SiVAKOiNTiA
Kiukkuinen tuuli sivaltelee ilkeästi loimeen,
kiskaisee oksankarahkasta karkeaa lunta hyppysiinsä,
ruilauttaa vasten naamaa niin että kirvelee
ja punoitus jää voimaan pitkäksi toviksi.
Onni on lumen painosta vapautunut keikkuva oksa;
sille pölähtynyt tirpunen saa keinukyydin
ja äkin on takauma lapsuuden keinuhevosta mielessä;
jalkapoikkisesta - ruskeasta liinakosta.
Kaikkea höpsää sitä tuleekin tukittua muistiin.
Muuten metsä alkaa olla puhdas,
karistajainen on putsannut läpikotaisin karhakiston,
roskat lojuvat sikin sokin iltapäivän loskassa;
sivakointi lakkaa pian sujumasta - hyytyy haihatteluksi,
jollei uutta vitiä enää varise.
Paitsi tietty se wanhan lumen surma.
Toisaalta vitivalkoisen vitilumen aika alkaa olla ohi,
lukuunottamatta laajoja kokonaisuuksia
kuten nuot jängät ja tunturien lanteet;
nehän näkyvät ohikulkijain silmiin
hohtavan valkoisena puhtaana yhä.
Nokilasien paikka - ellei halua hiekkaa näkimiinsä.
Ja nyt tulille - lihan himo värisyttää, suoli kurnii;
tuon mäentyppyrän yli vielä rivakasti sivakoitava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi