HALTiOTiLA

HALTiOTiLA

Ääretön, kauniin sininen autius lumotun maan yllä.

Verkkaiseen kävelyllä,
itikan paskan kokoinen ihminen;
harmaanruskean jättiläisen kupeella upeella säällä.

Keskipäivän jälkeen kenties päällä jos ylös saakka menee;
tahtoo kaiken nähdä.
Yhdellä kiertävällä katseella:

Taivaan ja maan yhtyvän,
luonnonlasten vapauden ja ilon, auringon kilon,
siintävät huiput ja puuntavat pilvet,
taivaanrannan ääret ja pilvimeren lepeet,
sateen ja poudan ja toisen sateen.

Räytävä värähdys rinnassa.
On hengitettävä katkonaisesti syvään ja pidäteltävä.

Ei yhtään savua missään suunnassa silmien ulottuvissa,
ei jyrinää, kohinaa, tohinaa,
vain tuulen leyhkeä pyyhkäisy nokkaa hipovaan hiuskiehkuraan.
Kutittaa.
Se saa hymyn ahavan rypyttämille tummille kasvoille.

Pisara irtoaa silmäkulmasta,
valahtaa iän uurtamaa kanjonia myöten leualle.
Häviää kamppailun painovoimalle ja putoaa jäkälän päälle,
yllättää sen suolaisella jälkimaulla. Viipyilevällä.

Oh-show-tah hoi-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!