RUNO

RUNO

Haurastuu kirjokannen tummansininen syli,
huomen vaurastuu aamu aamulta vöyrimmäksi,
yö nöyremmäksi käy;
hiipuessaan aikaan.

Pian sarastaa,
puuntaa pilvet jo paltehillaan,
sulaa kultainen viiru piirien väliin,
piirtyy näkimiin tunturien lahea suonna.

Haileat soilet liukuvat ehtyvien runojen tapaan,
lipuvat ruson takaiseen sineen;
loppusointua vailla valmis uusi päivä,
ei häivääkään yön tummasta syleilystä.

Arktisen hysterian hereä laulu,
wemmelsäären nuotittama hankitaulu
vitelikköjen siimeksissä poukkoilevine oikkuineen
riekkojen polkemilla viivastoilla.

Se on yksinkertaisen kauneuden taika,
mystisen Ultima Thulen kiihottava riitti;
riettaita eetoksia saattelee entoon
valkoinen äänettömyys rapsauksien hiljaisuudessa.

Sielu veisaa
kun lauhtuvan hengetön pyyhkäisy osuu haistimeen. 

Oh-show-tah hoi-ne-ne