tiistai 11. toukokuuta 2010

TUMMiA SULiA


TUMMiA SULiA
 
Rännän viimein valuessa maahan saakka,
täyttäessä kivien kolot, siloittaen somerikot viittaan;
harmaa harras hetki laskeutuu
mahtia uhkuvan tikkuisen jääkannen ylle.
Vesirotan hännän jälki kivessä kastuu.

Elämän virta huokuu uomassaan,
puistelee väkevällä voimalla kehoaan.
Tekee eroa ranta-ahteen otteeseen;
tummia sulia ilmaantuu silmän välttäessä.

Vapaus vuolla on mielessä, niin kuin muillakin keväällä;
anhiton hinku riisua yltään talven ummehtuneet kuoret,
huuhtoa itsensä sulassa kymissä
ja vihkiä itsensä kesään.

Aamu-unisen tuuliviirin on vaikea yrittää ryhdistyä,
nuokkuminen on osa työtä,
ehken lempeä lounas saa sen eläytymään,
heittäytymään luottavaisena tuulen selkään.

Loivaan maahan uurtuneet norot ammottavat mykkinä,
varttuvat rännän muuntumista vedeksi.

Kuluu vielä paikoilleen juuttunut tuokio
kuni hiljaisuus purkautuu ilonlauluksi keväälle.
 

Uhkarohkea rastas kohottaa huilun ja aloittaa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

2 kommenttia:

  1. Se on sitten lähellä, jos mustarastaskin aloittaa ..

    VastaaPoista
  2. Unelmikolle:
    Laulurastas, mutta väliäkö sillä, kunhan joku aloittaa!

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi