ELOiLO
Väreilevä lämmin kelo-oksan yllä,
aikansa päästä siihen osuu kelmeä kuun mötikkä;
halkiaa mustan varjon voimasta kahtia,
puolittuu silmissä ja jatkaa eheytymistään.
Ei sitä loppujen lopuksi
niin hirveästi tarvita sielunsa vilvoitteluun;
kannonnokka peikkometsässä,
wanhojen aihkien luppoa valuvien oksistojen alla.
Siellä - suojaisessa huomassa huomaamassa
korppiparin kronkutus,
kuukkelin liirum-laarumit herkkupalasta,
jonka veisi serkulleen.
Täyttä pötyä.
Pyrähtää muutaman rungon katveeseen
ja muuttuu omaksi serkukseen.
Moisesta kyllä eetos virkistyy,
antaa tilaa ilolle,
naurattaa niin, että on vaikea pidättää.
Pinttyneen tavan mukaan
on kuitenkin ensinnä vilkuiltava ympärilleen,
ettei vaan kukaan ole kuulemassa,
kun sielu tekee syntiä.
Olet mainio. =)
VastaaPoistaUnalle:
PoistaIteppäs oot. Tänksis.