SiLLÄ SiiSTi

SiLLÄ SiiSTi

Ryväs pilven huntuja purjehtii vuoren yli,
ryppään rippeet laahaavat vielä
toistaiseksi rusahtavaa mantua.

Siellä täällä hajallaan kuitenkin
jo ensivihreän vehreää elinvoimaa;
kuve muuttuu heleämmäksi päivä päivältä,
toki kallioiden ankaruus on ennallaan,
miksipä nuo siitään kummenisivat.

Ihmisen pään kokoisista kivistä muodostuneet
sammaloituneet somerikot - muinaiset rantaäyräät,
erottuvat vyöhykkeinä.

Jos harkitummin katsoo,
sielun ensin haihateltua omasta mielestään kylliksi,
niin itseasiassa suorastaan piristäviltähän
nuo horisontaaliset massat
muuhun hammastettuun kivimassaan nähden
vaikuttavat - piristävästipä hyvinkin.

Sitä ihminen voi iloita pienistä iloista,
pienistä havannoista joita tekee ihan itse;
katsomalla löytää kun vain osaa katsoa sitä
minkä silmät näkevät.

Maailma vain on tämmönen ja sillä siisti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SUTiSUSi

SUTiSUSi

Ai minäkö muka taivaanrannanmaalari,
kissan viikset - ei mitään perää;
päinvastoin, putelia vaille ihka aito maalari - tikapuilla.

Aidot maalarithan eivät koskaan,
eivät iänkuun päivänä työskentele selvinpäin;
sehän olisi ennenkuulumatonta, vulgääriä,
suorastaan maalaustaiteen häpäisyä.

Työskentely pienessä pöllyssä antaa luovuudelle sijaa,
kädelle vapautta tehdä viivasta viivasuora,
reunasta röplyinen;
seitin ohut huppeli liudentaa sävyt sävyihin
kuin keijujen tanssi, hereästi, laheasti - pieteetillä
niin että ulkopuolinen hoksaa vasta jälkipelissä,
että väri murtuu taivaallisesta jumalalliseen
jossain silmän harhaillessa - matkalla pinnasta toiseen.

Ne viikset - no ne on sen harmaan kollin,
joka tihrustaa viiruillaan lasin takaa sutta,
joka kiikkuu jossain taivaan ja maan välillä,
joka näyttää olevan menossa tikapuita pitkin
taivaaseen - tai tulossa sieltä,
suti hyppysessä, ämpäri toisessa kourassa.

Kotitunturi Kamman lojuu vasemmalla,
pakeneva meri tasapainon vuoksi oikealla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LAULU MAAiLMAN RANNALTA

LAULU MAAiLMAN RANNALTA

Merenrannan tunturit ovat puhkeamassa hehkuunsa,
valtavat sielikköparvet värjäävät mantua retliiniksi,
viheriö kasvaa lähes silmissä;
katsoo minne katsoo.

Vauhti on huimaava - rytmi kiihkeä;
kuin kuumimmista kuumin ja sykkivä Kuuban yö,
se jossa seilarit tulivat Wanhan Valaan kapakasta.
No ainakin jostain sieltä päin.

Muuntuminen kesään on väkevä toimi luonnolta;
asiat pannaan tyyten uusiksi.
Tuntuu suorastaan käsittämättömältä
kuinka harmonia ja tasapaino löytävät aina toisensa.

Vaikka on liikuskellut vuosikausia ankarilla seuduilla
havainnoiden siinä sivussa ympäristön merkkejä,
tämä furor arcticus koskettaa syvältä sielua.

Sydänmailla vasta harjotellaan,
totutellaan pikkuhiljaa uuteen ilmiöön - lämpöön,
tuntunee jokaisesta asianosaisesta kovin mukavalta,
käynnistää taas hereät elintoiminnot
hyisen talven sinnittelyn jäljiltä.

Syntymä ja kuolema käsikädessä - sulassa sovussa;
laulu maailman rannalta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TÄNÄÄN

TÄNÄÄN

Kymmenen metriä,
suoraan napapohjoisesta;
pelmuuttaa sielun pohjimmaisiakin höyheniä kovin.

Tovin kuluttua tekee jo mieli kipaista hirsien sisään;
jättää haihattelut suuresta kotkapäivästä sikseen
ja antaa rapian tusinan näitä jaloja selvitä omillaan
tässä ankarassa maailmassa.

Tuontitavaraa sankarilinnun elämään ei tarvittane,
jos keli kestää kauankin tällaisena.
Sydän hyytyy juuriaan  myöten,
eikä sellaisella ole mitään käyttöä;
ei ainakaan järjen kera yht'aikaa.

Pitäydyttävä siis suunnittelemaan sisäpiirissä
uutta entistäkin ehompaa näkökulmaa edelliseen,
tukevan kohvekupposen vilpittömässä hengessä.

Oivallukset singahtelevat lasin läpi kylän raitille
ja siinä tuhannen tulimmaisessa silmänräpäyksessä
tuulen selässä avomerelle juksaajien luo.

Kaikki ovat hyvää maata,
joku niistä kirjataan odottamaan puimista elokuussa,
osa saa mennä tuulen mukana ja unohtua ulapalle.
Yhden otan ja alan hautomaan oitis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VUONO

VUONO

Kaikkialla sikiää sikeää heräämistä,
viherryksiä putkahtelee tuonne ja tuonne;
purojen norot laulavat kesän kynnyksellä elämää.

Rentunruusujen piipat kalliopahtaan
suojaisassa huomassa harrastavat esiintuloa,
varttuvat vankoiksi muutamassa päivässä.

Karkuteille livahtanutta uusvilliintynyttä esikkoa
täydessä terässään siellä täällä hajanaisina pälvinä;
pikkirillin kynnen kokoinen kullero huojuu
sinnikkona yltiöpäänä tuulessa.

Minne katsookin ― erottaa oitis väkevää elämää,
villi pohjoinen luomassa nahkaansa kaikkialla,
synnyttää hurjalla säpinällä ankaran talven jäljiltä.
Kivien kasvua kuunnellessa erottaa ruohonkin
puskevan kuolleen kulon läpi.

Haavat paljastuvat ensimmäisinä tunturin rinteestä,
rungot hohtavat vaaleina,
kollottavat arpina ruskettuneessa kallaassa.
kun elämä talven jälkeen taas käynnistyy.

Porot synnyttävät, tokkia ajelehtii rannan vihertyvissä.
Katso - vihreä meri!
Arktinen nuorallatanssi sujuu ilman ihmisen apua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

OPPiNUT

OPPiNUT

Meri on ääriään myöten täynnä syvänsinistä,
on tämänkertainen vuoksen huippu,
vettä piisaa hiekan yli lähes rantakiville saakka hetken
kun jo tokenee,
läikkyminen asettuu ja vaihtuu luoteeksi.

Tovin kuluttua meren mahdista
on jäljellä kostea santa rannassa,
muutama levämytty, troolipallo ja kengänpohja.

Kaikki asettuu uomiinsa,
huomen jatkaa uuden aamun luomista,
kyhäilen kesken jäänyttä kahvin juomista uudestaan
ja myhäilen tyytyväisenä näkemääni.

Niin pitkä matka on täytynyt matkustaa
että on oppinut näkemään saman minkä silmät näkevät;
jos joku kysyisi tällaisella hetkellä elämän tarkoitusta,
se olisi siinä - enemmän kuin neljäkymmentäkaksi,
rapiat seitsementoista vuotta vielä päälle.
Hymähdän ääneen Ernon sanoille:
"Vain itseoppinut on oppinut, muut ovat opetettuja."

Pienten keltaisten orvokkien
minatyyriarmeija kallioterassilla juuri heränneinä,
ankaran tienoon nyrkinkokoisessa kolossa
juhlistaa kahvihetkeäni.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUOJA

LUOJA

Tämä aika on täynnä tuokiokuvia,
vaikka aika sinällään muuten kevään täyttyessä
tuntuukin rientävän sellaisella hopulla kesään,
että oikein mihinkään ei ole kunnolla aikaa paneutua.

Tiirat tulivat - ranta on täynnä räiskyvää ääntä;
riemusta pirullisen pitkän muuttomatkan takia - oletan.
Sitä tässä pysähdyin toviksi äyräälle äimistelemään.

Itseasiassa hyvällä mielikuvituksella varustettuna
sitä saattaa näin vuonon reunalle pysähtyessään
heretä kuvittelemaan hyvinkin haihatellen vaikka mitä.

Sitä voi nähdä esimerkiksi sielunsa avartunein silmin
kuinka luoja joskus ammoin,
silloin kun pohjoista maailmaa luotiin,
karottia vielä kädessään taiteellisesti pitäin,
on paneutuneena keskittyen aattelemaan niitä viivoja
joita juuri parahultaisesti oli sutaissut maisemaan
juuri tämän tietyn Varangin niemimaan kohdalla.

Miettimässä ankarasti,
että tohtiiko tähän karun karkeaan maahan enää
yhtikäs mitään lisätä - kosketusta, pyyhkäisyä,
väriläikkää - jotain ihanan pittoreskiä...
vai antaisiko mokoman olla sinämoisenaan,
somaltahan tuo pahkeinen näyttää jo tämmösenäänkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ELiKSiiRi

ELiKSiiRi

Varhainen aamukävely ranta-ahteen sannalla
kun kunnon ihmiset nukkuu - tuuliviirikin
ja kylätie on hiljainen;
se lataa voimaa sieluun.
Auttaa näkemään arjen kauneuden
tavanomaisuuden sijaan.

Etenkin jos rohkenee kuljeskella näkimet suljettuina,
pelkkäin kuulinten varassa;
niin täpärällä vuoksen suhteen,
ettei sentään varpaitaan kastele,
mutta niillä hujakoilla että se selän takana
muutaman metrin päässä huuhtelee jo jäljet pois,
siloittaa sannan uudeksi koskemattomaksi immeksi.

Linnuista ei tarvitse välittää,
eivät jää jalkoihin;
pyrähtelevät tiehensä outoa otusta väistäen.

Sitä oikein ahmimalla ahmii tätä eliksiiriä,
meren kohinaa, tuoksua, vilpoisuutta;
ehken hartaimmissa salaisimmissa haaveissa
haikuu toive kuulla valaan laulua,
mutta että kyllä tavallinen Haavfruuakin kelpaa.

Satumaahan on lyhyt matka,
se on jalkain alla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RY'iTYTTÄÄ

RY'iTYTTÄÄ

Savu kiemurtelee uneliaana niemen nokassa,
taimen pistää veden tyveneen kuvastimeen;
joen ensimmäinen niva kohisee,
aurinko on häipymäisillään tunturin taa
mutta iskee vielä silmää.
Toisen rannan jänkä on
täynnäns' peruuttelevia kapustarintoja.

Pilveä saa hakea hakemalla - löytyy vain kuu,
täyttyvä, kelmeän hailakka kuu etelän puolessa;
viimeisiä jäälauttoja ajelehtii virran imuun
ja veden paine nivassa pilkkoo ne tuhannen päreiksi.

On se tämä rauha - viipyilevä kiireettömyys,
yksinäisyys ilman yksinolon tunnetta;
nieleksittää - pitää rykäistä muodon vuoksi,
vaikka ketään ei ole kuulemassa.

Voi kuvitella miltä ensimmäisestä ihmisestä tuntui
kymmenentuhatta vuotta sitten
kun lampsi tänne näkemään tämän kauneuden.
Lie hänkin pysähtynyt toviksi rykimään
tähän järven rannalle - taimenen pistoa ihaillessaan.

Nuotio vetää viimeisiä henkäyksiään,
sammuu niille sijoilleen omine aikoineen.
Aikaa ei ole.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

YÖ TUNDRALLA

YÖ TUNDRALLA

Lampsiminen keskellä yötä ylhäällä tundralla
on sikälikin mielenkiintoista puuhaa tähän aikaan,
että päivän tuulet ovat kuivattaneet herkimmän pinnan;
se rahisee anturain alla,
mutta kaikkialla on silti litimärkää;
harjanteiden ja palsojen päällä, kallaissa.
Alhoissa hehkuvat lampareiden tummat silmät.

Liikkuvan veden aistii vaikkei näe.
Ikiroudan pinta sulaa turvekerroksen alla yötäpäivää,
sulavesi kiemurtelee sammalpeiton helmoissa
painovoiman suitsimana;
sitä on kaikkialla.

Yleishiljaista.
Sen erottaa - tuuli uinahtanut,
meren kohina jäänyt ranta-ahteen tuntumaan;
vielä jäljellä olevat ilmavirran äänten rippeet imee
tunturin kylki höttöön sulavaan lumeen.
Kapustarinnan piippauksia erottuu sieltä ja täältä,
hanhipariskunta närkästyy kuokkavieraasta.

Ohut yläpilvi väistyy - kirkastuu ja kuulastuu
nokilasit on lisättävä nokalle - keskellä yötä!

Oikeastaan mitään kuvattavaa ei ole,
tämä kuvaamaton autius viehättää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUURO

KUURO

Taivaankansi on niin matalalla,
että lätytkin joutuu syömään mahallaan;
hillon kera menee jo läträämiseksi.

Muuten on mukavaa,
tuuletus kaakosta kahdeksan metriä ja risat,
äkeissä puuskissa hyvän matkaa toisella kymmenellä.
Joutoaikoina hiiskumattoman tyventä.

Mikä tässä on maanmatosella ollessa,
satasella helottavassa kovassa valossa?
Valo taittuu vain muutaman hätäisen tuokion
pohjoisen kahta puolta - muuten tätä ja tätä,
ellei Jäämeren lyijynharmaa maalaa koko taivaanpiiriä.

Vieläkö sitä tavallinen ihminen voi muuta osata toivoa?
Lamppua tarvitaan vain sielun synkimpien komeroiden
läpikotaiseen penkomiseen.

Lahden santa täyttyy sateen miljoonista kosketuksista,
mykkyys oudoksuttaa - tanssituttaa,
piruetteja, pari harha-askelta ja vaaka;
omat kengän kuvat peittävät tuhansia sateen kuvia,
mutta tallaamattomia piisaa vaaleassa hiekassa.

Kuuro on ohi ennen kuin edes ehtii ajatella
pukevansa jostain ajatusten kätköistä sadeasun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HELMiÄ

HELMiÄ

Onean koleaa;
niin apeaa,
että kapeaa kaistaletta lukuunottamatta
taivas on lyijynharmaa möykky;
universumin suurin harmaa läntti maailman laidalla.

Hyvä emäntä ei laittaisi mokomaan edes koiruaan,
vaan mentävä on vastaanottamaan kartanolle
pohjoisen lähättämiä tiskirättejä kasvoille,
Ne on terviisiä Jäämeren hurjista myllerryksistä.

Kaipa nuo terveiset olisivat jäävuoria,
ellei paleo-skottilaisten lammaspaimenien
muinoin keksimä Goulf-abhainn tuossa välissä
sulattaisi niitä märiksi räteiksi.

Lähdettävä on joka tapauksessa,
mitä tässä haukottelemaan;
vartettava itsensä,
kavuttava ensin tunturin kuvetta ja laen yli rantaan,
sitten meren ali saareen;
toimittamaan putkiasioiden helmiä.

Se onni ja oikeudenmukaisuus sentään on,
ettei tunnelissa todennäköisesti sada.
Mokomasta etuudesta iloitsee wanha hippikin,
ellei meri vuoda.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TOiNEN VAHTi

TOiNEN VAHTi

Pehmeä sakura muuttuu vääjäämättä ankaraksi;
sitä mukaa kun uinumisen lumous haihtuu,
sitä mukaa kun aurinko hilaa itsensä harjanteen yli,
sitä mukaa kun meri saa taas omat ryppyiset kasvonsa.

Pysähtyneisyys pysähtyy - koiravahdin ikuisuus tyssää,
aika rientää taas omia yksioikoisia polkujaan;
taivaanpiiri täyttyy sinfonioiden duureista ja molleista
jotka heijastuvat sfääreihin.
Tunturit paljastuvat - valjastuvat kesään.

On suden hetki - aloittaminen on helppoa, vaivatonta,
aukaisee vain tammetut virrat
ja sanat alkavat juosta solisten hyppysistä.

Niitä ryöppyää tungokseen saakka,
on pysähdyttävä, väsättävä rimpsuja uuteen uskoon;
siihen se aika kuluu - sommitteluun.

Taivas on sees - siellä täällä ohutta yläpilveä,
lokkilintujen rähäköinti ja kärhämät laiturilla
jatkuu siitä mihin ehtoolla jäi.

Äkin kuoleman varjo liihottaa kolonian yli;
paheksuntaan yhtyvät kaikki lähitienoon siipiniekat
titityistä rastaisiin ja sirreihin.
Toinen vahti alkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LOUHESSA KÄVELEMiSEN ZEN

LOUHESSA KÄVELEMiSEN ZEN

Kalliokävelyn lyhyt historia ulottuu vain
noin siihen saakka
kuni ihmisen sukuun laskettava otus laskeusi puusta
könyämään mantuja;
siis maailmanhistoriassa niin kovin vähäpätöinen
ja sangen heppoiselta vaikuttava aika.
Mutta että kuitenkin.

Viehätys perustuu suurimmalta osaltaan uteliaisuuteen
ja kenties johonkin yltiöpäisyyden tuomaan
kusiaisparveen joka ravaa niskan ja selkäpiin väliä
eeskahtaalle tuon tuostakin harpatessa jyrkänteillä,
luoden välillä niin pirullisen hyvän olon sielussa,
että ihokarvat pörhistävät linnunlihassa
parahultaisesti pistorasiaa nuolaisseen tapaan.

Toki sillä erotuksella kalliokävellessä,
ettei Elvistä yleensä näy.

Zen tulee kuvaan siinä vaiheessa
kun joutuu tarjoamaan auttavaa kättä kumppanille;
vaikka on sovittu olla auttamatta
ja että kukin kantaa omat vastuksensa kaikki tyynni.

Ei se auttaminen vaan se säännön rikkomisen
jälkeinen tila jossa huomaa rikkomuksen olleen
vain tilapäinen ilmiö, ei pysyvä - se on se zen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HULVATON TULVA

HULVATON TULVA

Mitä isot edellä sitä pienetkin;
vähäpätöisinkin noro tulvii,
ärjyy, kiukkuaa ja äksyilee,
kiskoo varvun pätkiä, kuloheinää selkäänsä
ja käy rahtaamaan niitä Äiti meren syliin.

Solinaa, kohinaa - puro laulaa,
lähitienoo kihisee lämpöaallon hyväillessä kinoksia,
nietokset hapertuvat tuupertuen,
putoavat kontilleen niille sijoilleen,
lähtien vaeltamaan sulavesinä myötäleeseen.

Lompolot tästä täyttyvät,
tursuavat äyräidensä yli,
vielä hengissä olevat jäälautan rippeet
kippaavat reunalta laskupuroon;
se on viimeinen taisto.

Kaltiot puhkaisevat roudan - aukaisevat silmänsä,
aapojen aajeet laajenevat vellomaan sammalta,
jängät imevät pesusienen lailla tulvivaa kevättä;
säästäkseen,
päästääksen ajanoloon veden lirumaan
kesäkuumien janoisille.

Yhtä paisuvan veden hilpeää juhlaa
tämä hoppuisa keväinen meno.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RETLiiNi

RETLiiNi

Sydänmailla viistävät pilvet lakkapäitä,
tunturien laet poispyyhkäisty siloiksi,
aapojen aajeista uhkuvat sakeina laheat autereet,
ne kietovat lopun näkyvissä olevan kosteaan syliinsä;
korppi lentää usvaan ja jää sinne.

Auvoisa heleys,
puuntavien pilvenlonkien rusoinen kirjokansi
huomenen ja ehtoon ahteilla;
tämä yöttömän yön herkistävä värimaailma
virkistää kuulaudellaan mieltä,
notkistaa kieltä.

Valon voima taittaa pikkuhiljaa hyisen otteen,
kääntää laitimmaisenkin takatalven voitoksi;
on kutsunut kiihkeisiin juhliinsa upean soittokunnan
apeutta kaventamaan.
Ihana toukokuu.

Aurojen armaadat kyntävät avaruuden laidalla,
törähdyksiä, toitotuksia, kiruntaa;
yltiöpäinen vuohi sukeltaa taivaanlaelta mäkättäen.

Kylmän meren autio ranta kukkii jo ensimmäisistä,
retuliininväriset laikut hehkuvat,
pistävät silmään kulon maailmasta
ja saavat polvilleen ihastelemaan pientä suurta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VALHALLAN LÄHETTiLÄS

VALHALLAN LÄHETTiLÄS

Niin ajatuksissa että;
kädet kyynärpäitä myöten nojaamassa poskiin,
silmäluomet lumpsahdellen,
silloin tällöin väliin - harvakseltaan, satunnaisesti,
suolan tahrimasta akkunasta pilvenrakoa etsien.
Sataa kahtasataa.
Kolean oneaa, kapean apeaa.

Mielikuvia vyöryy säädyllisyyden äyrään yli
kilvan meren yltä vyöryvien tummien pilvien kera.
Jostain mielen perukoiden sopukoista
irtoaa kuva hurjapäistä etsimässä rannoilta
aiemmin aiheuttaimiensa tuhojen jälkiä.

Ja eikös vaan - kaiken harmauden summana,
mustan niemen takaa lipuu varjagien venho;
täydessä sotisovassa vielä.
Noiden pimeiden silmänräpäytysten aikana.

Ovat pyhiinvaelluksella omiensa puolesta,
uskovat Aasan nostattaman myrskyn
lakaisevan kuolleidensa jäljet maan päältä,
vapauttavan heidät toiseen elämään
ja he pääsevät lähtemään saaliineen.

Säpsähdän kun yönmusta Valhallan lähettiläs asettuu
kallion kielelle ja päästää äänen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

POiKKiTELOiN

POiKKiTELOiN

Tasaisen harmaa rintama lähestyy vinhasti,
on hetkessä yllä,
laveeraa tunturin ja jokilaakson yhtäläiseksi seinäksi;
harsomaiseksi esiripuksi joka on sekä ei ole.

Pöllyävä sade on taikaviitta,
unenomainen mystinen linnikko;
terhen - kuiskaa lempeä sieluni tyyssijastaan,
huntu jonka liepeiden alla unenpöpperöiset taaperot
hapuilevat huomeneen kukin tyylillään.

Yksivärisyys on kaunista,
muutama vihreä petäjän latvus on poikkeus;
vispaa harmahtavaa huttua viiden boforin tuulessa.

Tuuli äksyilee välillä,
antaa sapiskaa kevääseen heräävälle vitelikölle,
latvustot ovat luudan vihdasten tapaan;
somasti vinossa samaan suuntaan.

Tätä kaikkea haikeaa harmaata vasten poikkiteloin
yksi täydelliseen punaiseen pukuun pukeutunut aave,
hölkäten liikkuva isoneva piste.

Väri hailakoituu, kuihtuu pois mutkan taitse,
pyry jatkaa tuppuraista monologiaan,
eikä muuta ääntä kuin ujeltava tuuli.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HERROJEN HERRA

HERROJEN HERRA

Tämä aurinko ei laskekaan länteen,
esi-isien maahan, Hesperiaan,
tämä laskee kipenettä vaille pohjoiseen;
sen minkä laskee - tälle keväälle viimeisen kerran.

Huomeneen kun kamuaa taivaanpiirille,
niin sille tielleppä jää räköttämään kolmeksi kuuksi,
juu - aurinko - kolmeksi kuuksi.
Sadepäiviä ei lasketa.

Kyllä.
ja on sillä muitakin sivukotkotuksia,
niin kuin vain herranperkeleillä tapaa oleman,
aurinko on herra - suurimmista suurin,
meidän taaperruksemme vinkkelistä;
ilman sitä ollaan lirissä,
ei auta sähkövalo, ei atomimiilu.

Arktinen valo on outo - tekisi mieli kuvata,
jäneksetkin näyttävät valkeilta,
mutta menevät jo menojaan siinä vaiheessa
kun saan kaivettua camera obskuran
ja asennettua sen telineeseen.

Sanoin kuvaaminen,
se on sanoin kuvaamattoman paljon helpompaa,
pelkkä ajattelu riittää jos osaa ajatella.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiHTEERi

SiHTEERi

Maailman laidalla.
Kuulas autius riipaisee,
koskettaa pintaa syvemmältä,
äkin huomaa olevansa vain roska muun
Golf-virran tuoman rojun joukossa.

Äärettömyyttä piisaa katsoipa minne katsoi.
Vain tulosuunnassa jotain tuttua;
mustanpuhuva louhikko, uhkaava kuunmaisema,
jonka jokaisesta kolosta odottaa vaistomaisesti
saatanan lähettilään hiipivän sielun atimaksi.

Täällä äärettömän äärellä ajatuksetkin
muuttuvat huikenteleviksi;
sielu kisaa lokkiparven kera taivaanpiirillä,
yllyttää riisumaan paidan ja ottamaan aurinkokylvyn.
On kuulemma terveellistä - karaisevaa.

Mutta mihin enää tarvitaan teräsmiestä?
Veneetkin on pääosin muovia,
puu on liian työläs - sanotaan,
aikaa ei ole,
sitä pitäisi erikseen irroittaa.

Pitäisi kenties palkata sihteeri,
jos tahtoo puuvenettä pitää?
Ajatus saa hymähtämään, froua katsoo hitaasti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MURTAJA

MURTAJA

Mikä rietas tunne - sielua hivelee,
puistattaa väliin ja pudistelen päätä ymmälläni;
jatkan silti hissukseni matkaa.

Nääs kovin yksinkertainen humeettini höperehtii,
kuvittelee tuntevansa tuhansien kilometrien päästä
vyöryvien maininkien sykkeen.
Ne iskevät häijysti murtajaan anturoitteni alla;
järeistä kallionlohkareista kasattuun
jyleään selkärankaan.

Mielikuvitus saa tuntemaan tuon tärinän kantapäissä
ja kielikuvat sinkoilevat sen mukaisesti
pitkin murtajan väkevää selkää.
Ei niitä kukaan ole kuulemassa - mykkiä suun aukaisuja,
tuuli ainoastaan.

Tämä vain viehättää,
naurattaa hullun lailla - ei siitä pääse,
tämä tämmöinen ehdoin tahdoin saatettu kyyti.

Puuska ravistaa, puistelee kehoa;
ei nyt sentään tarvitse kyyryssä mataa,

Suorastaan väristää - tekee mieli huutaa,
huojuttaa villisti kehoa,
koikkelehtia mystistä Piruntanssia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUUTUSRÄTTi

LUUTUSRÄTTi

Viilipyttynä unenpöpperössä unihiekat silmissä
aamukohvetta väsäämässä,
sitten yht'äkkiä mainio hulabaloo - ähkäisin,
ehkäisin märän rätin lehahtamasta säikkynä lentoon.

Ties mihin entoon se olisi itsensä saattanut
tuossa kiihtyneessä tilassa,
joten rohkaisin lisää ynnä tartuin siihen lujasti pivolla,
toisessa hereästi läikkyvä kuksa piripintaan kohvetta.

Siltähän tirskahti pirhana vieköön onnen kyyneleet,
tai ainakin minä haihatteleva hupsu niin luulin
kun permanto alkoi äkin tulvia.

Itsekin vakavoidun ja koetin katsella muualle;
takanani kohoavaa kotitunturia aamun kajeessa,
vuoroin ranta-ahteella kohisevaa vuoksea.
Silti nieleksytti.

Kohina ei lakannut,
siksi kiinnitin siihen uudelleen huomiota,
kaatoaltaan horisontista se kuului.

Todensin tilanteen hopulla,
kiiruhdin vääntämään päähanaa pää kolmantena jalkana.
Siihen mokona tyssäsi se vesileikki.
Syytön oli viaton luutusrätti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TUNDRA

TUNDRA

Matka puuttoman metsän läpi tundralle
on koko lailla pitkä ja avara;
kylven iloisena hiestä,
vilunpoistojärjestelmä toimii liiankin hyvin.

Kanervaa korkeampaa kasvustoa ei juurikaan tapaa;
näkymät on huikeat:
oikealle itään loppumaton Äiti meri,
toisaalla äärettömään ulottuva ruskea kumpumaa.
Jostain tyyten samanlaisten kumpareiden lomasta
siintää lompolon kosminensininen.

Satunnaisia villihanhiparvia viilettää tuhkatihiään
meren yltä sisämaahan,
jossakin kummun takana peruuttelee kuormuri
tai sitten olen lähestymässä kapustarinnan reviiriä,
ei huoli hoitoalueelleen muita.

Autiossa maassa on vielä vähän elämää,
ainoastaan vesi elää;
nietoksista jäljellä auringossa kihisevät lumilaikut
ja norojen lirinä on ainoa vieras ääni,
toki nuo siipiniekkain kosima- ja soidinäänet
sekä siipispankkoin suhinat on myös noteerattava.

Sielu lojuu joutilaana poven tyyssijassaan,
eikä lotkauta korviaan maailman menolle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RUUSUJUURi

RUUSUJUURi

Kuinka wäkevä onkaan elämä,
sitä sitä aina vaan jaksaa ensin päivitellä,
sitten ihmetellä,
ja lopuksi ihailla
kun näkee lopputuloksia ihan nenänsä edessä,
pystysuorassa seinämässä - liki käsinkosketeltavissa.

Noin se on ymmärrettävä ruusujuuren elinkaari;
vähintään yhtä sinnikko kuin tunturin korkeimmalla
syrjällä sinnittelevä männynkäkkärä.

Ruusujuuri taas kallion syrjässä,
linnunpaskassa,
kolmen äkeän, toisaalta kyllä myös lempeän tuulen
pieksettävissä ympäri vuoden ja vuorokauden;
vettä janoon vain sumuna, tihkuna,
tai julmana, juuria uhkaavana rankkasateena.

Kesäisin käristymistä helvetillisessä auringonpaisteessa,
tuulten kuivattaessa,
talvella pakkasten ja viimojen ruoskittavana
ilman armahtavaa lumikerroksen suojaa.

On siinä elämä - arktinen ihme,
ja jo toukokuun alussa on ennättänyt
kehimään uuden vihreän pehkon;
kerrassaan silmää hivelevän.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

AMMATTiLAiSiA

AMMATTiLAiSiA

On suorastaan lumoavan hiljaista;
käkikin nukkuu,
kukkumatta jäi koiravahti ja suden hetki,
näköjään punnukset unehtuivat kiskomatta;
lojuvat työttöminä permannolla.

Aika seisoo,
vuoroveden kohina kuuluu venttiilin raosta;
lokkiyhdyskunnassa käsitellään sitä yhtä ja samaa;
sosiaalipolitiikkaa.
Ei tunnu etenevän sotea paremmin.

Otan hyppysillä silmävälin mitan
ja tuikkaan reiät huuruiseen akkunaan;
yritän nähdä asian ytimeen.

Puheenaihe vaihtuu äkin rähäkäksi
kun merikotko ilmaantuu kaartelemaan
seisovanpöydän ylle aamupalaa;
sopu löytyy hemmetin äkkiä
ja koko revohka kapajaa siipispankoilleen häätöhommiin.

Ammattilainen ei mokomasta hätkähdä,
kiskaisee muutamalla laiskalla siiven lyönnillä ylöskäsin
ja jatkaa sortimentin tutkailua.

Satamasta puksuttaa redille aamuvirkku kippari.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!