YHÄ SAAMATTA
Lakaisen kuistin permannolle liki viikon kestäneen
umpuilman aikana varisseita haikailuja
huono-onnisen koppelon siipispankolla.
Taivaanpiirin raosta pilkistävä kultainen juova
antaa lisää resursseja uskolle kevään ihmeeseen.
Jalan asettaminen epävarman tunnustelevana
sohjoiselle rantteelle - yllätys-yllätys,
toimiikin sitten laukaisevana tekijänä;
se on hyytynyt yöpakkasen toimesta karstanteeksi.
Jo vain sukkelaan virkistyy humeetin juoksu,
ajatukset tempoilevat innokkaina suitsimista vastaan.
Hillintä pettää,
näen itseni sieluni silmillä kevätaamun tyyneydessä,
kokuavannon äärellä kontallani;
suurella hartaudella lappamassa seitinohutta havasta
jään reunalle avoimin,
kastunein käsin.
Siikoja, pulleita hopeisia Ahtolan herkkuja
nousee tasaisin väliajoin liinassa poukkoillen,
kokee kohtalonsa kourissani
ja sätkii pian wiimeistä taistoa
selkäni takana karsteikossa.
Vain se suurin jää yhä saamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi