skip to main |
skip to sidebar
NÄKEMYSMet lähimmä Mohkke-Nillan kanssa astumhan Muotkan Ruoktun kohalta Bealdojohkan vartta lounaan suunthan. Tarkotus oli pistäyvä Bealdojavrilla ja tunturin kuppeessa ihan vain tulistelemassa ja paikkoja kahtelemassa. Mohkke-Nillalle nämät paikat oliki tuttuja, ikänsä kun oli näitä mantuja ja kuolpunoita käyskennellyt, milloin milläkin asialla ja kaikkina vuuenaikona. Satteella että paisteella sekä päinvastonki jos ken sen niin päin haluaa sanoa ja ilmasta.Tietty meillä oli rensselit pakattu ihan sitä tehen, parin päivän reissua varten. Mitäpä nuita erikseen listaamhan. Mulla omat, Mohkke-Nillalla omansa. Lähtöpaikalta matkaa oli linnuntietä noin 13 kilometriä, mitä nyt vähän mukkia tulee joen polvista siihen pääle.Aattelin jotta kepiästi astellen met olema puolesa päiväsä Bealdojavrin koillisnokassa, pitkän kapean vuopajan eli luohtan perällä, siinä missä vesi lähtee juoksemaan kohti Gámasjohkaa ja Inarinjärveen, Jäämereen ja ties minne Hiiteen tuo sitten keksineekään mennä omin päinhen.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
No se oli miun näkemys. Miun joka olenki hieman laiskansorttinen hankkimhan hikiä niskhan vaivokseni, ellei ihan tulipalo tahi henkenlähtö ole kyseessä. Mie en ole koskhan kauhistellu niinkhän matkan mittaa, määrää eli pituutta. Niistä kyllä selviää oikipelillä kun vain laittaa palaset oikhiaan järestykseen.Wanhan viisauen mukhan vauhti se on joka tappaa jos se kerta niikshen mennee. No poron ainakin, jos sitä juoksuttaa, eikä raski alakkaa kuselle pysäyttämhän - sehän kuollee siihen. Koivilhen.Semmonen elimistö sillä elikolla. Vaan niinpä se vain saattaa tappaa inimisenkin. Vauhti. Onhan noita raatamisensa äärelle uupuneita yltiöpäisiä sankarpoikia ynnä tyttöjä pilvin pimein huilimassa. Ja yhäkö niitä yhteiskunta sekuvaan tuottaa alati enemmän hoputtamalla.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Mohkke-Nillalla oli toisenlainen katsantokanta. Se paineli jokivarren palasta kuin laukkoporo, mahotonta haipakkaa - niin kun nyt minulla olisi joku vuotturaippa käissä ollut. Mie ajattelin että se minua kurillaan kisottaa, yrittää miut saa'a taukoa pyytämhän, etelänvareksen - noloksi saamhan. Mutta mie puren hammasta, riivin rinnustaki auki, tönäsen lieriä yläviistoon otalta, että humeetti saa tuuletusta ja jatkan perässä puikkelehtimista kuin se muuan "vekotin" sanalaskun lusikkalaatikossa. Ja kirvaan ku joku Cáhceravga.Tätä jatkuu tuntikausia, miulle tullee hiki ja alkaa joku osa hiertääkkin, mutten mie hellitä, aattelen että kaipa tuolle pirulle joskus alkaa kahvihammasta kolottamhan sen verta että se pysähtyy ja sittä met killa hörppäsemme kohvet joutessamme. Tulipaikkoja on palaksen varressa tuhkatihiään, kaipa jokainen eellinen kulkija on tehnyt itelleen ikioman. En usko että niin tunkua on ollut jotta tilanpuuthen takia olisi parinkymmenen metrin välein pitäny uus kasata ja sytyttää. Joku muu tähellisempi syy se on häätynyt olla.Paussia vain ei kuulu, viilekkeet alkavat painaa olkhin koloja ja tuntuu jo kintuissaki että kypsymistä on havaittavissa, mutta tuo pirun Mohkke-Nilla se vain painaa kuin Mooses erämaassa usvaan, ei pahkeinen ees pysähy taakäsin vilkasemhan, jotta olenko mie ees matkasa. No se nyt on tietenki typerä ajatus. Mihin hiithen mie täältä sen perästä loikkaisin. Pitäisikö kääntyä takasi? Mennä piilhon juoccan mukkaan? Ajattelen jotta mie vielä sinnilä parikytä minnuuttia kopsutan perässä. Sitten huikkaan ja alan kassamhan tulipuita kohvea varte. Aika kulluu kun rattaila, lopulta sittä huikkasen Mohkke-Nillalle.
Se pysähtyy. Huion sitä käilläni. Lopulta kääntyy ja astuu luokseni. Alotan selittää kohven tarvettani ja sitä jotta olisi kai aihetta pittää pieni lepotauko, että ei tässä nyt sentään missään hopun selässä olla ja kaikkea muuta vähintääki yhtä tähellistä syytä.Wähänläntä Mohkke-Nilla katsoo minua silmät sirhollaan lierin alta, sätkä suupielessä röyhyten. Raapii sitten päätään, toisella muniaan, kohauttaa olkiaan, laskee oudon köykäseltä vaikuttavan reppusa verkalleen maahan ja avvaa suusa:"Jo vain miksi sinä etelänmies tähen haluvat kohvelle juuriki pisähtyä? Miksi met emmä nouse tuon mellan yli ja laskeu'u Bealdojavrin ranthan? Siinä on valmis lavvu ja tulipaikka. Met voimma olla siinä yötäki jos sie vain ite tahot.Killa mie vai luulen jotta tämä paikka ei varmhan ole lähellekhän yhtä hyvä, mutta iteppä sie valihet."Mohkke-Nillan näkemys reissusta oli, että met menemmä ensin perälle ja huilima vasta sitte.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
WAHVAA KAHViA
Toivon pilkahdus,
kolkko synkeä olo, onea kolotus - ne on poissa.
Ei unista houretta: Pekoni muka paistettu voissa.
Ei harhaista huurua seitsemästä ihanasta neitsyestä
harvoissa herkissä harsoissa, kaiken parhaista.
Ei niitä joille yöllä runon lupasin tehdä heti kun toivun,
kun aitoon kuumeiseen hurmioon voivun,
kun uuteen uneen vaivun ja elämään takaisin taivun.
Ah! Kauneimmat sanat kiedon helmirihmoiksi
suloisten vartaloiden ylle, nostan syliini ja lennätän tunturiin.
Raotan luomiani, tunnustelen kirsua,
kuuntelen vatsani kurinaa, kitani ahnasta murinaa.
Annan aistien havahtua elämänmakuiseen valtakuntaan.
Sekaan vaistojen, paistosten, paistien ja pöystien.
Murkina ei enää muistutakaan pahvia,
vatsa ei tee tenää.
Tekee mieli tuoretta, wahvaa kahvia.
Haen kiivaasti jostain jotain kahvaa,
jolla pyöräyttää maailma uudelleen tolalleen.
Kohdalleen,
entiselle alalleen.
Oh-show-tah hoi-ne
Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu.Vielä löytyi yksi syömätön pakastimen uumenista.
LENTŠU
Mitäänsanomaton nuiva olo,
hieman nyreä ja äreä - johtuneeko säästä vai päästä?
Ainuttakaan tähellistä sanaa ei mielessä, ei kielessä,
vain jotain yhdentekevää haileaa hälläväliä.
Nokkakin kuiva - vielä.
Ensimmäinen horkka, vilutus,
puistaa niin että pivo raukeaa,
kuksa tuiskahtaa koprasta permannolle.
Tärisee joka sorkka.
Kaatuu tuoli - iskee huoli rintapieleen synkkään
niin kuin murheen nuoli.
Se taitaa olla lentšu - ÄTŠiiH - ätšiih,
siis lentšu-piru - se mikä nyt kolottelee luita ja muita.
Vetistää silmiä, en erota enää pilviä.
Kuumottaa ja viluttaa.
Saapa nähdä näänkö huomispäivän enää
vai jäänkö tähän, lasken elonpäivät,
mit' käteen jäivät, nää pienet onnen häivät ja lähden.
En tee tenää.
Olen melko utami tällä saralla, suorastaan raasu,
edellisestä koettelemuksesta on jo melko tovi.
En edes muista milloin kärsä on viimeksi vuotanut
kuin yljän kalu.
Pekoni ei maistu, tulen kai kipeäksi.
Oh-show-tah hoi-ne
LENTSU
Kaunis mutta onea, liki sateen oloinen varhainen kevätaamunkoi. Luin yöllä wanhasta aviisista, että maamme köyhät kuolevat onnellisina terveyskeskusten esikartanoihin, mikä on tietysti suotavaa. Ainoa lohtuni tänä harmaana suvaitsevaisuuden huomenena on, että tulppaani saapui €urooppaan sittenkin jo huomattavasti warhemmin kuin mitä on tähän sakka luultu. Tämä kukkaskeksintö aiheutti melko pian ilmeisesti maailman ensimmäisen talouskuplan 1630-luvulla koska sen sipuleilla aloitettiin rivakka keinottelu oitis. Heti perään saapui onneksi Musta surma ja tasoitti kilpailutilanetta kuluttajien osalta; tietty siinä kävi niin että kukkakauppiailla oli pistää myyntiin vainajien muistoksi kimppu tulppaaneja ja he varallistuivat samalla kun ottivat osaa suruun.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Minulla on tänään perjantaina vain pelkkä, tyystin tuikitavallinen pelkän rupusakin lentsu. Siihen on tyytyminen. Varani eivät riitä mihinkään arvokkaanpaan tautiin tällä erää. Kenties tämä on se Sosiaali- ja terveysministeriön kauan kaivattu ja haikailtu lintulentsu, siipispankot ovat ainakin kipeät ja muutenkin tuntuu kuin höyheniä olisi pölistelty, osa ehkä elävältä nypitty.
Kieli on todennäköisesti koko yön ollut jossain muualla, ehken mieron tiellä, mutta ei ainakaan suussa. Siellä tuntui koko yön niin autiotalolta että.Yö meni peiton kera pelatessa. En onnistunut selvittämään yhdessä yössä pitääkö sen olla päällä vai ei. Se oli oiwa oppitunti. Nyt ymmärrän politikkojen vaikeuden päättää asioista puoleen tai toiseen. Samoin humeettiini kai porautui käsitys nyt lopultakin siitä mitä ne on ne runsaasti aikuisten naisten vaihdevuodeyöt.Tätä ennen olen nojautunut vain todentuntuisiin kertomuksiin.Kurkku on karhea riivinrauta ja vatsa tiedustelee onko koko letku poikki kun ei ole mitään pöperöä yönseutuun kuulunut, vaikkei toisaalta mikään ei kyllä maistu millekkään. Ettei vain joku kummitus olisi yöllä kipannut runsasta korttelia mainiota kotimaista wiskiä kitaani; sitä josta skotit kysyivät maisteltuaan, että onko teidän koirallanne virtsatien tulehdus.Kaasin tulikuumaa kaakatusta kitaan, se sihahti ja haihtui saman tien. Kielelle jäi saksankielinen keko kuivaa kaakatusmassaa (á la Lidl) jonka vahingossa nielaisin kun piti prykäistä. Alkoi ryittämään, silmälasit lensivät lattialle ja linssi halki. Tiimari ei korvaa niitä kuulemma, eikä KELA.
Perään tuiskahti toinen lasilmistäni, kieri laverin alle ja sieltä sen taas nielaisi koiruni, joka luuli sitä poron silmäksi joka taas on sen ykkösherkkua heti valkosipulimämmin jälkeen.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Onneksi ja siunaukseksi eutanasia on maassamme jo käytössä, hiljainen eutanasia, jota tosin kutsutaan tällä erää muodikkaasti säästämiseksi, mutta kuitenkin. Siksi voinemme luottaaa siihen että, köyhät kuolevat siis onnellisina terveyskeskusten esikartanoihin niin kuin lehdessä luvattiin. Hallitus on onnistunut leikkauksissa. Eläköön hallitus! Heidän käsiinsä annan henkeni.Leipäjonojen pituudet kasvavat. Lentsu jatkuu ja pääsen lyhyellä kirjoittamisella. Mutta eletään sitä sentään vielä.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Lähetä LENTSU lentsua harkitsevalle!....
....
Pulmunen (Plectrophenax nivalis), kevään ensisaapujia.
Tämä epeli on paljonkin aikaansa edellä, wiime kevään warastosta.
Näin kyllä yksinäisen nuoren yltiöpäisen huimapään hortoilemassa
naapurin pihamaalla jo pari viikkoa sitten torstaina 2.4.
Camera vaan ei sattunut hållille.
Eilen ajelin Pyssykylän suunnasta kotikonnuille päin;
tienvarsissa oli kyllä jo reilusti pälvipaikkoja,
mutta ei sitten ensimmäistäkään pulmuspölähdystä tienposkesta.
Se vaikutti oikeastaan oudolta.
Tänään on lähdettävä koluamaan inimisten pihamaita.
(Nyt camera digiskura mukana)
PESÄLLiNEN KUSiAiSiA
Odotus - tuo wihonwiimeinen homma;
joku sanoo: pikkukuolema.
Kertakaikkisen rasittava tunne.
Ei sitä kukaan havittele.
Wäsyttävä vartoominen uuvuttaa, räydyttää.
Kun täytyy malttaa,
pitää tavoitella muka tyyneyttä.
HÖH - kun housuissa vilistää pesällinen kusiaisia!
Kellopeli odotus.
Odotan kuuta, odotan päivää, odotan iltaa.
Aikarauta on muuttunut raksuttavaksi hiireksi
jota kissan lailla vaanit.
Eikä minuuttiwiisari juurikaan liikahda!
Uhallako se sen tekee?!
Pelastuu seinään heittämiseltä vain sekuntiviisarin
nytkyttelyn takia.
Se antaa toivoa, saa odottajan väijymään.
Kyttäämään akkunaa, uksen narahdusta.
Väärät havainnot lyttäämään.
Kuka Lempo keksi kaipauksen?
Ikävä ihminen.
Saapuminen.
Katseiden kiihkeä kosketus.
Kehräävä ääni, hehkuvan ihon viehkeä tuoksu.
Aistien juopunut tunturiin juoksu.
Oh-show-tah hoi-ne
VESiPiSARAN LAULU
Kaltiolle on mittava taival eikä mitään asiaa, muuten vaan.
Pysähdyn huoahtamaan parahultaisesti mellan päälle
asettuneeseen keloon raskaasti nojaten.
Isoäidin pitsisten kaatioiden kokoinen märkä räntäle
irtaantuu väpättävästä oksasta, leijuu suoraan nokalle,
tai pikemmin läiskähtää - kastelee koko naamarustingin.
Narahdan haljenneen kelon rungon kera asialle.
Pyyhkäisen lyyssin kalvosimella pärstän;
edes osapuilleen kuivaksi.
Tunnen oloni nuivaksi.
Uivaksi.
Muutenkin on märkää tässä märässä maassa - höttölunta,
sillä on kiire sulaa ennen kesää,
ettei jää outona kohottelemaan tyristien kulmakarvoja.
Sitten vielä tämä:
Lumikengät ylettyvät maahan saakka.
Porkat tuntuvat tökkivän kiinalaisia persuksiin
joiden tiedän pyllivän riisipellolla alapuollani;
toisessa maailmassa.
Tyynnyttyäni kasaan ja tasaan itseni - myönnän,
työnnän olkani irti kelosta, sovitan koipeni ahteeseen
ja laskeudun auttoon.
Oh-show-tah hoi-ne
ERMEi HOVATAN AAMU
Alkukeväänyön vitiä varistava lumipyry on
hiljaisen vuodenajan paras juoruakka,
hirisee urpiaisukko ja iskee silmää nuorikolleen
kun astun taipaleelle aamunkoissa varhain.
On huomen mitä parhain.
Läpikotaisin lempeällä, wiattomalla mielellä tässä olen,
noo - enintään ehken - kehveli vieköön;
kaikki maailman murheet aivojani kalvaen.
Joltisenkin tovin taivallettuani palasta
huomaan sitä myöten ketun juosta vitvetelleen.
Vesiselviä merkkejä jättänyt;
kusaissut pökkelöön tuossa,
tuossa kuoston kylkeen merkin tarkoin asettanut,
lirun lasettanut vinkiksi:
Neidot, morsiot - no Mikko täällä hei!
Tuossa tavoittanut lajitoverin helminauhan.
Mutta jäljet heti kohta eroavat,
toinen toisaalle lähtenyt, toinen toisaalle.
Wähän matkaa kuljettuani hokasen,
toistumiseen yhtyneet.
Jotain kai jäänyt ketunhampaankoloon,
tahi sitten se Kettusen neiti Riukujängästä
on osautunut samalle taholle.
Kisattu on jo selvästi, jäljet kertovat.
Ne eivät petä tottunutta lukijaa.
Jatkan matkaa ja lukemista.
Vain likaisessa mielikuvituksessani voin kuvitella,
viattoman, putipuhtaan sieluni silmillä ilmi tuon tuokion.
Yksinkertaisen, paatuneen - kyynisen sieluni silmillä sen,
kuinka kettuherra ensin sipittänyt on - yhym,
huumaavia sulosointuisia säveliä neitokaisen korvaan.
Tilu-lii, tilu-lii, tilu-lii.
Heh - luritellut ylistystä oiwista einesmaista,
hienoista säistä, upeista häistä,
tuoreista hiirenpäistä tarjolla.
Lemmen varjolla.
Ynnä Kamasutrasta ja muusta ammattikirjallisuudesta
joissa neuvotaan asennot, temput ja lemput,
veikeät leikit ja keikistykset,
kiikut ja liikut mennen sekä tullen.
Sulle ja mulle, nämä konstit, elkeet ja vinkeet.
Siis teille vai meille?
Mutta merkeistä päätellen kettukuoman juonet
eivät tainneet tehota. Ähäkutti!
Imartelu ei tainnutkaan purra. Ähä-ähä!
Tiimellyskentän jälkeen jäljet eroavat,
kulkevat eripuolta polkua.
Etenen höpöjä tuumaillen.
Mutta täällä taas, sopuun päästy - jäljet yhtyvät.
Niinkö on neito sittenkin uskonut Mikon jaarituksia,
hunajaisia lemmenloruja. Ylimalkaisia puolitotuuksia.
Jäljistä päätellen on.
On antanut puhua päänsä täyteen pötyä kettuneiti.
On kyyristinyt, siirtänyt häntänsä somasti syrjään,
antanut nousta selkään tuossa ja purra niskaan,
päästänyt sisään.
Aamuyön jahkailu on muuttunut lopulta
puuskaisen hurmion kiivaaksi tiimaksi,
tuliseksi lemmeksi juoruilevan hangen pinnalla.
Oh-show-tah hoi-ne
ELÄMÄN PUUJoskus näihin aikoihin, huhtikuun puolivälissä, vaikkakin huhtikuuta ei vielä ollut tuolloin keksittykään, eikä montakaan muutakaan kuuta; taivas putosi inimisten niskaan.Koillisen suunnasta - siis idästä päin, sieltä mistä aurinko yleensä tulee, mutta alkaa rusottaa jo varhain aamunkoissa, sieltä tuli uusi aurinko, iski maahan ja veteen. Oli savua, jyskettä ja pauketta. Tulta ja tappuraa. Muutti kalpean yön päiväksi. Kasvatti hetkessä valtavan tammen, elämän puun. Synnytti tarinan ja tarun. Pani inimisen kumartamaan wahvemmalleen.Satoi koko kevään mustaa vettä, lounatuuli toi sitä pilvinä mantujen ylle ja valutti mustana sateena maahan. Maailmanloppu oli lähellä, ainakin sen merkit. Tapahtuma hipaisi inimisten mieltä syvältä, kosketti ikuisiksi ajoiksi, jätti pysyvän merkin myöhemmin keksittävään sieluun. ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Raavas mies, Koje, oli aamuvarhaisella noussut kodasta, taljojen alta, lämpimän naaraansa vierestä. Oli selvinnyt puuhilleen ilman aamukahvia, vyöttänyt ja varustanut itsensä sekä lähtenyt talsimaan työmaalleen päin kodan seinustalta nappaamaansa kuivalihaa natustellen. Ei häirinneet muun maailman murheet isommin jykevää, karkeatekoista päänuppia ja vantteraa vartta.Päällimmäisenä oli ruoka-aineet ja niistäkin liha ja veri, kehon rakennustarvikkeet. Naaras ja penikat haalivat leirin lähiympäristöstä muun tarvittavan syötävän, jos minkä kynsiinsä saivat.Koje käveli eläinten alunperin tekemää polkua joka tosin oli selvästi parantunut hänen sitä eeskahtaalle jo viikkokauden kulkeneena. Polun päässä odotti puolitekoinen peuranpyyntikuoppa varustajaansa.Vaistomaisesti hän tuli katsoneensa olkansa yli takakäteen. Ensi vilkaisulla se oli vain kirkas piste oudossa suunnassa. Kun mies seuraavan kerran kurkisti, valo oli jo auringon kokoinen, mutta yhä samassa suunnassa ja sitä paitsi toinen aurinko näytti alkava kajastaa siltä päin mistä pitikin. Kaksi aurinkoa tänä aamuna?Tämä herätti levottomuutta, mutta Koje taivalsi silti eteenpäin. Sitten alkoi korva erottaa jo kohinaa. Kun hän vilkaisi taakseen valo oli nyt kymmenen auringon kokoinen ja poltti silmiä. Vaikutus oli lamaannuttava. Sekunnin murto-osan Koje mietti naarasta ja jälkikasvuaan, sitten tuntiessaan hehkun ja tuulen, loikkasi sivuun kallion koloon. Tuiskahti turvalleen kevätloskaan. Ilma lämpeni hetkessä, kohina muuttui jyrinäksi ja pauhuksi. Puut taipuivat kestokykynsä rajoille, muutama räiskähti poikki, hennoimmat oksat lehahtivat liekkeihin vaikka muuten oli vielä keväisen kosteaa.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Samassa hetkessä kaikki oli jo ohi. Sälöytyneitä puita, savuavia risuja, sohjoista lunta. Muuan sälö törrötti käsivarresta, Koje kiskaisi sen irti ja heitti maahan.Verivana alkoi norumaan ihoa myöten, sitä tuskin huomasi. Mies tarkasteli ympäristöään pelokkaana. Ikinä hän ei ollut nähnyt tällaista hetkessä syntynyttä tuhoa. Ukon juhlan hän toki oli nähnyt, aina monta kertaa kesässä, taivaalta iskevine vasamoineen. Nähnyt jopa Ukko ylijumalan sytyttämiä tulipaloja, muttei koskaan tällaista wihan pitoa.Sitten palasi mieleen naaras ja penikat. Koje kokosi rähmälleen tuiskahtaessaan hylätyksi tulleet tarpeensa ja käännähti kiiruusti astelemaan takaisin paluujäljilleen.Jonkun ajan kuluttua hän saapui tuliasennolleen, havaitsi paikoilleen lysähtäneen kodan ja sikin sokin lennelleet ja sinkoutuneet vähäiset tarvekalut.Kiiruhti viimeiset metrit juoksujalkaa ja kohotti lievettä, naaras makasi turkiksen alla otsa verta noruen, mutta hengittäin, syvässä jumalan unessa. Pieni noin vuoden ikäinen tyttöraasu yritti hamuta emänsä nisää ja parahteli kärttyisästi koska ei ulottunut kunnolla.Toinen lapsi, noin parivuotias poika makasi nuotiossa, keho osittain palaneena, kotapuu kaulan ja -toinen rinnan päällä.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Mies parahti myös, tai pikemminkin huudahti, nosti ensimmäisenä pikkutytön pois rytöläjästä ja asetti turkisten päälle syrjemmälle sekasotkusta. Sitten hän otti naaraan hartioista ja kiskoi lapsen viereen. Kävi hakemassa villisian rakon ja valutti siitä vettä naaraan kasvoille. Hetkisen päästä näkyi elonmerkkejä ja naaras räpytteli pelokkaana silmiään samalla kuin silmäili ahdistuneena ympärilleen.Koje jätti nämä, nousi ja käveli takaisin kodalle, nosti kotapuut pojan päältä. Kaappasi lapsen syliinsä ja siirsi sen kauemmaksi vielä elossa olevista, peitteli ja käveli takaisin naaraan ja pikkutytön luo.Aamu valkeni lopulta, naaras nyyhkytti, mutta antoi pienokaiselle rintaa. Mies oli selvästikin poissa tolaltaan, vaikka elämisen kannalta oleelliset toiminnot pelasivat.Kun hän sitten sattui lopulta vilkaisemaan lounaan suuntaan, antoi siis periksi häntä vaivanneelle asialle, mysteerille, hän yllättäen huomasi, että taivaalle oli kasvanut valtava tammi. Puu joka ulottui taivaankanteen saakka ja jonka latvusto ulottui lähes taivaanpiirin yltä.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Noin 4000 vuotta myöhemmin jossakin päin Suomi nimistä maata, kourallinen inimisiä on pysähtynyt pohtimaan mihin maailma on menossa ja kannattaako enää edes yrittää alkaa millekkään vai antaako asioiden vain mennä tätä hullua, inimisten ahneuden ja vallanhimon aikaan saamaa katastrofia kohden.Pelastukoon ken voi!
Oh-show-tah hoi-ne-ne
SYRJÄSiLMÄiLEN
Havahdun nuotiolla ilman mitättöminpäänkään
järjenkipeneeseen vivahtavaa syytä.
Auringon säde kutittaa poskesta,
mutta niinhän se aina.
Syrjäsilmäilen.
Tuli lähes hiipunut, jäljellä vain haalean haikea hehku.
Haituileva savu kiertelee puunrunkoa mukaillen,
vaikuttaa kun sitäkään ei huvittaisi haihtua pois.
Tuuleen soutava sotka narskuttaa.
Porskuttaa, kiertää tytön ympäri ympyrää
tumman lammen tyvenessä sulassa.
Sovussa jäänreunan kirkuvien lokkien kera.
Tyrehdytän lähes lässähtäneen intoni,
kurotan taitseni, lisään muutaman tervaisen tulipuun.
Pian rätisee ja ritisee taas iloisesti,
tunne on käsin kosketeltavan herkkä,
hämy metsän päädyn vyöryy ylle.
Kummasti vain sauhu tenhoo
kun poissa on muu pauhu ja touhu.
Vain nuotio - sen loimu, leimahtava - tyyntyvä roihu.
Vironnut väsähtää uudelleen,
kallistuu taljoille, alkaa vetämään hirsiä.
Oh-show-tah hoi-ne
Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu.Ruohokanukka (Cornus suecica)
on yleinen saaristoissa ja merenrannoilla.
Yleisimmin kasvia tavataan kuitenkin Lapin merellisissä pohjoisosissa.
Sisämaassa ruohokanukkaa tavataan kosteikoissa,
kuten lehdoissa, korvissa ja purojen varsilla.
Sitä tavataan myös Keski-Pohjanmaalla
sekä Järvi-Suomen pohjoisissa osissa; tietää WIKIPEDIA.
PUHDAS KUiN PULMUNEN
Valkoinen vilinä harmajaa taivasta vasten,
pyrähdys tienposken mustasta sulasta
esiin hälvenevästä pälvestä.
Se on varma merkki - nyt ei enää peräännytä;
on tyynesti hyväksyttävä, otettava avosylin vastaan:
aamuriitteiset allikot,
kuraiset rapakot, rapaiset lätäköt, lätisevä loska
kamaran yllä leijuva uinuva usva.
Odotuksen ikuinen tuska.
Etelän likainen hanki, pohjoisen sohjoiset reitit,
varrella hirisevä äänimaailma:
tirpuset, tintit ja muu pikkuväki,
taustalla lumen kihinä,
juoksevien ojien ilkunta tippuville räystäille.
Kevät on onnen ja kiihkon aikaa.
Aamun puhdas siloinen valkolakana yöllisestä pyrystä,
herätessä akkunasta metsänrajassa.
Mutta kun einestät, puet ja loikkaat vihdoin ulos,
aivinainen hursti on tiessään,
unelmasi lumet ovat kaikonneet tiehensä,
hiutuneet lumien taivaaseen.
Ei ne nyt Manalaankaan voi mennä,
vitivalkoiset lumet - puhtoiset kuin pulmuset.
Oh-show-tah hoi-ne
HiLJAISEN WiiKON SANAVelka, laina, luotto, vippi - ei kuulosta periaatteessa pahalta. On auttanut montaa osaavaa, harkitsevaa inimistä järjestämään asiansa. En vastusta jos en kannatakkaan. Kokemusta on itsellänikin.Harva jaksaa inimisluonteen tuntien miettiä perin pohjin sitä mitä todellisia uhrauksia velan ottaminen vaatii kun summa nousee huomattavaksi. Harva miettii mihin kaikkeen se todellisuudessa vaikuttaa elämän kokonaisuudessa. Tarkoitan nyt esimerkiksi sen kokoluokan/mittakaavan rahakasaa jonka pois maksamiseen kuluu vuosia tai jopa vuosikymmeniä.Velkahan perustuu aina tarpeeseen, kukapa nyt joutavanpäiväisesti velkaa ottaisi ja alkaisi siitä hyvää hyvyyttään toiselle korkoa maksamaan vai perustuuko?En arvostele kenenkään yksilöityä tarvetta sinänsä, olkoonkin niistä suurin osa muiden tekijöiden ja osapuolten luomien tarpeiden omaksumista. Osaa toki inimiset itsekkin keksiä ja luoda haluja ja haaveita.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Koska velan vakuus- ja takaisinmaksumuotoja on hyvin runsas ja kirjava kokoelma, ei parane perustaa kirjoitusta vain yhden asian esille nostamiseksi. Käytännössä jokainen velanottaja tietää velan ottamisen tarkoittavan sitä että se pitää maksaa takaisin, tavalla tai toisella. Hyvällä tai pahalla.Iniminen on vain halussaan ja tarpeessaan usein niin töpinöissään, ylikierroksilla, että velan saaminen on se pääasia, ensisija. Takaisinmaksu ja sen ehdot korkoineen ym. vasta toissijainen asia.Soppa on kovin helposti valmis nieltäväksi. Perussyy on inimisessä itsessään, luonteessaan. Osasyy, nykypäivänä tosin yhä suurempi osa, on markkinoinnin koneistossa, manipuloinnissa jolla tehdään kuplia, keinotekoisia, usein jälkikäteen katsoen luonnottomia tarpeita.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Harva velanottaja jaksaa miettiä lopuun saakka kutka kaikki hyötyvätkään hänen velkaantumispäätöksestään, siis muut kuin luotonantaja. Hyötyjiähän ovat myös työnantaja, asuinkunta, kauppias ja yhteiskunta - siitä että yksi yksilö on saatu uhrautumaan, sitomaan päänsä silmukkaan näennäisen vapaaehtoisesti.Yhteiskunnan valtapitävien on perusteltua olettaa, että velallinen on vakaa, koska jos hän normien, etiikan ja moraalin takia aikoo suoriutua velvoitteistaan, hän käy säntillisesti töissä, ei vaihda paikkakuntaa, eikä tee ratkaisuja joissa velvoitteen hoitokyky heikkenee. Hän pitää yllä yhteiskunnan status quota ilman väkivaltakoneistoa ja vielä tuo lisäarvoa kaupalle, valtiolle jne.Voi hyvin sanoa että inimisten alitajuntaan syötetty velkajärjestelmä moraaleineen on kahlitseva voima. Ei siksi että velka sinällään on olemassa, vaan siksi että inimiset tekevät tyhjänpäiten velkaa - kahlitsevat itsensä sillä, uuvuttavat ja tekevät elämästään hyvin usein ahtaan läpinäkyvän vankilan itselleen.Kahleiden wastakohdasta, säästämisen ihanteesta on muokattu muutamassa vuosikymmenessä häpeällinen pahe.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Alkuperäistä pääsiäistä vietetään Mooseksen aikaisen juutalaisyhteisön Epyktin orjuudesta vapautumisen/pääsemisen muistoksi, mistä johtuu myös mustakaapujen pöllimä sana pääsiäinen.
Me suomalaiset emme ole heimona vielä päässeet suomaisen Mooseksen alulle saattamasta €U:n ja Kulutusjumalan orjuudesta. Olemme henkiökohtaisesti markkinoinnin uhrialttarilla, kukin omalla persoonallisella tavallaan. Meidän on vain nieltävä itseaiheutetun, ahneuteen perustuvan laman katkera kalkki. Muuta emme voi.Jostakin kummasta syystä sitä tulee usein mietittyä kuinka moni vastaan astelevista lajitovereista on aikuisten oikeasti vapaa (velka) orjuuden kahleista?
Entä tunnistaako kahleensa ennen kuin on liian myöhäistä vapautua?Mihin on hiipunut se halu elää luontaista, tasapainoista, onnellista elämää omine kiireineen ja omine tarpeineen - oman vapautensa ihanteissa?Joillakin pitkäperjantai kestää koko elämän ja monelle käy niin että pääsiäinen koittaa vasta kun mullat nakataan kirstun päälle. Vasta silloin vapautuu kahleistaan lopullisesti.Se on surullista.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
Metsäkurjenpolven (Geranium sylvaticum) kukka.
Sehän 19" näytöllä näyttää jotenkin violettiin päin viwahtavalta,
mutta kannettavassa sitten ei minne- tai sinnepäinkään.
Luonnossa kukat kuitenkin alusmaasta riippuen ovat
väriltään valkoiset, vaaleanpunaiset tai tumman sinipunaiset
Mutta kaikkihan sen nyt tietää.
RANSKALAiNEN LETTi
Kevään purppuraisen yön alla astelen edestakaisin
levottomana kuunsiltaa.
Nostelen vuoroon toista ja vuoroon toista jalkaa,
väliin sekaantuen niin että yritän molempia yht'aikaa.
Uhka lentää pakaroilleni tuolloin on ilmeinen,
Samaa ajattelee humeetissaan se tuttu sivustakatsoja,
mikäli jossakin loukossa sattuu piilottelemaan.
Huhtikuu on juuri täyttynyt.
ketään ei pitäis tulla, mutta odotan jotain.
En tiedä. Ei kerrottu.
Äkisti vain tuli tunne nousta, vaatettaa itsensä,
sonnustautua öljykangastakkiin ja suoria ulos.
Tässä nyt on tulos.
Ihmettelen ääneen miksi.
Sitä säikkyy uinuva naakkaparvi, kahahtaa lentoon,
liittyy talon kattojen yllä Pääsiäissaaren suuntaan
lentävään trulli-parveen ja on pian poissa.
Pitkästyn.
Jos en muuta keksi
niin ikävöin sadetta joka maalaa maan orvoiseksi.
Vain se on kyllin arvoinen sinun nähdä jos tulet.
Siihen sävyyn, minä luulen,
sovittuu myös sinun ranskalaisen lettisi violetti paula.
Oh-show-tah hoi-ne
SONATiiNi SÄRKiLAHDELLE
Ohut kalsea vastale sivalsi heti kun laskeusin jäälle.
Vyötin oitis kulkkuni villaisella liinalla
ja puskin pääni sekaan tunteista välittämättä.
Hehkuvat neulat pieksivät kasvojeni viatonta hipiää.
Näköpiiri kaventui olemattomiin. Sinnittelin. Tarvoin.
Kyllästyin - aikansa kuta, ei päätä, ei häntää,
paitsi koirujen tietty.
Kun kiepsahdin takaisin paluuseen,
edessäni siinsi hutero sävellys myötävaloon.
Nuotit vitilumen siloittamalla hangella hujan hajan.
Syntyivät taaperrellessani vastaseen.
Katsahdin että kappas vaan, soma pieni impromptu.
Tarkemmin katsottuani päädyin peruuttamaan
ja vakuutuin mokoman olevan sonaatti.
Tovin askellettuani huojensin sen kepeäksi sonatiiniksi,
tässä tapauksessa takajalkaparini mallasi jotain
soittovempelettä jolla määrätään piisin tahti.
Kotoutuminen sujui iloisesti hoilaten, moniäänisesti.
Kaiku kiiri kahtapuolta rantoja,
törmäten kohdallani hyvin runsaasti väärin laulettujen
nuottien kakofoniseksi sinfoniaksi.
Lasettelin vettä waka wanhan Wäinämöisen tapaan,
jää tosin päkiöiden alla, mutta kuitenkin.
A cappella - vähät välittämättä koirujen kritiikistä.
Elämä on sitten kaunis.
Oh-show-tah hoi-ne
PERHANA
Kevään korvalla yleensä aina joku utami
metsässä liikkuessaan yllättyy
kun yht'äkkiä äkkääkin edessään
seista johottavan tumman paksun pökkelön liikkuvan,
muuttuen silmänräpäyksesä vatsaansa hiveleväksi -
hiukovaksi otsoksi, kärtyksi körilääksi.
Siinä käy niin että ensin sitä halvaantuu paikalleen,
muuttuu Lootin vaimoksi, sydän nousee kurkkuun,
henki pidättyy, maailma lakkaa olemasta
ja luontoarvot romahtavat alimmaisiksi.
Mieleen ehättää ensinnä oma henki - päällimmäiseksi;
kuinka se vain säästyis' sekä millä konstin?
Pitäisikö hetkessä muuttua utalaksi ihmisen lapsen;
mallata kuollutta utraa vai oneaa kuolevaa,
jonka pöksyistä imaran ytelä lemu,
vähemmän hienotunteisesti lemahtaa
kontiopolon kirsun onsiin.
Vaiko aloittaa utakka kilpajuoksu warman kuoleman kera.
vipeltää viimeinen visainen kisa ja toivoa parasta.
Rukoilla se mikä rukoiltavissa on, siinä kaikki.
Jättää korkeimman käteen.
Ja pahoitella vain rähjäistä kaameaa taattia
joka nyt sattui pahimmoilleen ylle.
Perhana! Onko kukaan nähnyt nauravaa karhua?!
Oh-show-tah hoi-ne
ELÄMÄJa elämä on. Päivästä päivään. Merkillistä. Uusi ihmettelyn aihe. Joillekin hyvin suuri ihme josta on puhuttava, kerrottava, päiviteltävä säännöllisesti. Useimmat tietävät että ilman elämää ei tulla toimeen, olo käy melkoisen huteroksi ilman eloa, suorastaan kalseaksi. Kuka sellaisessa viihtyy - välitilassa? Iniminen tahtoo etupäässä hyvin ilmastoituihin, mukavan vilvoittaviin paikkoihin kuten paratiiseihin tai muihin kivoihin loppusijoituskohteisiin joita nyt on ollut viime vuosikymmeninä aivan kiitettävän runsaasti tarjolla.On myös muuan tietyntapainen joukkio houkkia, jotka jo eläessään ovat niin löylynlyömiä, että päättäväisesti he ponnistelevat koko elämänsä päästäkseen sitten viime peleissä lämpimän puolelle, esimerkiksi Manalan saunaosastolle.
Noooooooo, pääsevät jos pääsevät, löylynlyöntihinku ja- halu on kyllä varmasti anhiton, mutta eipä ole yksikään palannut tästäkään joukosta kehuskelemaan oiwallisia löylyjään.Eikähän ole paratiisin puoleltakaan tyhjää melua pidetty, lienee kysymys primäärisesti saavutettujen etujen säilyttämisestä ja silloinhan ei - siinä tapauksessa, ymmärrettävästi - passaakkaan eeskahtaalle lelettää iloista ja nautinnoista jotka siellä vallitsevat. Sinnehän olisi pian ryntäämässä joka sorkka, jokainen kynnelle kykenevä. Köyhätkin, etten sanosi - ynnä muu rupusakki. Eduthan olisi - Hiisi vieköön, jakosessa alta aikayksikön. Pian.
Mikä paratiisi se muka sellainen on jossa pitää seitsemän neitsyensä kera alkaa jotain kimppakivaa harrastelemaan jonkun tuhero-ministerin kanssa joka on poliittisin perustein saanut taivaspaikan suurmiehenä.Noh! Nuo edellä mainitut kisatkoon omin nokkinensa paikoista jossakin. Ei kannata tuon kummenpaa meteliä asiasta pitää tai nostaa. Tämä on nyt tässä.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
On olemassa vielä kolmas ryhmä, omantiensä kulkijat, individualistit - virtuoosit, elämäntaiteilijat, sellaiset joihin moni ehken haluaisi samaistua, mutta jotenkin se vaan sellainen elämä ottaisi niin kovin luonnolle, ettei ehkä sittenkään parane kovin perusteellisesti alkaa apinoimaan, mitä nyt jos korkeintaan pikkupäissään, yltiöpäisenä tai muuten hulluna ollessaan hieman hupsutteleekin.Joskus kun tulee tilaisuus seurata näiden nais- tai mieshemmojen edesottamuksia, tilanne on monta kertaa hämmentävä. Ei oikein tahdo havaita mitään säännöllistä logiikkaa tähän elämäntapaan liittyen. Elämä on vain yhtä haastetta, vaihtoehtoja joista pitää osata poimia oikea valinta. Tai väärä.Vaikuttaa kuin ainoa rutiini on se ettei ole rutiinia. Elämässä keikutaan vaistojen varassa. Kieltämättä joskus oikeinkin mainioin, suorastaan erinomaisin tuloksin joskin takaiskuiltakaan ei voida aina välttyä koska ennustaminen, etenkin tulevaisuuden ja myös toisten inimisten käyttäytymisen on niin pirun vaikeaa ellei mahdotonta.Usein silkka onnenkantamoinen on se tekijä joka jaksaa pitää elinvoimaisen wimman käynnissä siinä missä paratiisiin suunnistavat joutuvat matkallaan monenmoiseen kiirastuleen ja saattavat joskus sortua vielä loppumetreillä, samoin Manalan löylyyn kiiruhtavat pelaavat koko ajan riskillä jäädä kiikkiin ja tiilenpäitä lukemaan. Joskus toki ei.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Sain jo joskus taannoin, taisi olla heti Välirauhan jälkeen, individualistien sisäpiiritietoa tavasta jolla haasteiden yli kiivetään.Mukana on aina oltava pieni taiteltu nahkakäärö tai pussi joka avautuu noin nessuliinan kokoiseksi. Sisällä on 3 kiveä tai muuta symbolista esinettä. Kivet väriltään punainen, vihreä ja musta. Homma toimii näin:Kun tenkapå tulee eteen ja päätöstä tai ratkaisua kaivataan, jaotellaan asia kahtia hyväksi ja huonoksi näkökulmaksi jotta voidaan laatia kysymys. Sitä ennen mietitään myös kumpi puoli asiasta vaikuttaa vaiston varaisesti ikään kuin paremmalta.Tuttu tilanne siis niin monelle, niin monelle.Kysymys laaditaan tähän formiin:
Valitsenko A:n? (se joka tuntui luontevalta) Sitten avataan pussi tai laskos, otetaan kivet ja varistetaan ne nahalle, pöydälle tai maahan.
* Jos punainen (EI) on likempänä mustaa, A EI kelpaa.* Jos vihreä (KYLLÄ) on likempänä mustaa, vaistoon kannattaa luottaa
ja valita A-vaihtoehto.Huomautan tässä ja nyt että tämä ei ole taikaa, magiaa eikä muutakaan hölynpölyä, eikä myöskään tutkittua tiedettä. Tämä on vain ELÄMÄÄ, sattumaa joka seuraa toista sattumaa sattuma sattuman perään katkeamattomana ilmiönä.Joku käyttää ilmaisua kohtalo, joka sitten aika helposti personoituu joksikin korkeammaksi voimaksi, olennoksi ja sitä kautta joudutaan helposti tekemiseen jumalien ja Belsebuubien & kumppanien kanssa. Jotenkin minusta tuntuu, että asiaa kannattaisi pohtia perusteellisesti vaikkapa laatuajan temppelissä tai kuten muinoin sanottiin: huussissa.
Elämä on.
Oh-show-tah hoi-ne-ne
KEVÄT
Kevätaamun rikkumaton, hiiskumaton rauha,
kuin morsiushuoneen hääyön hälyn tyyni tuokio.
Ajast'aikaa aika hiljaisena sujuu,
huokuu raukee, tokeentunut muisti.
Lähes joutilaana sijallansa lojuu.
Talven tunnoistansa luopuu,
omaan huomeneensa juopuu.
Sielun autereisen näkökulman täyttää wanha kuisti,
pelakuita täynnä - pitkä, haikaileva huokaus,
toissa puolla lasin,
kohta vihertyvii lehtipuita.
Koivukuja valkee, ranta vielä kalpee,
osin jäinen ahde kiertää pienen lahden.
Lokkilinnun ääneen saanee kaipuun joku muisto
jostain tuulahduksest' suven kumman,
tumman oudon houkuttavan tuoksun.
Täyttyy rinnan palkeet
kun kiirii korvaan naraus tuuliviirin yllä pihapiirin.
Tuntuu että halkeen.
Ei - ei tätä kaikkee ihan vielä,
mut' suljen silmäni,
en luopuisi kuvastani mistään hinnasta.
Oh-show-tah hoi-ne
EN USKO
Muutoin oikein - oikein erinomaisen hyvä huomen;
täydellinen suorastaan, loistelias
ja jotenkin onnellinen,
niin kuin hyvässä kodissa;
kansallisten arvojen,
etten sanoisi melkein ihan ihanteiden lopen viipyilevässä,
parahultaisesti harmonisessa atmosfäärissä;
varhais- ynnä tietty,
kuten arvaatte,
myöhemmin jälkipuberteetissakin, siis tämä aamu.
Itseasissa jopa ihana.
Paitsi että kuukkeliukkeli lasketti minulle päin naamaa;
olin juuri pidättäytynyt astumasta tuoksi aikaa
kun otukseni saivat tyhjenyttää rakkoaan,
jonkun höpsön-höpsön-höpsön, höpsön,
tuulesta temmatun haamukoirun muka merkitsemään,
muka aurausviittaan.
Ja tämä kyseinen edellä mainittu hemmo siinä höpötti,
oksallansa;
väitti saaneensa akaltaan ehtoolla lempeä
heti kun hoksasi pihistää verannalle unohtuneen
nukkujan rinkasta burana-paketin.
Oli sekoittanut sen juomapaikan veteen
ja neuvonut oma naarastaan juomaan siitä.
Mitä en kyllä usko.
Oh-show-tah hoi-ne
KESÄAiKA HUMBUUGiKULTTUURiSSAMännä suntaina sitä taasen siirryttiin suomalais-ugrilaisessa heimoyhteisössä epänormaaliin inimisen elinaikaan. Nyt jo hieman purinoiden tästä merkillisestä joukkotyperyydestä.Kesäajasta purnausta voisi aika hyvin käyttää mittarina heimon älyllisestä kiehumispisteestä. Mutta ei asteina vaan aikana.Vuodesta 1981 alkaen kesäaika on ollut käytössä myös meillä Suomessa. Kaksikymmentäkahdeksan (28) vuotta on siis se kypsymispiste sille että asiasta edes aletaan porista. Barrikaadeille on vielä hyvä tovi matkaa.Tämän asian jo aikaa sitten tiedostanut nomenklatuura ei tyhjää ala joutavanpäiväisesti huolestumaan niistä pienistä napinoista joita etuja järjestellessä saattaa syntyä.
Perusteluja tälle järjettömyydelle on niin suuri määrä etten laiskuuttani viitsi edes copypaste-menetelmällä niitä tähän liittämään. Toinen toistaan mellevämpiä ja "järkeen"käypiä ovat kaikki. Tietty.Hakusanalla kesäaika pääsee itse kukin nauttimaan sen "hyödyistä"~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Sen sijaan joku tiedonjanoinen jossakin bittiavaruuden sfääreissä kysäisi, että miksi Suomi ylipäänsä on eri ajassa kuin valtaosa €urooppaa?Jotenkin suomalainen katsoo €urooppaan oudosti. Sen minkä silmä näkee, humeetti vääristää katsojalle mieleiseksi. Humeetti käytännössä vääntää karttaa niin että, koko €urooppa näytää olevan suoraan Suomen eteläpuolella kun se aikuisten oikeesti on suurimmalta osaltaan Suomesta lounaaseen. Näin on näppylät. Siksi Suomi on eri ajassa, Itä-€uroopan ajassa.~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Suomi kuuluu aikavyöhykkeeseen 15-30° itäistä pituutta. Aikavyöhykkeet ovat maapallon alueita, joilla käytetään samaa kellonaikaa.Aikaero vierekkäisten aikavyöhykkeiden välillä on yksi tunti siten, että itään päin mentäessä kellonaika kasvaa. Aikavyöhykkeet suunnilleen myötäilevät 15 pituusastetta leveitä kuvitteellisia vyöhykkeitä, joita on kaiken kaikkiaan 24 kappaletta.Uukuniemellä on Pyhäjärven Ristiselän ahteella Mikkilänvuori ja vuoren rannassa Akunkallio. Siitä Akunkalliosta 250 metriä etelään leveyspiiriä pitkin on paikka jossa Venäjän raja ja UTC-aikavyöhyke 30° eli UTC +2:00 leikkaavat toisensa, eli siellä on Suomen aika se minkä radio kilauttaa joka tunti.Kuka sen on sitten keksinyt - komunistit vai kokomustat, siitä ei ole yhtä pitävää tietoa luulon kanssa, mutta hevosnaamaisia enkelsmanneja hyvin runsaasti epäillään, koska nämä hamusivat muinoin suhteellisen nollameridiaanin itselleen ja joka siis siksi kulkee Greenwichin kuninkaallisen observatorion läpi Lontoon maassa, eikä esimerkiksi Nurmijärvellä.
Tästä aikavyöhykkeestä käytetään tunnusta UTC (Coordinated Universal Time). Jotkut käyttävät lyhennettä GWT, eli Greenwich Time. Myös Greenwich Mean Time tai Mean solar time at the Greenwich Meridian on käytössä. Sekä elokuvista ja jännitysromaaneista tuttu ZULU Time.Esimerkiksi Suomi on talviaikaan kaksi tuntia nollameridiaanin aikaa edellä, joten Suomen aikavyöhyke on silloin UTC+2 (tätä aikavyöhykettä kutsutaan myös nimellä EET eli Eastern European Time) ZULU Time+2. ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Ei meidän yksinänsä moista Itä-€uroopan aikaa tarvitse hävetä. Seuranamme on väkitukku muita epeleitä mustasta valkoiseen ja päinvastoin, lisäksi sama ruåtsiksi ja suahiliksi.Botswana, Bulgaria, Burundi, Egypti, Etelä-Afrikan tasavalta, Gaza, Israel, Jordania, Kaliningrad (Venäjä), Kongon demokraattinen tasavalta, Kreikka, Kypros, Latvia, Lesotho, Libanon, Libya, Liettua, Länsiranta, Malawi, Moldova, Mosambik, Romania, Ruanda, Sambia, Suomi, Swazimaa, Syyria, Turkki, Ukraina, Valko-Venäjä, Viro, Zimbabwe.Tiesittekö muuten että ilunga on henkilö, joka on valmis antamaan anteeksi solvauksen ensimmäisellä kerralla, sietämään sitä toisella kerralla mutta ei koskaan kolmatta kertaa. Tšiluban kieltä (Kongo)Jotta totuus ei itkettäisi; Suomestakin moinen yhtä hieno sana löytyy: Enontekiöllä tunnetaan sana kunteusnulppo, yhdyssana, jonka osat ovat kunteus, "kolmivuotias urosporo" ja nulppo, "sarvensa pudottanut".
Koko sanan merkitys on "neljännellä ikävuodellaan syystalvella kuohittu ja sen johdosta sarvensa keskitalvella pudottanut urosporo".Että tämmönen tapaus ja siksikin: Obladii-obladaa!(Yoruban kieltä, elämä jatkuu)~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
Kun yksi pituusaste on 4 minuuttia, on helppo laskea että Kolera-altaan länsireunalla seisova ministeri Hökämies on itse asiassa noin 20 minuuttia jäljessä valtion aikaa. Elämä on.Suomen läntisimmällä rajalla (19° 5' 13'') aurinkoaika on noin pyöreät 44 minuuttia vähemmän kuin "virallinen" aika ja kesäajassa jälkijättö lisääntyy vielä tunnilla.Elä näiden tietojen kanssa sitten ajassa ja vielä jumalisesti!
Oh-show-tah hoi-ne-ne
ÄLLiÄ TAi Ei
Palasin itään johtavalta uralta sitten aikanani,
kultainen kehrä oli hylännyt minut.
Modernein sanankääntein; oli nostanut kytkintä,
jo hyvissä ajoin ennen ehtoon ensimmäistä häivettä,
ennakoiden tulevaa sadetta ehken
ja taivaankannen yli vyöryvää harmaahkoa pilvivyötä.
Minä en.
Hillitsin itseäni haarassa sen verran että
maltoin kääntyä ruokintapaikan taholle.
Se oli minun onneni kantamoinen.
Silmäni asettuivat kuin vahingossa uran sivuun,
lähettivät miltei heti hälytyssingnaalia humeettiin.
Älliä tai ei, nousin ryöppyävään sadekuuroon
joka ei toennut suinkaan minun takiani.
Harpoin hyllyvälle lantolle lipposissa -
kun pysähdyin äimistelemään pysäyttänyttä näkyä,
ne alkoivat vettyä,
vesi lirisi rei'itetyistä pinnoista kastellen varpaat.
Vajosin hiljalleen jänkään.
Koska peli oli menetetty,
laskeusin polvilleni suosiolla, kohotin sääskiverkkoa,
kurkistin rahkaan tukien taivaalle, kuin helman alle ikään
ja huokasin auringolle ääneen:
Mikä tämä on?
Oh-show-tah hoi-ne
HiLJAiSiA VÄREJÄ
Varhaiskevään ehtoo ajaa yhdeksällä poadzulla.
Aurinko on laskenut aikaa sitten.
Ilmakehä syöttää pajunköyttä päin näköä,
lapset luvasta aprillina, edusmiehet aina,
mutta saakoon luonto anteeksi
kun on tehnyt sen vuosimiljoonia jo.
Vähitellen kaikki meteli on seis,
seisahtuu tyveneksi toviksi,
vaimenee hiljaisuudeksi,
laimenee ja sulaa taivaalle vyöryväksi sineksi.
Tuuli tempaa taivaalla hortoilevan hattaran,
pöyhii pielukseksi
ja antaa sinisen pitsiverhon kaatua ylleen.
Odotellessa kuuntelen seitsemen uutisia.
Kun sininen hetki koittaa, jakaudun kahtia,
lukitsen intomiehen kotteroon.
Tuli ei polta tuttuansa! Se huutaa lasin läpi.
Puoldsan päällä vyötän parkani
ja valmistun aistimaan hiljaisia värejä.
Räpsyttelen luomia, haukotan, mieltä laukotan,
venytän leukoja, verrytän iiriksiä laskemaan sävyjä,
tallentamaan ne humeettini sopukoihin tarinoiksi.
Oh-show-tah hoi-ne
