NÄYTTELEN TYHMÄÄ

NÄYTTELEN TYHMÄÄ

Mies tuli vastaan riippi selässään, kuma otsa; kuin rasvattu, epuutti kantamustaan, vaikka rypistyneestä, hikisestä kumakasta näki, että viilekkeet olilla viilsivät, irvistyksestä päätelleen tuottivat kipua.
Ei huomannut sivullista joka oli ehtinyt pujahtaa syrjään ja tarkkaili.

Mutta muutakaan konstia tällä onnettomalla ei ollut, tietä ei sieltä takamailta ollut, hyvä että jokin sortin kinttupolku kiemurteli kuolpunoita ja tievoja myöten, pääasiassa porojen rannioita myötäilevä.

Elämisen välttämättömyydet vain oli kerran kuussa saatava völjyyn ja kommentti annettava maailman tilanteesta, muuten kyllä sai olla rauhassa, lukuunottamatta satunnaisia yhyttämisiä, ytimessä itsessään oloa.
Pakko mikä pakko, vaikka jo lähtiessä vitutti. Akka oli sanonut. 
"Et sittä jiä sinne kaupallen niitä Urpijaisen takkaassotkuloita vatvoomaan. Tuut hetj kottiin - uhalla hyvän siän aekana. Vuan jos jiät, sillon eijou asjaa vielä Vappunakkaan vaollen - sennii työläinen."

Kinttupolulla tökötti outo, kummallinen vehje, tyystin luontoon kuulumaton, peltitötterö joka oli maalattu muistuttamaan keloa, jotakuinkin, noin suurin piirtein - ei hääppöisä teos päällisin puolin; olisi se kuitenkin kai nykytaiteen museoon Kiasmaan kelvannut siinä missä kusiallaskin.
Ja kusestahan tässä jutussa tietyllä tapaa itse asiassa on myös kysymys.

Tämä vehje oli Oulun yliopiston konenäön tutkijoiden videokamera. Sillä tutkittiin ihmisten peiteltyjä tunteita, mikroilmeitä niin sanotusti. Eikä sitä tämä sinnikäs eteenpäin, eteenpäin ja eteenpäin paahtava pyrkyri opportunismin kiimassaan huomannut.

Semmonen siis törrötti rannion sivussa. Ja lähetti suoraan, langattomasti digitaalista informaatiota tutkijoille Ouluun. Kun Jyrki ohitti paikan, vempele tussahti, päästi analogisena hätävarasignaalina savumerkkejä, yritti lähettää myös viimeisillä latauksen rippeillä kuvatun ja pika-pikaa analysoidun tiedon diginä.
Saadaankohan koskaan tulevaksi tietoon se heksakoodijono, jonka viesti sisälsi. Konekielestä käännettynä: "No nyt se Jyrkiä vituttaa kuin pientä oravaa. Mutta ei se näy. Se on vain siellä. Kuin palkankorotus."

Mies painoi raskas taakka harteillaan viimeistä myötälettä. Hikeä pukkasi. Muistutti ikävästi vaihdevuosista. Kesän viimeiset kukat kukkivat rannion kahtapuolta, jotain keltaista ja sinistä. Vihjasi ohikulkijalle kummasti ruåtseista, niistä lemmån hannuhanhista. Vihlaisi syömmestä. Prkle. Tämäkin vielä.

Vähitellen, matkan olemassa lopen ehtymäisillään, suunnitelma B alkoi muodostua humeetissa - siis aivan viime metreillä, suorastaan kalkkiviivoilla sanoisko:
"Näyttelen niille kauppapaikalla tyhmää. Yksinkertaista perkele - hähähä. Ei luulis olevan meitsillekkään vaikeeta. Siinäpä kyselevät kuulumisia ja kantoja. Vastaan, että ei näitä Urpiaisen vakuusasioita ratkota tämän kylän tietotoimistojen avulla."

Hyvin onnistui kauppareissu - eikä ratkottukaan. Mies näytteli niin hyvin ja luontevasti typerystä, kuin ikään aina olisi ollut vain silkka lyhyen matikan mies, näytteli niin sujuvasti ettei kukaan osannut edes mitään muuta epäillä.
 
Sai talousasiat toimitettua, käännähti kantapäillään niin sukkelasti, että takkina toimiva lyyssi jäi paikalleen ja vetoketjun virkaa toimittavat napit siis selkäpuolelle, tietty.

Ei se menoa suinkaan haitannut, päinvastoin. Pikemminkin siitä oli hyötyä nyt vastatuuleen astuessa. Kun se sitä nyt tulisi olemaankin pitkät ajat.
Kotona odotti onneksi kuuma syli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä pakina nyt 9  ystävällesi kätevästi TÄSTÄ!
........

Wanhempana sitä sitten pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut tai ei.