hilla

Rubus chamaemorus eli lakka, hilla, suomuurain, lintti tai valokki
on vatukoiden sukuun kuuluva kasvi.

Tätä luista, kullankeltaista herkkua tavataan myös
Pohjois-Amerikassa, lähinnä Alaskassa.

TULEE JA MENEE

TULEE JA MENEE

Aika vierii, kesä sen mukana - pysäyttämätöntä kulkuaan,
kenenkään estämättä, tasaisesti, kiiruhtamatta.

Ehtien täsmällisesti siihen kohtaan
missä sen edellytetään olevan tiettyyn aikaan.
Ei aikaisemmin, ei myöhemmin.

Sillä on valta,
eikä siihen saa otetta vaikka tahtoisikin.
Jokaista hetkeä seuraa toinen,
tovia tovi - tuokiota tuokio, tiimaa tiima ja kotvaa kotva.

Silmäilen levollista kymiä - tyven pintaista,
sen vesimassojen valumista vakaasti, ajan kuvaan.
Vain muutama vesikiven aiheuttama häränsilmä
tyystin peililasin tapaan sileässä kalvossa.

Katseeni osuu kai tuulen puhaltamaan untuvaan
joka kieppuu ja liekkuu loputtomiin.

Herkkiä liikkeitä kuin tanssi,
äkin pyörähdyksiä, viivytteleviä pitkiä kaarteita,
kuin jo vapautuen kurimuksen otteesta,
mutta sitten takaisin pyörteen keskelle.

Uusi yritys, tuulen lehahdus.
Ja vapaus koittaa.
Untuvan matka tuntemattomaan jatkuu.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MUUTEN KASTUU JA TULEE MÄRÄKSi

MUUTEN KASTUU JA TULEE MÄRÄKSi

Kaikella on kiirunsa.
Sateen uhatessa kirjoitan runoa hopulla,
etten kastu - tipahda virtaan kuin lastu
ja lähde lipumaan merelle;
monien polvien, pudasten ja vuopajien kautta.

Juvat, könkäät, kurkkiot, nivat ja kosket,
putouksetkin meinavat unehtua läpikotaisin
tässä anhittomassa hopussa.

Rannan kivellä istuminen on uhkarohkeaa, jopa yltiöpäistä.
Vihko sylissä ja kynä hampaissa.
Paraskin Aleksis. Kivellä.
Joku suorasanainen prosaisti sanoisi.

Kääntäisi selkänsä ja nauraisi päin törmää,
vain hytkyvät hartiat paljastaisivat sisäisen onean ilon
ja sitä seuraavan onsin onnentunteen.

Nyt jo pisaroi - kuksan kokoisillako se läimäyttelee?
Waimon paituliin, pitkin koko selkäpiitä

Kärpässienen kokoisia märkiä länttejä kasvaa
selkään vieriviereen, toistensa tykö.

Jalan vieressä itseasiassa sataa jo.
On lähdettävä sisään,
muuten kastuu ja tulee märäksi.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KOHAUTAN MÄRKiÄ OLKiA

KOHAUTAN MÄRKiÄ OLKiA

Tasaisen harmaa maisema tasaisen harmaassa säässä,
tasaisen harmaana tasaisena päivänä.

Pisarat roikkuvat näkymättömistä langoista pilvestä
odottamassa vuoroaan,
vartoomassa säätiedotuksen lupaa tulla alas.

Vaikka kuin yrittäisi pujahtaa välistä,
hartiat kastuvat, polvet, kengänkärjet,
kasvot, koko liikkuja - kaikki tyynni.
Vaikkei sada.

Harmaatakilla on asiaa.
Kohautan märkiä olkia. Ei kannata. En kuuntele.
Astun ja kastun.

Apeaa tallustella kapeaa palasta alas joen törmää,
väistäen syrjään viime hetkellä,
etten törmää, horjahda norjaan,
polun ylle kaartuvaan sorjaan koivuun.

Kohtauksen ohimentyä
valun vapa kourassa myötäleeseen
houraillen suuresta saaliista maalissa,
suvannon tyynessä kuvastimessa.

Pisarat saavat Ilmatieteen laitoksen suostumuksen.
Saaliista ei näy ei kuulu, ei päätä ei häntää.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LASKEUTUMiNEN MAAHAN

LASKEUTUMiNEN MAAHAN

Olin juuri laskeutunut alas tunturista pitkin poikin mutkittelevaa kurunpohjaa, sik-sakkia ja istahdin huo'ahtamaan pienen lompolon äärelle, kiven nurkalle jonka päälle olin laskenut taitellun öljykangastakkini.

Pyyhkäisin otsaani, kouraisin lompolosta raikasta vettä, kastelin kasvoni ja kuivasin käteni housunpuntteihin ja mietin Lapin kesää. Oli Hövelöläisen Armas Einar (Eino) Leopold Lönnbohm'n 131. syntymäpäivä.

Hänellähän ei tietenkään itsellään henkilökohtaisesti ollut missään määrin mitään osuutta tuohon mainittuun tapahtumaan, pelkkä statistin rooli.
Kyllä minusta kaikki kunnia täytyy antaa kaiken nykytietämyksen mukaan hänen vanhemmilleen, Anders'lle ja Anna Emilielle (os. Kyrenius) jotka olivat syksyllä, vuoden 1877 lokakuisessa pimeydessä harrastaneet avioliittoon asianmukaisesti kuuluvia iloja ja saloja, siementä todistettavasti vuodattaen, nyttemmin todettuna onnistuneesti. Sikälikkin tai mikäli kun sen toimen olivat saaneet järjestettyä 9-lapsisen penikkalauman hälistessä ympäriinsä - tätä em. kuopusta siis tehtäessä.

On oikeastaan kummallista logiikan mukaan että jollekkin oiwalliselle neropatille annetaan kunnianpäivä juuri syntymäpäiväksensä, vaikkei hän silloin ole ehtinyt juuri mitään muuta wielä tehdä, kuin kiljua: "ENNIÄ!-enniä!-enniä!"
Ja sittemmin tissin saatuaan kitaansa lutkuttanut sitä, röyhtäissyt ja syönnin päälle paskonut lopputulemana vaippoihin.

Luulenpa että jos näiltä edellä kuvatunlaisilta sankareilta menisi Manalaan galluppia tekemään niin yksikään ei kovin mielellään muistelisi moista episodia, pikemminkin tälläisi paikalle kuolemansa päivää, merkkipaalua jossa kaikki maalliset puuhat ja toimet on saatettu loppuun tahi lähes loppuun. Hyvin tai huonosti - mutta kuitenkin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Siinä istuin ja huilasin, rauhoittelin kiihtynyttä mieltäni, pyyhkäisin kielelläni ylähuuleni päältä suolaisen hikipisaran tai pari. Annoin henkityksen tasaantua. Vähitellen kuohunta rinnassa asettui ja pystyin taas ajattelemaan selkeästi.

Ulotin kättä vyölleni ja tartuin vyölaukkuun, napostelin sen auki ja tongin näppituntumalta sieltä pari folioon käärittyä metwurstipalaa jotka osoitin käkätintä kohti ja aloin mutustelemaan.
Tasasin verkalleen verensokeria ja samalla palautin mieleen niitä tunnelmia, tuntemuksia joita olin ylhäällä koko päivän vietettyäni ammentanut ympärilläni kieppuvista pilven hattaroista. Niiden kosteista sipaisuista kasvoillani.
Väliin näkymistä joita aukeni pilvenlonkien välistä alas olevaiseen maailmaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Autius - mikä tunne! Yhdellä katsannolla muutama tuhat nelikilometriä maata, ei yhtään asumusta, ei yhtään savua, ei tietä, ei muuta ääntä kuin kihujen kirut tai kapustarinnan piip-piip. Lisäksi korkeintaan tuulen kohina-tohinaa jossakin pahtaan kollossa.

Kyllä siinä iniminen tuntee itsensä pieneksi ja vaatimattomaksi. Ei meikäläiselle juolahda mieleenkään alkaa kasata jonnekkin tunturin huipulle kivikasaa merkiksi käynnistään, niin kuin monella näyttää olevan tapana.

Jotenkin vaikuttaa kuin osa inimiskuntaa ihan tosissaan kuvittelee olevansa luomakunnan herra ja -valtias. Hui-hai, se on harhaa jonka luonto tulee maksattamaan takaisin vielä moneen kertaan. Siltä se alkaa vaikuttamaan. Mutta olkoon, en ala inimiskunnan rappiota tässä pohtimaan koska olen siinä itsekin mukana. Tavalla tai toisella osallinen. Halusinpa tai en.

Jätän paska-asian paikoilleen, parasta kun en sitä tämän enempää hämmennä ja tongi nyt, alkaa haisemaan. Sitä varten on kirjoitettava erikseen. Eri juttu.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Palautan mieleni lompolon istuinkivelle ja pohdiskelen itsekseni hymähdellen; väliin ääneenkin: Käviköhän Armas Einar koskaan Tunturi-Lapissa? Ultima Thulessa tuntoja hakemassa, tunnistamassa? Vaiko vain wäkevän mielikuvituksensa voimin säkeitä sorhasi? Onnistui tuo epeli joka tapauksessa erinomaisesti, senhän myöntää lähes koko kansakunta.

"Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset..."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä Tarina ystävällesi!
........
"Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin..."

TULi VESi

TULi VESi

Jonkun kalastajan värjöttelytuli loimuaa ahteella.
Tulen liki ja lasken rannankivelle tulen liki toviksi,
alan mittaamaan myötäleeseen sojuvaa laiskaa enoa.

Puolessa tunnissa päästän helposti kelpo järven ohitseni.
Toista sataa metriä leveän ja kilometriä pitkän.

Hullu ajatus, nooooo, se ei ole kovinkaan harvinaista,
puikahtaa päähän - onhan tässä mitattu taivastakin.
Päiväkausia tunturin kallaassa.

Aprikoin, setvin, kuinkahan monta litraa ihminen
mahtaa juoda elinaikanaan vettä?

Päässälaskien alle parisataa kuutioita - satavuotias.
Ei siis kummonenkaan lompolo;
neljätoista kertaa neljätoista,
jonkun vöyrään äveriään takapihan uima-altaallinen.
Lopetan. Patterit loppuu.

Tuijotan tuleen ja ajattelen uudelleen vettä,
uudesta vinkkelistä;
nyt purjeveneen peräaaltoa joka jatkuu katkeamattomana,
taivaanrannan taa, horisontin taakse,
ilman taukoa, jos vain laitamyötänen pitää.

Hymähdän.
Jos vain laitamyötänen pitää, elämä on tasapainossa.
Jatkuu katkeamattomana taivaanrannan taa,
horisontin taakse. Ilman taukoa.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUURO

KUURO

Yksi sade ropisee ropisemalla kattoon,
toinen sihisee sihisemällä nurmimattoon.
Veden pinta kihisee tihkussa.

Kolmas tipahtelee yksin pisaroin,
lehdeltä lehdelle, lehdelle, lehdelle,
tirskahtaa oksaan osuessaan sadaksi pikku tirskaksi.
Aloittaa uuden vesiterapian kootakseen itsensä.

Sekaan saattaa tulla osia muistakin,
hosuessaan eeskahtaalle hajonneista vesihelmistä,
mutta yhtyessään ja uudelleensyntyessään jälleen,
ne aloittavat riemukkaan tippumisen lehdeltä lehdelle.
Jatkaen kuni pilvi on tyhjä - haihtunut taivaan tuuliin.

Elämän vesi. Kuuro.
En osaa määritellä tunteen tolaa
jonka sateen ääni antaa
tunkiessaan aistinten kautta humeettiin.

On kylmää likomärkää, mutta sisällä lämmin kuiva.
Lätäkössä uiva korsi liikkuu virissä.
Takertuu keulastaan ja on sitten siinä.

Peippokuoro on lakossa pakosta,
vetisten olosuhteiden takia - ei laulata märkäpuvussa.
Joka nuotilla tulee sangollinen vettä suuhun.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ANASTUKSEN LYHYT OPPiKiRJA

ANASTUKSEN LYHYT OPPiKiRJA

Lyhyt matikka: Otetaan ensin joku yhteisö, järjestö tahi muu. Ujutetaan tähän päättävään toimeen esityksiä tekemään oman puolueen uskottu supliikkimies. Jos uskottua ei ole saatavilla niin sitten fifty-sixtykumppali. Ei sellaista tyhmää joka jää puheissaan kiinni, liukas pitää olla. Ettei kävisi niin kuin on nyt käynyt.

~ ~ ~ ~ ~ ~ 2. ~ ~ ~ ~ ~ ~

Yhteisöä valitessa kannattaa valita siten ja sellainen että sen rahoitus kertyy pienistä eristä, murusista kuten esim. joku kassa - eläke- tai työttömyysputiikki tms. Niitä kyllä piisaa.
Pääasia että niissä on hyvin runsaasti hallinnoitavaa rahaa, sellaista hyvin joutavanoloista, sellaista että sijoitustoiminta näyttää ehdottoman pakolliselta ja järkevältä touhulta. Luonnolliselta, luotettavalta ja asianmukaiselta varojen hoidolta. Tämä on eräs kynnyskysymys kun anastusta aletaan edes suunnittelemaan.

Yhteisön valintaan kannattaa käyttää aikaa ja huolellisuutta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ 3. ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sitten seuraa nimitysoperaatio jossa jaetaan samanaikaisesti luottamuspaikkoja sulle-mulleperiaatteella, demokraattisesti, erinäisten joutavien, näennäisesti ikuisesti kasvavien rahakasojen päsmäröimiseksi.

Paras olisi ja kannattaakin ottaa tai valita joku toimitus- tai toiminnanjohtajan vakanssi, no miksei myös puheenjohtajakin käy. Näillä kun ei ole yleensä muuta hommaa toimipaikoillaan kuin antaa lausuntoja ja pötypuheita sekä napsauttaa aamulla punavalo ovenpieleen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ 4. ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jotta anastus tulisi näyttämään täysin lailliselta ja avoimelta, läpinäkyvältä liiketoiminnalta jossa syntyy sekä riemukkaita voittoja että ikäviä tappioita, täytyy jossakin liikelounaalla löytää sopiva kumppali tähän hämäränhenkien yhteistyöhön.
Sellaiseen puuhaan sopii aivan erinomaisesti joku välittäjä, välistäjävetäjä, partsikka, joppari, rakennuttaja, kiinteistöasiamies - mikäli mahdollista.
Näiden puheissa on eniten ilmaa, eikä siitä ota pirukaan selvää missä kulkee näiden veteen piirtämä viiva.

~ ~ ~ ~ ~ ~ 5. ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kun sopiva epeli on sitten löydetty ja yhteistyön perusperiaatteista, eli välistävedosta on määrällisesti sovittu, päästään itse asiaan. Partsikka etsii sopivan kiinteistön joka ylihinnoitellaan tarvittavan suuruiseksi ja tehdään kaupat ylihintaan, mieluiten ilman julkisuutta ja uutisointia, mikäli vain suinkin mahdollista.

~ ~ ~ ~ ~ ~ 6. ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tämän jälkeen partsikka perustaa kumppaleineen vielä yhden yhdistyksen tähän yhdistysten luvattuun maahan ja lahjoittaa sille varoja avokätisesti, jotka suunnataan ja jaetaan harkitusti tietyille päätöksiä junaileville puolueiden nokkamiehille.
HUOM! On muistettava jakaa myös jonkun verran murusia asiasta perillä olemattomille. Heistä saadaan oiwallisia asian puolestapuhujia tietämättään, kaikessa viattomuudessaan.

~ ~ ~ ~ ~ ~ 7. ~ ~ ~ ~ ~ ~

Esimerkiksi vaikkapa 3 miljoonan €uron ylihintainen potti voidaan jakaa niin, että 1,3 miljoonaa €uroa jaetaan päättäjille ideologiatukena (lahjoituksena) ja 1,7 miljoonaa €uroa jää likaisentyöntekijän ja riskinkantajan palkaksi.

Ai muka kallistako? No ei suinkaan Hyvä Isä, eihän se raha ole poissa omasta taskusta, sehän on asiasta täysin tietämättömiltä ja tyhmiltä kerättyä työttömyys- ja eläkevakuutusmaksurahaa, esimerkiksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Itse seurasin opiskeluaikoinani Epyktissä kanelieläinlääkärin toimintaa. Hänellä oli yli 6000 vuoden kokemus alalta, koska jo hänen esiesiesiesiesiesiesi-isänsä oli ollut kanelieläinlääkäri. Itseasiassa itsensä Sinuhen aikaan jo.

Kun torilla olevaan telttaan lähestyi meluisasti patjapussiin itsensä tunkenut huivipäinen miehenpuoli vastahakoista kanelia perässään hiissaten ja sitten sen lopulta tohtorin telttaan peruuttaen, pujahdin liepeen alta sisään seuraamaan vastaanottoseremoniaa.

Heppu tuntui tolkuttavan lääkärille kanelin hitaudesta ja juoksuhaluttomuudesta.

Tohtori otti irroitettavat lasit pois päästään, tunnusteli kanelin kiveksiä ja nyökkäsi päällään kahteen savitiileen instrumenttipöydällä. Minä ojensin ne ja samassa hän jo läiskäytti ne yhteen - kanelin pallit välissä. Kaneli ryntäsi telttakankaan läpi ja kuski innokkaana perässä niin että unohti maksaa.

Kysyin huonolla epyktinkielellä:
"Eikö se koske, kun tuolleen... siis kun tiilillä lyö?"

Tohtori hymyili minulle loistavilla valkoisilla hampaillaan ja hohotti:
"Ei-ei! Ei se koske, ei jos ei jätä peukaloitaan väliin!"

Tervetuloa Kleptoratiaan!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä Tarina ystävällesi!
........
Uskovatkohan jumalat toisiaan?

kullero

Kullero (Trollius europaeus) eli niittykullero
on Lapin maakuntakukka.

WiLLIMANSiKOiTA

WiLLIMANSiKOiTA

Vitkaan poutapilven alla liikun;
kuulen kukkuvaisen käen.

Sitä seuraan niin kuin metsästäjä peuraa;
on lämmin yht'aikaisesti - sekä kuuma,
sen liikkuissani aistin kedon yllä.

Ajuun vyöryy kukkameren tuoksun huuma.

Niitun halki johtaa jälki hento selkään mäen.
Sinne suuntaan, ylös tievaa kiikun,
mis' takaa uhkaa synkkä korpi
ja pilvet latvain taitse puuntaa.
Näen päältä heinätöissä huhkivaisen väen.

Tuulen soiton vienon kuulen hienon erottuvan korviin
kun sallin kuulon terottuvan sille.

Huhuun omaa lempimääni, kuuluu vastausääni.
Käännän pääni, raidan takaa käsi ilkikurisesti vilkkuu.
Paidan tunnistan, rynnistän ja loppumatkan juoksen.

Riihiaidan, harmaantuneen, maahan kaatuneen,
osittain jo maatuneen, ma yli astun, hiestä kastun;
hoppu on ja kiire armahaisen luokse oman soman.

Ja hällä heinänkorsi täynnä willimansikoita sekä
suudelmainen suu jo oottamassa toista suuta.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

CiTRUUNAKAKKURUNOT

CiTRUUNAKAKKURUNOT

Tanssiaskelin astelen palasta ja hyräilen.
Kepeät evääni olen käärinyt onnelliseen hymyyn,
sälyttänyt selkäreppuun jota kantaa lempeä tuuli.

Hirityttää jo nyt kun aattelen kuinka sitten pysähdyn,
valitsen säyseän, harmaantuneen kelokannon,
istahdan alas - tietysti vasta luvan saatuani;
kurotan tuulesta niestasäkkini
ja avaan eineeni luppometsän ihailtavaksi.

Huokaillen, raotetuin huulin, luomia siristäin,
silmäilen kanelitomulla kuorutettuja citruunakakkurunoja,
niitä joiden välistä pursuu heleää mansikkahilloa.

En tietenkään malta olla maistamatta salaa,
heti kun puiden silmät välttää.
Sellainen olen, tykkään herkutella herkuilla.

Havahdun onnellisen uneksijan mietteistäni,
alan läimimään kun ehätän kehäajatuksen kuolokohdassa
huomaamattani pienen vehreän viidan huomaan,
käkkyräkoivujen suomaan varjoon;
hyttyset äityvät käymään päälle kuin oppositio

Hautajaisiin tulee miljoona mäkärää,
koko täkäläinen räkkä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KESÄKUUN WiiMEiNEN

KESÄKUUN WiiMEiNEN

Kokka karahtaa hopeiseen rantahiekkaan,
unien venho Höyhensaarilta - ajussa unelmien tenho;
taas kerran yksi mystinen matka saatettu loppuun.

Virotan itseni, silmäni terotan,
kodan savuaukosta näkyy sininen taivaankansi - erotan.
Sääri on paljas, talja valahtanut maahan
aamun viileys saanut otteen, pörhistää ihokarvoja,
halaa ihon kanalihalle.

Kultaisen kehrän säde osuu nilkkaan,
kipuaa hyväillen hetkessä säären ääreen,
pörhötys laantuu, kanaliha silottuu ihmisen lihaksi.

Aamu-uninen pottuvarvas hamuaa palipalia - löytää,
pujahtaa ensimmäisenä, hilaten perässään muut.

Puhallus hiillokseen saa tuhkahiutaleet levottomiksi,
mutta kipene, pienenpieni hento vihje lämmöstä
paljastaa itsensä hengityksen wiimassa,
käsi hamuaa tuohen siprua, esittää sen tulen lapselle,
joka punastuu riemusta ja ryntää suinpäin.

Uusi huomen on syntynyt!
Savujuova pujahtaa aukosta maailmalle.

Varpaat osuvat aamukasteiseen odelmaan.
Onnen kiljahdus karkottaa ruokailevan sotkaparin.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ISLANTiLAiNEN NEiTO

ISLANTiLAiNEN NEiTO

Tässä taannoin, olisiko tuo ollut tyypillisesti jo ennen Talvisotaa kun Eufrosyne Gilgansdottir astui ensimmäistä kertaa Lapin maaperälle Kittilän Lapissa. Sittemminhän, jälkipuinnin yhteydessä, Lappiin liitettiin sellaisetkin paikkakunnat kuin Rovaniemi, Ranua ja Posio, esimerkiksi. Kai jonkun poliittisen lehmänkaupan sivutuotteena, mutta niitä ei nyt tässä tarinassa lasketa miksikään.

Perä-Pohjolan liittäminen Lappiin tapahtui joskus 1938. Muistaakseni tammikuun 1. päivä, jolloin perustettiin samaan syssyyn myös koko Lapin lääni. Varsinainen päätös lienee tehty jo hieman warhemmin Arkadianmäellä.
No se siitä, tuolla asialla ei ollut mitään tekemistä Eufrosynen tapauksen kanssa ja Talvisotakin alkoi vasta seuraavan vuoden marraskuun lopulla.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Eufrosyne siis laski ketaransa Lapin tantereelle jossakin nykyisen Sodankylän huitteilla, ehkäpä vaikka Vuotsossa, pissiäkseen ehken tahi nälän takia.
Sitä ei tarkkaan tiedetä, koska liikenneyhtiö Pohjolan Sekajunat ei siihen aikaan käyttänyt ja täyttänyt matkustajaluetteloja. Eikä se etenkään arkistoinut niitä CIA:n käskystä vielä tuolloin niin kuin nykyisin joutuu joka asian lipulle ja lapulle kirjaamaan inimisten ja matkustavaisten liikehdinnästä varmuuden vuoksi.
Eikä sitä hommaa tehnyt kilpailijakaan, valtiollinen Posti- ja Lennätinlaitos, oletettavasti.

Neiti Gilgansdottir'n aikomuksena oli tutustua Nattasten maastoon sillä perällä paikallisten mahdollisuuksien mukaan. Hän oli kuullut näistä erikoisista, ikään kuin laattakivistä kasatuista tunturien huipuista eräältä rippikouluaikaiselta tuttavaltaan Övdur Gunnfritthildusdottirilta, joka puolestaan oli kuullut niistä jo lapsena, äitinsä Runo-Eddaa hänelle illalla lukiessaan.

Siksi Eufrosyne oli seuraneitinsä kera tällä vaivalloisella ja työläällä matkalla.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Vuotsossa neiti seuralaisineen asettui asumaan Maggan Nillan kammiin ja niin häntä kiinnosti alkuasukkaiden tavat ja tottumukset, että tahtoipa tämä nuori huima- ja yltiöpää kokeilla muuanna yönä miltä se tuntuu nukkua alkuasukkaan vieressä vällyn alla. Kokeilu tapahtui tietenkin sen ajan kaikkia siveyden normeja noudattaen ja seuralaisneidon valvovan silmänpidon alla.

Kun yöt tuntuivat sujuvan viihtyisästi ja ruokana oli vain yksinkertaista maalaisruokaa: siikaa, tammukkaa ja poroa eri muodoissaan, marjoilla ryyditettynä, aamiaisesta - päivälliseen, ynnä ruokaryyppyinä Lokasta toimitettua kotipolttoista palowiinaa, päätti Eufrosyne palkata samaisen Nillan myös oppaaksi tunturiretkelle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sittemmin mukanaan seuraneiti, taakkaporo sekä Nilla, he tutustuivat Nattasten maisemiin ja atmosfäärin sieltä ja täältäkin. Neiti Gilgansdottir otti lukemattomia mustavalkokuvia Zeiss Ikonin Contax kinollaan sekä kirjoitteli ahkerasti päiväkirjamerkintöjä mustaan nahkakantiseen kirjaansa, suu usein mutrussa, alvariinsa Nillaan vilkuillen kun istuivat ehtoota torkkotulilla.

Sillä reissulla sitten kerran tulivat Sompion suunnasta pitkää kallasta kun sattuivat äreän mesikämmenen kera samaan rannioiden risteykseen, vaikka tilaa olisi ollut kullakin siirtyä jängässä vaikka minkä moisen matkan päähän toisistaan. Mutta sattui mikä sattui. Minkä sille osaa kun alkaa sattumaan?

Eufrosyne pyörtyi järkytyksestä, mutta ehti onneksi puuteroimaan nokkansa ennen varsinaista maahan rojahdusta, josta Nilla ja seuraneiti hänet nostivat pounikon päälle elpymään selkäpilleen ja hajusuolaa jostakin keksineenä.

Seuraneiti nohevana kekseliäästi humpsautti kaikki hameet kiiruusti kainaloihinsa, kyykistyi ja alkoi harakoimaan otsoa, kaatioitahan ei siihen aikaan vielä pidetty kovinkaan tarpeellisina, miehet niitä pikemminkin hidasteiksi laskivat, jos oli tähellisestä hommasta hameen alla kyse.

Kouvo katseli hämmästyneenä hetkisen näkymää, sai ikään kuin oiwalluksen, veti pitkään vainua seuraneidin pyllystä ja lähti lompsimaan hopulla nilkkoihin saakka upottavan hetteen yli suoraan koilliseen - vissiin oman akkansa tykö.

Kun väri palasi jälleen Eufrosyynen kalpealle hipiälle, hän kapsahti Nillan kaulaan, itkeä turautti, pyyhki sievän nokkansa peskin kulmaan ja solkkasi islanniksi että nyt pitäisi saada levätä vällyn alla mitä pikimmiten, jotta sydän tasaantuu.

Ja tasaantuihan se aikanaan, sydän - sen verta äänekkäästi että seuraneiti totesi siellä elämyksiä nyt olevan saatavilla hyvinkin runsaasti.
Nattasten katsastus päättyi siihen episodiin, palattiin Vuotsoon ja Maggan Nillan kammissa vietetyn läksiäisyön jälkeen nousivat neiti ja seuraneiti Pohjolan Sekajunat liikenneyhtiön omnibussiin ja matkasivat pois omalle saarelleen.

Kotona Reykjavikissa Neiti Gilgansdottir huomasi sattumalta tiinehtyneensä ja lapsen syntymistä odotellessaan kirjoitti päiväkirjamerkintöihin, valokuviin ja muistelmakuviin sekä tunteisiin perustuen romaanimuotoisen matkakuvauksen: Tuttar i Östra-Lapp. Varmuuden vuoksi ruåtsiksi.

Se sai suuren suosion aikanaan ja on nyt maailman 3. eniten myyty islantilainen kirja maailmassa jos tiedot vähääkään paikkansa pitävät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä Tarina ystävällesi!
........
Hliods bið ec allar kindir meiri oc miNi mavgo, heimdallar vilðo at ec ualfa, þr uel fyr telia forn, spioll fíra þa, er fremst um man.

PAUSSi

PAUSSi

Lintujen laulun tauottua toviksi
outametsä vastaa siihen lomaan omalla hiljaisuudella.

Hiljaisuudella jossa on jotain mystisen kaunista,
jotain salaperäistä riittiä vuosituhanten takaa.

Alkukantaisten vaistojen taisto;
ajamassa levottomia ajatuksia mieleen,
uusia sanoja kieleen - sellaisia joita ei voi nähdä,
ne täytyy elää, vain elää ja elää.

Säikympi ryntää pakoon - arka parka.
Tunne on outo kun sen voi kuulla,
luulla ettei kuulu mitään.

Toinen vaientuu,
asettuu rannan punaiselle pulterille,
parhaalle paikalle varhain,
sudenhetkellä ja katsoo raukeiden luomiensa raoista.

Aistii hiljaisuuden,
on hiljaa ja kuuntelee
kun hiljaisuus vierii kymin pintaa alas ääneti.

Se on sellainen hetki,
tuokio jossa itku ja nauru sekoittuvat rinnassa,
uskaltamatta tulla julki,
peläten rikkovansa tyvenen pinnan tunteen kuohulla.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

AiSTiEN HUUMA

AiSTiEN HUUMA

Haiku etsii tietään,
vaikka suunta on selvä;
kiemurrellen ylös, kaarrellen ulos;
vapauteen, maailmalle, muiden tuulien joukkoon.

Se hipaisee poskea, sipaisee leukaa,
kutittaa nokkaa.
Koskettaa sieluun - luo hengen.

Ajatukset karkaavat väkisin levottomiin sfääreihin.

Ensimmäinen kipinä ottaa heti tulesta vaarin
lehahtaa ahnaasti tuohen kimppuun,
savuttaa, käpristää,
luo tunnelman kotaan kuin istuisi kotona
ja kotihan se on.

Samalla, samalla kiehtovalla tulella voi kiehauttaa
nokisessa pannussa porokahvit,
kenties käryyttää muutaman makkaran kylkiä,
mieltymyksensä mukaan värinsä valiten.
Toiset tykkäävät tummista,
toiset vaaleista.

Harva sentään haaleista - Sussiunakkoon!
Vaan elävätpä nekin yhäti.
Liki viluisten makkaroidensa kera.
Kyllä tämä tästä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

NiHKEETÄ HELTEELLÄ

NiHKEETÄ HELTEELLÄ

Kyllä-kyllä-kyllä politikan teko osaa olla sitten vaikeaa. Vielä Walpurilta ei olisi voinut kukaan kuvitellakkaan, että kalliita arvovaasseja nakellaan seinään tuhannen pillun päreiksi ja sitten kiiruhdetaan kertomaan kirkkain otsin julkisuuteen, etukäteen, pyytämättä, sen hajonneen tiskatessa. Että oli särö siinä niin - ja Fairyn vika... kun koko tämän inimisen elämässä vaikuttaa olevan aivan mahdottoman suuri särö juuri nyt.
Voikohan muuten em. päreistä rakentaa pärekaton?

Kaikista muista inimisistä jotka käyttäytyvät samalla kurin omasta tyhmyydestä johtuvassa ahdingossa voitaisiin käyttää sanaa valehtelija - mutta politikosta ei. Pateettinen valehtelijakin on vain politikka, ei muuta. Se hyväksytään. Se kuuluu asiaan. Maan tapa.

Wirkkala-vainaaseen pitäisi kai saada nettiyhteys Styx-virran kesämökille, jotta voitaisiin tiedustella kohteliaasti arveluja siitä pitääkö väite säröstä lainkaan paikkaansa.
Todisteita kun tiskaamisesta ei ole ja tämä wiime aikoina kovin epäluotettavaksi käynyt otus ei enää muuten vakuuta.

Mutta eipähän killu täällä konstilla ainakaan tämä arvovaassi käräjätuomarin hypysissä, leivättömänpöydän ääressä, jos niikseen menee - joskus kun tulevaisuudessa ehkä korruptiosyytteitä heitellään toistensa niskaan.

Sehän on selvää että vika on jossain muussa kuin itsessä. Vaikka vaassissa. Niinhän se on aina.

Kyllä maljakko olisi kannattanut sentään säästää. Olisi tuo ryökäle haudannut sen vaikka hiekkamaahan talteen. Kenties arkeologit olisivat sen löytäneet muutaman vuosituhannen päästä ja kiikuttaneet museoon esille muinaisen inimisen omenamehujuomalasina.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ja maljakosta muutenkin:
Kun nuori susi muinoin palasi pariviikkoisilta "kauppamatkoiltaan" silloisen vaimon lämmin, odottava syli mielessään ja kukkapuska hantuukissa. Ja vaimo ovella myrtyneellä kurkkunaamionaamalla, papillon-rullat huivin alla toteaa apaattisena:
"Tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että tässä pitää olla kaksi (2) viikkoa jalat harallaan alasti sängyllä?"

Ja johon susi itse vastaa henkilökohtaisesti:
"Eikö meillä rakas kullanmuru vaassia ole? Ja heitä hyvä iniminen tuo kaulin jo pois kädestä. En minä halua piirakoita näin aikaisin aamunkoissa."

Tämän hellyyttävän keskustelun tuloksena vaassi löytyi ja kaikki elämä sujui niin kuin sen pitääkin sujua. Rauhallisessa rinnakkaiselossa täysin. Vain elämisen sietämätön keveys joskus mielessä pyörien.

Pakina jää lyhyeksi ja draamaa sivuavaksi, mutta yleensä useimmat inimiset pitävät dramasta, monet vain eivät halua osallistua itse siihen omalla panoksellaan. Sitä paitsi tiedän parempaakin tekemistä kuin kirjoitella pehmeitä aamunkoissa keskellä hehkeintä kesäaamua.

Tämä on nyt tässä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Lähetä Tarina ystävällesi!
........
Meillä on paras eduskunta mitä RAHALLA saa.

Lapinakileija

Harmaasuden Torstaikuvat jatkuvat entiseen malliin,
muina miehinä, ikään kuin mitään lomaa ei olisikaan keksitty,
Eli siis joka torstaiaamu. Satoi tai paistoi. Aiheet ihan miten sattuu,
kuten esim. tämä Lapinakileija (Aquilegia "Olympia")

Tämä monivuotinen ja varmasti wanhaa kantaa oleva
melko matalakasvuinen, williintynyt kukkakarkulainen
oli täydessä loistossaan jo kesäkuun alussa
Kaamasjoen ranta-ahteella.

Kommendeerata saa ja niihin vastataan.

SUMEAN LOGiiKAN HARJOiTUS

SUMEAN LOGiiKAN HARJOiTUS

Nukut pesässä.
Empivä, hämillinen - romanttinen huomen;
tuomen tuoksu, virran kuhnailevan unelias juoksu.
Yhden ainoan kerran kesässä.

Nihkeän lämmin aamu joka ei tiedä itsekkään,
sataakko vaiko paistaa - ei ole päättänyt.
Vaikuttaa että nyt ei tee kumpaakaan,
on pilkulleen siltä ja sen väliltä.
Onnenpekka se, kas ken sen tuta voi.

Sumea logiikka on sitä kun katsoo uinuvan prinsessan
vierestä silmäluomet juuri, juuri ja juuri raollaan,
epävakaista, arveluttavaa avautuvaa päivää.

Kaikki työt seisovat. Ja yksi nukkuu.
Jo ennestään hapuileva näkemys puuhasteluun
ainoina kysymykseen tulevina vaihtoehtoina
laiskottelulle tahi lonkanvedolle
ei saa kovinkaan suurta kannatusta
vaikka osallistujia on harvinaisen vähän,
tuskin lainkaan. Vain loogikko itse.

On vain odotettava.
Tai noustava, sytytettävä tuli tulisijaan,
savustettava itsensä hyttysten varalta,
koska niistä nyt ei koskaan tiedä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ELÄMÄ ALKAA

ELÄMÄ ALKAA

Kuusi kuuta huusin,
uusin,
seitsemäs - ehta,
on jo erilainen.

Nainen tuli kauniiseen maahan kauniista saaresta,
soma ja oma,
jäi - vaikka lähtee, halaa ja palaa.

Haen sitten kahdeksannessa kaiken.
Siinä kaikki ihana mukava sälyssä - muuton hälyssä,
tulee mukana Ultima Thuleen.

Elämä alkaa yhtä jalkaa;
sama katto, sama taivas, eines, vesi ja pesä.
Katse ja nyökkäys,
viehkeää kutsua uumassa.
Hempeä lempi kuumassa huumassa.
lantion laajassa kaaressa,
Höyhensaaressa.
Onni ja kesä.

Utuisten iltojen leijuva mieli,
juopunnut kieli,
kahiseva kymin pieli.

Savuinen tuokio liekkien seurana tummassa yössä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SUURiEN AJATUSTEN HETKi

SUURiEN AJATUSTEN HETKi

Keskipäivän jälkimmäinen reuna; se tovi - se tuokio
ennen ehtoon käynnistymistä virtaavan vuon äärellä.
Tervalta tuoksuva nuotio.

Järripeipon hyryytys, kirjosiepon välisoitto,
taivas peilikuvana joen pinnassa,
Ehken pieni väre. Ehken.

Elää verkalleen selkosen vihertyvä metsä.
Oikeastaan erottaa, sikäli kun kuulonsa terottaa,
kuinka lehdet kasvavat yhä lämpimän sateen jälkeen.
Ensimmäiset perhot ovat kuoriutuneet;
tammukoilla on hauskaa ja harreilla.
Tämä on sitä sinivalkoista Suomea.

Sininen ja valkoinen taivas, suurien ajatusten hetki.
Kuni vain muistaa että Suomi on pieni maa,
tänne ei oikein suuret ajatukset tahdo mahtua.

Mikäli ei ole rahtua mitoittaa niitä oikeaan mittakaavaan
ne joutaa heittää menemään ensituulen mukana.

Olkoon niin, jos maailmalla on kiire - menköön, minä odotan,
minä odotan kunnes kulleron nuppu muuttuu keltaiseksi

On niin joutava olo, että kalastajan kanoottikin
on kääntynyt mahalleen ahteelle,
antaa siinä auringon voidella selkäpiitänsä;
kypsäksi asti - kulkee paremmin vedessä sileänä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!