhkan sekaan, nostattaen pienen pölähdyksen. Savuhattara haahuilee sinne tänne osaamatta oikeastaan minnekkään.
Se on luonnonlapsen vaistomainen tapa; osoittaa ulospäin olevansa elämässä kiinni, mutta lepotilassa. Ulkopuolinen otus, mikäli sellainen olisi sattunut sattumalta paikalla olemaan ei olisi kuitenkaan arvannut, että siinä vaiheessa levollisen kuoren alla jo elettiin täysillä. Tarkkailtiin ympäristöä, ääniä, tuoksuja, kaikkea mahdollista jota aistimet tuottivat humeetin käsiteltäväksi.
Samaan aikaan toinen osa humeettia teki päivän suunnitelmaa; laskelmoi ja puntaroi tulevia edesottamuksia - työtä, niinkin kai voi sanoa miehestä joka oli valinnut puolensa, hylännyt entisen elämänsä lähes tyystin ja minimoinut yhteydenpidon vain aivan lähimpiinsä. Heihinkin harvoin, ikään kuin huolta karistaakseen muilta.
Mutta elämä on sellainen joskus. Tiettyjä asioita kohtaan mitta tulee täyteen ja sittenpä sitä ollaan tienhaarassa jossa pitää tehdä valintoja.
Jatkaakko oman ja muiden elämän hankaloittamista tieten tahtoin, vaiko tehdä täyskäännös, muutos - nyt kun älli oli sentään viime tingassa läjähtänyt humeettiin ja elämän koko monimutkainen kuva vihdoin kirkastunut kaikessa typerässä karmeudessaan.
Se jos mikä haisi ja tuoksui vistosti ulolle, etenkin kun sielu vihdoin ja viimein oli päässyt ulos ahtaaseen kuoreen sullotusta vankilastaan.
Kymmenen vuotta eteenpäin elämässä tuntuu loputtoman pitkältä, uuvuttavalta. Taapäin aika on katsottaissa hurahtanut vilkkaasti, suoranaisesti hoppua pitäin, onko se jokaista päivää, tuntia ja hetkeä edes malttanut pysähtyä viettämäänkään lempolainen?
Harpponut vain uutuuden viehätys, elämän ilo sen löydyttyä, sellaisin jättiaskelin ettei paremmasta väliä.
Aika ja kuvat niistä ensimmäisistä tunnusteluista ja tuntemuksista kun itse itsensä syrjäydyttää, kultasi nyt muistoja. Kävi nykyisin jo tämän tästä mielessä aina kun herkemmäksi kävi hetki luonnonkauneuden keskellä, kaiken arkisen rutiinin lomassa.
Sellaista elämä on. Pienen pienistä nyansseista koostuva helminauha, mustavalkoinen, jos niikseen tulee, mutta jokainen itse siihen ne mustat helmensä pujottaa. Sen verta henkilökohtainen kapine kuitenkin se.
Tässä aamunkoissa tämän nimenomaisen körilään helminauha oli milteipä tyystin valkoinen. Kaikki entisessä elämässä saadut tummuneet helmet olivat hinkkautuneet kirkkaiksi vaatimattomaan elämän tyyliin sopeuduttaessa, sitä mukaa, mitä enemmän ja enemmän tämä elämäntapa avasi ja avarsi näkökulmia ja tuotti havaintojen kautta oivalluksia.
Usko siihen, että mitä enemmästä raskii luopua tuo sitä enemmän tilalle, on hiljallensa ajan kera vahvistunut vahvistumistaan.
Vähitellen asiat on käsitelty, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Se antaa pelivaraa tehdä päivän askareet sinällään kiiruhtamatta ja hosumatta, vaikka tietyt asiat niiden luonteen takia onkin suoritettava oikopäätä ja peräkanaa.
Vielä viimeinen herkistetty tarkkailu ympäristöön ja sitten ukon rohmu kääntää syrjään parista porontaljasta yhteenliitetyn peiton. Kapsahtaa ylös ja suorittaa oitis raajojen venyttelyn eläinten tapaan. Vilkaisee vielä avoimesti ympärilleen. Kaikki on tolallaan niin kuin eilisiltana jäi.
Ensimmäisenä lisää honkapilkkeitä tulen syötiksi ja nostaa sitten kahtapuolta vielä ounastelevaa tulta puoliksi halkaistun metrisen pölkyn.
Siihen ahmaisee ja lyö kyntensä liekki innoissaan ja pian onnistuu aamiaisen laitto ilman ylimääräistä tulen virittelyä.
Valurautapannu tulen liepeille lämpenemään. Repusta hamuaa voipaperiin kääräistyn savustetun siankyljen, veistää siitä muhevia siivuja pannun täyteen tirisemään.
Toiselle reunalle tulta istahtaa musta kana orteensa ja odotellessa siivuttuu aimopalaset rukiista. Ne saavat läpikuultamattomat voihunnut ylleen ja se on siinä. Raavaan miehen terveysruokaa. Eikä kukaan tule selän takaa osoittelemaan ruokaympyrää.
Paistinpannulla tirisee sellainen ruokaympyrä, että sillä kyllä kelpaa lampsia 30 kilometriä päivässä kairoja ilman siltään.
Aamiainen häviää näkymättömiin ilman krumeleerausta, sitä mukaa kun sitä saa lapettua emottimeen ja kun homma on selvä, lautasliinan virkaa toimittava ruutupaidan hiha pyyhkäisee rustingin ylimääräisistä roippeista selväksi ja asentoa hieman vaihtaen rohjake asettuu nautiskelemaan vahvasta tuoreesta kahvista.
Sitä nautiskellessa päivä lopullisesti kirkastuu, asettuu tolalleen ja niin myös päivän puuhien loppusilaus muodostaa selkeän kokonaiskuvan tästä päivästä.
Kun kehon täydennys on loppuun suoritettu, seuraa tyhjennys ja operaation jälkeen hän vyöttää puukon, kiskaisee kumikengät jalkaansa ja lähtee laskeutumaan rantaa veneelleen.
Se on luonnonlapsen vaistomainen tapa; osoittaa ulospäin olevansa elämässä kiinni, mutta lepotilassa. Ulkopuolinen otus, mikäli sellainen olisi sattunut sattumalta paikalla olemaan ei olisi kuitenkaan arvannut, että siinä vaiheessa levollisen kuoren alla jo elettiin täysillä. Tarkkailtiin ympäristöä, ääniä, tuoksuja, kaikkea mahdollista jota aistimet tuottivat humeetin käsiteltäväksi.
Samaan aikaan toinen osa humeettia teki päivän suunnitelmaa; laskelmoi ja puntaroi tulevia edesottamuksia - työtä, niinkin kai voi sanoa miehestä joka oli valinnut puolensa, hylännyt entisen elämänsä lähes tyystin ja minimoinut yhteydenpidon vain aivan lähimpiinsä. Heihinkin harvoin, ikään kuin huolta karistaakseen muilta.
Mutta elämä on sellainen joskus. Tiettyjä asioita kohtaan mitta tulee täyteen ja sittenpä sitä ollaan tienhaarassa jossa pitää tehdä valintoja.
Jatkaakko oman ja muiden elämän hankaloittamista tieten tahtoin, vaiko tehdä täyskäännös, muutos - nyt kun älli oli sentään viime tingassa läjähtänyt humeettiin ja elämän koko monimutkainen kuva vihdoin kirkastunut kaikessa typerässä karmeudessaan.
Se jos mikä haisi ja tuoksui vistosti ulolle, etenkin kun sielu vihdoin ja viimein oli päässyt ulos ahtaaseen kuoreen sullotusta vankilastaan.
Kymmenen vuotta eteenpäin elämässä tuntuu loputtoman pitkältä, uuvuttavalta. Taapäin aika on katsottaissa hurahtanut vilkkaasti, suoranaisesti hoppua pitäin, onko se jokaista päivää, tuntia ja hetkeä edes malttanut pysähtyä viettämäänkään lempolainen?
Harpponut vain uutuuden viehätys, elämän ilo sen löydyttyä, sellaisin jättiaskelin ettei paremmasta väliä.
Aika ja kuvat niistä ensimmäisistä tunnusteluista ja tuntemuksista kun itse itsensä syrjäydyttää, kultasi nyt muistoja. Kävi nykyisin jo tämän tästä mielessä aina kun herkemmäksi kävi hetki luonnonkauneuden keskellä, kaiken arkisen rutiinin lomassa.
Sellaista elämä on. Pienen pienistä nyansseista koostuva helminauha, mustavalkoinen, jos niikseen tulee, mutta jokainen itse siihen ne mustat helmensä pujottaa. Sen verta henkilökohtainen kapine kuitenkin se.
Tässä aamunkoissa tämän nimenomaisen körilään helminauha oli milteipä tyystin valkoinen. Kaikki entisessä elämässä saadut tummuneet helmet olivat hinkkautuneet kirkkaiksi vaatimattomaan elämän tyyliin sopeuduttaessa, sitä mukaa, mitä enemmän ja enemmän tämä elämäntapa avasi ja avarsi näkökulmia ja tuotti havaintojen kautta oivalluksia.
Usko siihen, että mitä enemmästä raskii luopua tuo sitä enemmän tilalle, on hiljallensa ajan kera vahvistunut vahvistumistaan.
~~~~~~~~~~~~
Vähitellen asiat on käsitelty, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Se antaa pelivaraa tehdä päivän askareet sinällään kiiruhtamatta ja hosumatta, vaikka tietyt asiat niiden luonteen takia onkin suoritettava oikopäätä ja peräkanaa.
Vielä viimeinen herkistetty tarkkailu ympäristöön ja sitten ukon rohmu kääntää syrjään parista porontaljasta yhteenliitetyn peiton. Kapsahtaa ylös ja suorittaa oitis raajojen venyttelyn eläinten tapaan. Vilkaisee vielä avoimesti ympärilleen. Kaikki on tolallaan niin kuin eilisiltana jäi.
Ensimmäisenä lisää honkapilkkeitä tulen syötiksi ja nostaa sitten kahtapuolta vielä ounastelevaa tulta puoliksi halkaistun metrisen pölkyn.
Siihen ahmaisee ja lyö kyntensä liekki innoissaan ja pian onnistuu aamiaisen laitto ilman ylimääräistä tulen virittelyä.
Valurautapannu tulen liepeille lämpenemään. Repusta hamuaa voipaperiin kääräistyn savustetun siankyljen, veistää siitä muhevia siivuja pannun täyteen tirisemään.
Toiselle reunalle tulta istahtaa musta kana orteensa ja odotellessa siivuttuu aimopalaset rukiista. Ne saavat läpikuultamattomat voihunnut ylleen ja se on siinä. Raavaan miehen terveysruokaa. Eikä kukaan tule selän takaa osoittelemaan ruokaympyrää.
Paistinpannulla tirisee sellainen ruokaympyrä, että sillä kyllä kelpaa lampsia 30 kilometriä päivässä kairoja ilman siltään.
Aamiainen häviää näkymättömiin ilman krumeleerausta, sitä mukaa kun sitä saa lapettua emottimeen ja kun homma on selvä, lautasliinan virkaa toimittava ruutupaidan hiha pyyhkäisee rustingin ylimääräisistä roippeista selväksi ja asentoa hieman vaihtaen rohjake asettuu nautiskelemaan vahvasta tuoreesta kahvista.
Sitä nautiskellessa päivä lopullisesti kirkastuu, asettuu tolalleen ja niin myös päivän puuhien loppusilaus muodostaa selkeän kokonaiskuvan tästä päivästä.
Kun kehon täydennys on loppuun suoritettu, seuraa tyhjennys ja operaation jälkeen hän vyöttää puukon, kiskaisee kumikengät jalkaansa ja lähtee laskeutumaan rantaa veneelleen.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
....
....
....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi