VONKALEiTA
Kerkeästi uiskentelevat mielessä
takavuosien huimat taimensavotat ja hyvä niin,
sillä miesmuisti on vain pari-kolme vuotta;
saaliit sentään kasvavat saajan kuolemaan saakka.
Jo toisena mustan lumen talvena peräkanaa
suuret saaliit menevät sivu suun - menevätkö,
vaiko vain kertyvät elämää suuremmaksi?
Kiikkustoolissa - takkatulen ääressä,
varpaat varmuuden vuoksi nutukkaiden uumenissa
eletään uudelleen niitä sykähdyttäviä hetkiä
kun hyisestä avannosta nousevassa havaksessa
tuntuu ankara puistelu - wäkevä vastaanpaneminen,
myrkkyä lykkääntyy kokijan kohiseviin suoniin,
tulijan koko elämä on pelissä.
Sitten antautuminen sohjoisella lumella
arktisen hysterian armoille.
Nopea armollinen kuolema;
rauenneina samalla avannolla upeita vonkaleita,
uintinsa uineita - sukuaan lisänneitä täysin palvelleita.
Ja hyytävä pohjoinen ottaa otteen,
jääkuoresta valmistaa pakkauksen hiljaisuuteen.
Haistin palauttaa hyiseltä ulapalta,
huomauttaa savukalakeiton kermaisella tuoksulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi