RYHÄNEN

RYHÄNEN

Läimäys;
päätä kääntämällä ohimenevä vilaus,
jättimäisen pyrstön sukeltaminen,
kuoha sen ympärillä.

Jäljellä häränsilmiä täynnä oleva hurja vesi;
sellainen kouraisee joka kerta syvältä sielua.
kakistuttaa nielua.

Värisyttää pikkiriikkistä kärpäsen paskaa
joka toljottaa kiihkeästi ulapalle,
huojahdellen rantapahtaalla kantapäillään.

Hyväntahtoinen jättiläinen siellä,
köllii ainoassa mahdollisessa elementissä
jossa se kykenee kokemaan irtaantumisen riemun.

Syvyyksien yllä ja syövereiden paineissa
vain luonnonlait ovat kahlitsemassa sen vapautta;
ei pelkoa että joku tulee ja syö.

Rantaniitulla orastaa syksy,
harmaita kauloja hujan hajan ävärtä vasten;
jahtimiehen rietas unelma näkimien edessä.

Lasin varomaton kolahdus
ja arkiintunut parvi loikkaa aurinkoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

OUTOSADE

OUTOSADE

Hämärä tanssii silmissä viivasuoraa,
väliin tie kaartelee kiikerinä kaakerina,
kurvailee sutkina mutkina.
Kettu luikkii tien yli.

Kaikkialla vuorenpeikkoja avaamassa luoliaan,
siis jos vain viitsii näkimillään katsoa
ja antaa lapsensa nähdä.

Tuuli pyryyttää ruskopilven outosadetta
vihmoo lasille kuin oikkuri tamma
joka kiukutellessaan kusee hännälleen
ja huiskauttaa.

Siinä tähtäilet nokkaa kahden katkoviivan väliin;
jyleät vuorenpahtaat ahtaine solineen toisella -
epätarkkoina sumeina -,
läikkyvä meri toisella mustana;
jänekset selässään.

Loputtoman tuntuisesti paasien välisiä kanjoneita,
törröttävät viistoon hoputta,
maailma pysähtyy niiden väliin;
jää sinne jähmettymään.

Tunturin päällä tokka iloisia kiirunoita puolipukeissa
saa aikaan manailun ja sanailun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MOLViKA

MOLViKA

Ihmemaa.
kivien synnytyslaitos;
päätä sieltä ei tahdo pois saada hevillä.

Wanha sielun riepu -,
jolla vielä jonkin sortin raihnaistuva kyky
erotella kauneuden rippeitä arjen tosista -
panee kampoihin.
Ei tahtoisi lainkaan kotimatkalle.

Eikä sitä voi kyllä ihmetelläkkään;
hiekan synnyn prosessi näkimien alla,
kuulimien kuultavissa.
Vuoroveden mylly hioo jokaisella nuolaisulla
kipenen kiveä tomuksi

Koko koko-sorttimentti siloina pallukoina,
värikirjona siististi levällään,
odottamassa vuoksen suolaista suudelmaa.

Milloin samettisena pehmeän pyöreänä aaltona,
toisinaan hurjana ärjyvänä ryöppynä;
tuulen pauhatessa päällimmäisenä kiihottajana.

Jokainen märkä muisku - jokainen -,
kasvattaa kiveä pieneksi hiekanmuruksi;
valmistaa tomuksi sedimenttien valtakuntaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SYYSKUUN TOiNEN

SYYSKUUN TOiNEN

Vaikuttaisi että alkaa pian kohta satamaan;
aluksia soljuu murtajan aukosta,
redillä vielä tulossa ainakin pari tiineen oloista.

Syksytorvi syöksyy aivan anhittomalla kohinalla,
katto ropisee kuin virvelirumpu - hyvin pitkälti,
pirskeitä lentelee tiuhaan,
huuhtoo lasista suolaa valuessaan.

On katsottava sen aikaa kun vielä näkee,
kuni alkaa kaatamalla satamaan;
ja mikäpä se ettei - höyryävä minttutee kuonon alla,
siivu Huippuvuorten leipää voille telineenä -,
ettei näpit voitu.

Voivuoteella savujuuston viipale ja suolalihasiipale,
kyllä näille eineillä jos millä,
sopii akkunasta vähintäänkin
orastavan syksyn ensiaskeleita tuijata,
jos ei muuta tekemistä aamutuimaan.

Ja ellei - onhan sitä semmostakin tapaa kuulemma -,
olla sitten vahtamaatta.
Tulee se toki itsekseenkin,
ihan ilmon aikojaan - niine hyvineen,
wanhasta muistista.
Syksy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

VOiMAVAROJA

VOiMAVAROJA

Heinien sihisevä kuoro taipuilee tuulen tahtiin,
niittuvillain karvat sojottavat tuuliviireinä myötäseen,
varvut väpättävät,
tirskahtelevia kirvisiä siellä täällä.

Pyrähtelevät,
tankkaavat siemeniä muuttomatkalle;
pikkiriikkiset pakaasit kiven syrjällä nätissä rivissä.

Ai että - haikeetahan se on seurata aikeita,
vaikka merenrantakesää on vielä jäljellä hyvä tovi.
Punertavan ruskeaksi muuttuvaa kuolevaa kesää.

Vehreyttä joutuu jo hakemaan norojen varsilta,
purojen suistoista,
tahi vielä tuoreista muistoista puistoista;
oivista koivikoista tundran reunalla.

Maaruskaa puuhaa aika,
rentunruusujen vihreys vaihtuu punaisen oranssiksi,
sianpuolukan lehdet karmiiniksi
vain unikolla on vielä henkisiä voimavaroja.

Syksy,
saamassa pikkuhiljaa otteen luomakunnasta;
tuskin mokomaa sentään kukaan pelkää,
vaikkei toivoisikaan sitä omakohtaisesti atimaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ONNi OTTAA HAUKKAPALAN

ONNi OTTAA HAUKKAPALAN

Tavanomaisella paikalla Kammanilla,
kynsitulilla - paikkaamassa maailman reikää.
Ei pane idän halla - sen verta korkealla,
eikä pure Louhi - selän takana kilometri kalliota.

Lounas hymyilee lämpimästi,
viekottelee riisumaan - on pidettävä pää kylmänä,
alakerta hinkuu riettaasti kun on makuun päässyt;
tahtoo ottaa vielä kullan kuorrutusta.
Loppusilauksen.

Sinisiä kelloja helisemässä mustien marjojen yllä,
varjojen sylissä harjojen takana keltaisia kukkia;
tuuli niitä värisyttää.

Äkäinen kihu rähisee reviiristään,
mutta tyytyy suuremman ja väkevämmän oikeuteen,
säästää salpietarinsa repolaiselle.

Rauha asettuu - onni ottaa haukkapalan lihaleivästä,
likistää näkimet kiinni ja maistaa herkullisen,
äkin leukaperät seis:
Onko onnellisuus ihmisoikeus;
pitääkö se jakaa tilaisuutensa hassanneille?

Se että kun ajatuksesi, sanasi
ja tekosi ovat sopusoinnussa - pitääkö se jakaa?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NUOTiT NiPPUUN

NUOTiT NiPPUUN

Kevyesti - leggiero,
ohjaisi Isä Camillo ajattelemaan tästä huomenesta,
jos sattuisi tupsahtamaan jostain yllättäin paikalle.

Niin somasti soivat kissan- ja hurakankellot niitulla,
tai niiden rippeet,
eli ne mitä enää jäljellä myrskyn rähäkän jäljiltä.

Mutta että kuitenkin soivat,
viimeisillä resuillakin elämänmyönteistä iloa täysillä;
niin ankaran väkevä tahto sillä taholla - ja wimma.

Niin se käy luonto sielun päälle,
menee yli siitä mistä tykkää,
jättää eetokset värisyttämään humeettivettä;
on ihan muina miehinä kuin ei olisikaan.
Siinä on sen syy.

Opiksi tuosta pitäisi ottaa,
tumpata marmatus kaikenmaailman pikkunysveistä,
pakata valitusnuotit nippuun
ja nakata hevonvittuun.

Ainakin sinne suuntaan,
kuka voimiensa - kuka kykynsä mukaan.

Yrittää pitäisi kunkin edes.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SPARTACUS

SPARTACUS

Puhaltaa sen verran riettaasti,
että alle viiden kilon turskat ovat lentokaloja;
tempautuvat aallonharjalle osuessaan tuulen völjyyn,
läiskähtelevät melkoista haipakkata -
toki onneksi satunnaiseen tahtiin,
meren puolen seiniin.

Humeettia ulos tarjotessa pitää ottaa huomioon ne,
ynnä on yritettävä väistää etuajassa mahdolliset
lentävät uuhet karitsoineen,
-pyörätelineet ja - rollaattorit,
sekä Nuijasodan aikoihin satamatta jääneet akat.

Muuten ei mitään erikoista tänään,
harmaata varpaista kattoon koko maailma
tai kiirestä kantapäähän - miten vain,
saa valita.
Väriläiskänä musta mielikuvitus.

Mukavalta soitto kuitenkin soi - ulajaa venttiileissä
jotka tieten tahtoin on viritetty niille töin;
tunnetta ja tunnelmaa luomaan.

Draaman ihana kaari,
sitä tässä nyt ahmitaan antaumuksella ajuun;
toki Hatšaturjanin Spartacuksen Adagiollakin
on osansa tässä väkevässä toimessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HiKiNEN ViLLASUKKA

HiKiNEN ViLLASUKKA

Verisarvinen sarvas nostaa päätä eineeltään,
katsoo silmät leimuten - mielipuolen kiilto silmissä.

Kuin syödäkseen ihmisen rietas,
otuksen joka sen mielestä meinaa viedä
ja naida sen morsion.

On peräydyttävä verkkaan,
tasaisin askelin - sata sydämen lyöntiä askelta kohti,
se on melko sopiva hitaus;
tässä pelissä.

Aikaa rykimään on vielä kotva,
tällä epelillä vaikuttaa olevan hormooniasetuksissa
harmoniahäiriö.

Minkäs teet,
jykevintä astaloa edustaa hikinen villasukka
tai kourallinen "kukko vai kana"-heinää.

Lauhtuu lempohinen rauhan eleistä,
laskee turpansa niille töin,
impi hieman ylempänä iskee viekottelevasti silmää.

Välimatkan isotessa kasvaa myös rohkeus,
askel toisensa perään haukkaa
yhä vaan suuremman annoksen myötäleessä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NOROJA

NOROJA

Pitkähköhköön kuivaan kauteen uhkaa tulla katkos,
taivaanpiirille on purjehtinut kuin vaivihkaa uhkea,
tummanharmaa lammaskatras.

Sielu pujahtaa olkapäälle tiirailemaan,
päästää sipipuhetta suupielestä kuulimeen,
haikailee kunnon myräkästä,
salamoista, jyrinöistä ja sen semmosista.

Ei vielä;
hyppysillä niskasta,
toisilla persuksista
ja takaisin sisimpiin syövereihin.

Tässä mitään hirmu haipakkaa vielä toivota,
kesää jäljellä väkitukku,
parasta kuulautta tämä vuodenaika.

Niin - se lammaslauma siellä taivaanpiirillä.
Jo noin kaukaakin se uhkuu märkää vettä,
mielenkuvat yltyvät sen edesottamuksia vahdatessa;
kuuroja piiskaamassa janoista niittua,
liiskaksi laonnutta luonnonheinää.

Noroja rinteillä yhtymässä soliseviksi puroiksi,
purot purkamassa tulvaansa jokiuomiin,
joet kiiruhtamassa emonsa syliin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUSTALAiSLEiRi

MUSTALAiSLEiRi

Kipinähökeet tanssivat yllä tulta kohentaissa,
savu poraa loputonta reikää avaruuden sfääreihin,
välin tuprahtelee
ja suitsuttaa lämpöpiirinsä interiööriin
savukyynelten valmistusainetta.

Seesteistä;
tienoo täynnä puhumattomia sanoja.
Viirullisia poskia kahtapuolta tulta.

Tästä romantiikasta puuttuu vain viulu,
mustalaisleiri
ja sielua viiltävä kaihoisa laulu.

Muuten maisema on kuin
jokahisen omaan mieleensä maalaama taulu;
himppua vaille täydellinen stereotypia.

Kenties jostain elokuvasta takertunut,
kenties jostain muusta - romaanista,
toisen lajitoverin haltioituneesta tarinasta.

Yölintuja suhahtelee järvelle,
niin matalalla,
että siipispankot saavat mutkia savujuovaan.

Iloisesti räiskähtelevä tuli kertoo onnesta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

APASSiONATO

APASSiONATO

Eloöiden huikean sietämätön ihanuus;
sinistä uhkuvia suudelmia poskille rantaa astuessa,
laukan kasteleman sannan sihistessä anturoissa.

Uinahtaneen tuulenvirin unikyyneliä
verkalleen lipuvan usvan helmojen liepeissä,
tuomassa lohtua rantatörmän janoisille korsille.

Vuoroveden lopsahduksia
kun huuruinen ilmaseos pakenee
päällensä kaatuvan aallon onsilon molemmista päistä.

Kertakaikkiaan viehättävä ilmiö,
ensikertalaisen kulmakarvoja kohottava,
otsanahkaa hämmästyksestä rypistävä,
suun mykistävä ääni.

Ja kuin ätäkkänä mustapippurirouheena;
tähän idylli-soppaan,
satamasta kuuluva lokkien kahakan rähäkkä.

Pieteetillä - hyvin suurella pieteetillä,
koska kyseessä on runon cee-osa,
viimerutistusta vailla oleva loppusoitto.

Sanattomasti - suljetuin huulin hyräillen,
mutta toki kiihtyneen intohimoisesti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TUSKA

TUSKA

Painavimmat sanat leijuvat kevyimmin.
Huono tuuli ottaa niihin ärhäkimmin,
riepottaa kuin Parson Russel rottaa,
päästäkseen seuraavan kimppuun.

Painavimmat ovat niin hiljaisia,
ettei niitä kuule yksikään luupäinen edes huutamalla,
rautalangasta taivuttelemisesta puhumattakaan.

Painavimmat - siis ne sanat -,
ne ovat niin läpinäkyvän itsestään selviä että;
vain pää joka näkee saman minkä näkimet,
voi ne erottaa ne itsesensuurin hetteisestä suosta.

Tundralle osauduttuaan näkee hyvin,
kuulee hyvin,
haistaa hyvin;
ei ole olemassa muuta kuin tämä totuus - yksi ainoa,
tundra.

Ei mitään muuta häslinkiä haittaamassa havaintoa,
vain huikea autius maan yllä.
Taivaallisen Rauhan Aukiota kaikki tyynni;
minne vaan aistit ylettyvät ulottumaan.

Tämän käsittämisen jakamisen tuska maailmalle
on sietämättömämpää kuin mikään muu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

JO VAiN

POJAT ON POiKiA

Hyvä ilma ei pane pahakseen lain,
jos ottaa kahmalollisen porontaljaa kainaloon
ja kiikuttaa sen kotitunturin kiirelle.

Pika-arvion tehtyään pelmauttaa sen nummelle;
kiertää thermoksesta korkin -
toisessa kainalossa tuomastaan -,
valuttaa kuksallisen kohvetta
sekä oikaisee karvoille selkäpiilleen.

Vieläkö maailman pitää paremmaksi muuttua;
eikö tuo jo piisaa,
että kohven siemailtuaan heittäytyy sielunsa hoteisiin.

Läpsäyttää sitä leikkisästi persielle,
ynnä opastaa lehahtamaan lähimmän pahtaan laelle
vahtaamaan maailman menoa siksi aikaa
kuni loikosillaan vetelehtivä sieluton ruumis
saa määriteltyä sen pisteen
missä kohtaa taivasta tuijotellessa
korkeus muuttuu etäisyydeksi.

Nooh - saattaahan se olla,
ettei mokoma selviä yhdellä tunturiin nousulla -
eikä toisellakaan,
toki sitä välillä voi pohtia jotain kevyempääkin;
vaikkapa että miksi lampaat eivät kutistu sateessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

POJAT ON POiKiA

POJAT ON POiKiA

Vaikka pimeyden nopeus ei ole tiedossa
vielä tällä erää toistaiseksi,
aamua arktisen meren orastavassa sarastuksessa
voi rakastaa silti sydämensä kyllyydestä.

Sijoilleen uinahtanut tuulia,
laskuveden paljastaman rannan tuoksu,
jälkipuberteetissa riekkuvien lokinpoikien
hurmahenkiset protestit huoltajilleen;
sellainen perkeleellinen karonkka
ja riitasointujen sinfonia,
että kesympää mokoma saattaa heikottaa.

Ei väliä,
pojat on poikia tälläkin saralla,
aikuistuttuaan ääni muuttuu kellossa;
hurma laimenee
kun humeetissa hoksataan,
jotta joku on vääntänyt sen kahvan poikki,
josta maapalloa pyöräytetään.

Rannan aamu oikenee tulevaisuutta kohden,
asettuu tolalleen,
äänimaailmasta alkaa ottaa vastuun meri
yhtäjalkaa tuulen kera.

Asiat vain solahtavat kuin huomaamatta kohdalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MÄDÄNTYNEiTÄ SiELUJA

MÄDÄNTYNEiTÄ SiELUJA

Mihin tämä maailma on menossa;
tundralta merenrantaan kotiuduttuaan huomaa,
että keskenkasvuset unelma-uskovaiset räkänokat
haluavat kieltää sanoja?

Kieltää sanoja!
Miten joku idioottien kusipäinen parvi voi kieltää
ihmisten sielujen syvyyksissä piileskeleviä,
äidinmaidossa imettyjä äidinkielen sanoja.

Miten sellaiseen vouhotukseen ylipäänsä kehtaa
kukaan muu kuin ehta typerys ryhtyä -, tai yhtyä,
ellei sitten satu olemaan parahultaisesti
totalitarismiin hurahtanut paremmisto-penikka.

Miten tässä ryhdistäisi wanhat luunsa;
harpatako tien poikki tunturin syliin,
itkemään käpertyen - vai kamutako kiirelle
ja alkaa pohtimaan ankaralla kädellä
selän takana piilevää typerää tulevaisuutta.

Joka tapauksessa oivallisen hyvä päivä pilalla
tuon mädäntyneen paskasakin takia - pilalla;
tässä kai joutunee vast'edes pitämään
koko ajan Voltaire-astalonsa käden ulottuvilla.

"Järki pettää useammin kuin luonto."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HAiLEAN SiNiSiÄ

HAiLEAN SiNiSiÄ

Aika kiitää sellaista haipakkaa,
yksi jos toinen juoksee perässä päätäpahkaa;
koettaa saada sitä hännästä kiinni - onnistumatta.

Ponnistaa kontaltaan - onnistumatta,
Ponnistaa kontaltaan - onnistumatta,
Ponnistaa kontaltaan - onnistumatta,
ikiliikkuja se on - yksi jos toinen.

Aika ei voi pysähtyä - rientää ikuisesti,
miten sellainen voisikaan jota ei ole olemassa;
karmivan katkera pala sille joka pyydystäisi
olemattoman olevaisen hyppysiin hypisteltäväksi.

Mitä jäisi muille - joutenoloa ikuisuuteen saakka,
luppoaikaa äärettömän toiselle reunalle???
Ehtisikö sitä sitten siellä miettiä,
tämä sumentuneen järjen ihmiskunta - tekosiaan
ja tohtisiko pohtia lempo - mitä sitten seuraavaksi
kun aikakin on kesytetty?

Käännettäisiinkö aika kuten veturi kääntöpöydällä
ja usutettaisiin paluusuuntaan,
ainakin ihmisen keksimiseen saakka
ja saatettaisiin siellä ihminen uudestaan alulle.

Uusin eväin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ÄRJY

ÄRJY

Väkevä meri - ankara hyinen meri;
ankara niin, muttei häijy - hoitaa vain virkaansa,
sitä minkä luoja sille maailmojen alussa asetti
kun lasetti maan kuopat vettä täyteen.

Kauneuden takia se sen,
luomaansa ylistääkseen tasoitti pallukan siloksi;
sitä muista ulottuvaisuuksista katsottaessa.

Ja miten onkaan ihanan kiihkeä,
se laulu - tuolla samaisella hurjalla vedellä,
jos häntä varta vasten asettuu kuuntelemaan
jylisevälle kallion kielekkeelle ärjyn äärelle.

Aalto lyö maininkia selkään,
yllyttää sen lyömään päätään mustaan pahtaan;
resonanssi tavoittaa rajapinnassa selkäpiin,
värinä kulkee kihelmöivänä sähkönä humeettiin,
näkyy värinä suljettujen luomien sisällä.

Sellainen viihdyttää,
kiihdyttää mieltä ja kieltä sieltä - syövereistä,
missä salaisimpia sinisiä pidetään vangittuna
sielun kätketyimpiin lokeroihin.

Mene möyryävän meren äärelle,
huuhdo pääsi kahinassa - anna sen vapauttaa sielusi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SUKELLUS

SUKELLUS

Eläminen eilisessä ei tuota vaikeuksia,
vaikeuksia tuottaa sijoittautua tähän nykyyn;
yht'äkkiä kaikki on liian uutta - verestä -. tuoresta,
kuin vesiperhosta
joka on juuri vapautunut toukan kuoresta.

Humalluttava kokemus ilman savuista palowiinaa
tai muutakaan humeetinsekoittajaa,
sitä se on,
sukellus - ankara tunkeutuminen,
syvälle esihistorian syövereihin tuosta vaan noin.

Ilman telaketjuilla matavaa jyrisevää kiviporaa;
pelkällä sielun voimalla yltiöpäin,
haihattelevan mielikuvituksen kallion kovaan pintaan
keksimästä aukosta.

Ihmiskunnan historia hujahtaa melkoista haipakkaa,
on ohi muutamassa tulipunaisessa sekunnissa,
ilmastoinninmuutoksia vilahtelee niin tiheään,
ettei nohevinkaan vihreä ehdi kissaa sanoa
kun ollaan jo niin suurissa lukemissa,
että riinpiissiläinen kasöörikin sekoaa mokomasta.

Ja se paluu - se on kaikista katkerinta kalkkia,
on-on, on vaikka froua lykkää pekoniin kääräistyä
Huiluntuhtia nokan alle hajusuolan virkaa tekemään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

JOiLLAKiN ON UNELMA

JOiLLAKiN ON UNELMA

Pysähtyä einestämään Utopiaan,
sellaiseen maahan - sellaiseen seutuun -,
sellaiseen paikkaan jossa samaan aikaan kokee
modernin nykyajan värikkäine kuoseineen
ja samaa pataa kymmenien miljoonien vuosien
takaiset elämän jäljet veden huuhtomina esillä.

Jotkut taas vaan pysähtyvät;
karistavat kantopuutaakkansa riipeistään,
vuolevat kiehiset tulen ahmaistavaksi.

Siinä kaikki - savun tuoksu tekee taian,
saa kivilaatoilla nousun hikeä kuivaavaan hengenpaloon,
antaa tien mielelle yhtyä ikiaikaiseen maailmaan.

Ajattomaan,
joka on jo oman aikansa kuluttanut;
jäljellä vain jähmettynyt pysähdyksen hetki,
näkösällä kivettynyt historia,
tähtiportti mielikuvituksen hulppeaan maailmaan.

Kuulin nojaa kiven kasvua kuunnellen,
kohinan väkevä vuo resonoi,
kuuloluu tunnistaa väreilyn.

Saurusten aikakausi siirtyy vasaran ja alasimen
kautta mielikuvituksen maailmaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!