SUULLiNEN

SUULLiNEN

Paukkupakkanen,
puut rapsahtelevat epämääräiseen tahtiin;
seisahtanut tuuli päästää kaiun oikeuksiinsa.

Joskus - kerran pari kerrallaan -, kajahtaa niin,
että parhaimmillaan iukahtaa;
oikein jää soimaan korvatillikkana kuulimeen.

Ihastuneita pysähdyksiä,
väliin anturoiden narskuntaa kireässä lumessa,
samaisesti arvuutellen milloin kannattaa seisahtaa
ja kuullostella.

Koura livahtaa kintaasta,
sujahtaa peskin taskun syövereihin,
hamuilee tovin muun romun joukosta
kuni hyppyset osuvat peltiputeliin.

Kylki sen verta taskussa lämpimän puoleinen
jotta sitä kärsii kourassa pitää
kun vääntää erilleen mukikorkkia.

Harvoja paukkupakkasen riemuja tämä;
voi ottaa tujauksen pakkaselle,
hörpästä kuumaa mustaherukkaa suullisen.
Toki länsimainen tiede tuntee myös konjakin
sielun sulana pitämiseksi - rommista puhumattakaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LOiKKA

LOiKKA

Ei ole niin väliä enää
millä konstilla sitä puuhaa itsensä tunturin päälle;
ummenkulkijalla, autolla, sivakoilla,
saatikka jalan tai lumikengin paarustamalla.

Noh - juoksemalla nyt ei sentään;
se ei kuulu Kulttuuriin,
juokseminen tukka putkella on sivistyksen heiniä,
mitä enemmän laukkoo sitä sivistyneempi.

Mutta kun on perillä laella - wimmansa päässä,
mielitekonsa vietin valmentamana,
arktisen hysterian parkitsema mieli kyllä
asettuu sopuisasti kohdalleen;
eikä sitä juurikkaan tarvitse hoputtaa
kuni se jo tekee loikan neljänteen ulottuvuuteen.

Maailma näkyy laveana houkutuksena - vissiin sama,
jota piru tarjosi muinoin piipelin mukaan Jeesukselle.
Ja tämä - aivan viisaasti - kieltäytyi kunniasta.

Oikein sielua hytkäyttää siellä kiirellä
kun muistelee mitä kaikkea se maailma tarjoaakin,
jos antaa sille pikkusormen;
oivallisen hyvin sieltä näkee,
että ahneuden ja vallanhimon kiimasta sekopäisiä
Narkissoksia on taivaanrantaa myöten mustanaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

OUTO HiNKU

OUTO HiNKU

Tunturin kiirellä juoksee puista väsätty harja,
huilaa melki näkimen ulottumattomiin - kuulimenkin,
jos karvareuhkan läppää ei löysää.

Pään tuuletusta sen kupeella;
on tässä taas eletty tovi väkevän ankarasti aikaa,
hellitty humeettia kaiken sorttisilla aivoituksilla niin,
että hykertynyttä oloa saa purkaa kihertämällä.
Tietty näin yksikseen - kun ei muita kuulijoita.

Pitäisivät lemmot - hyvän päälle käsittämättömät -,
jos eivät nyt kohteliaisuudesta ihan hulluna,
omasta mielestään ainakin omituisena höpöttäjänä.

Koiru päättää mennä kastelemaan kuivia puita,
kiemurrella alitse siitä missä aita on korkein,
niin sen tapaista.
Sen toilailu ei laukaise - lisää iestä;
hirisyttää lisää, pakkaa karkaamaan hohotukseksi.

Me elämme aivan kummassa maassa,
melkein kaikilla lajitovereilla hemmetinmoinen hinku,
jollakin aikaa vuodesta tänne arktiseen hysteriaan.

Eikan ja Helismaan luoma kiima toimii yhä,
lukuun ottamatta niitä kuolemattomia joiden
mielestä Urbanistan on maailman napa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TUNNELi

TUNNELi

Unen haju tuoksuu kaikialla;
Höyhensaarille ei voi olla enää pitkä matka,
liikkeet ympärillä verkastuvat,
häilyvät leyhähdellen,
liudentuvat äärirajoilla kokonaan pois.

Säleiden läpi siilautuva sinervä kuun valo,
silta puuttuu - menninkäiset kyllästyneet
lopen tyyten yhdeksän €uron päiväpalkkaan;
sillä ei väsätä edes satuja enää.

Sivut kääntyvät empien;
naisen tuoksu ehtyy kevyeen huokaisuun,
haukotus pyritään saamaan kohtuudella viikatuksi
ja sivuun,
vartoomaan virkoamisen sietämätöntä kissaoloa.

Wällyn alta viekottelevasti pilkottava reisi
jää reunimmaiseksi mielen kuvaksi - ainoaksi,
ennen sielun sukeltamista untuvaiseen tunneliin.

Perillä kiihottavia usvaisia sanoja leijumassa,
hunajaisessa ilmapiirissä - vailla mitään järjestystä;
vapaasti poimittavissa niistä ihanimmat,
aseteltavaksi parhaimpaan mahdolliseen järjestykseen.

Tietysti ilman sääntöjä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ViTiHUNTU

ViTiHUNTU

Hiljainen sade vaeltelee sinisessä eeskahtaalle,
tietämättä itseasiassa mihin mennä;
osuako ihmisten juuri siivotuille rantteille kiusaksi,
vaiko valahtaa vitelikön siimeksiin katteeksi.

Molempi hyvä - omasta mielestä,
sateiselle päälle oivallista terapiaa olisi nähdä
uksen raosta kurkottavan onean pörröpään
kiukkuinen naamari.

Kun se katselisi vähintäänkin äkeän oloisena
natturoiden leijua,
riistosta ja sorrosta vapaata tanssahtelua;
enimmäkseen kaikilla immelmanneilla
ja sitten loppupeleissä huoletonta heittäytymistä
pihamaan juuri kolatulle silolle.

Näitä miettii hitusparvi pilvenreunalla
ennen uhkarohkeaa purkautumista tyhjyyteen
ja hyvinpä mietti.

Sarastuksen jälkeen - huomenkoissa,
sikkuraiset silmät varustettuna nutukkailla,
kiikututtavat itsensä eellimäisinä permannon yli,
pirtin puolelle - raottamaan uutimia.

Pehmeääkin pehmämpi wälly kattaa koko siljon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AJAN VALSSi

AJAN VALSSi

Yhdestoista päivä jo uutta
ja keinotekoinen vuosi vasta alullaan,
lapselliset hyvässä uskossa tötteröllään;
järki köytettynä räiskyviin pamauksiin taivaalla.

Lanka palaa.
Mikä ihmiskunnan suuri nolous
kun hyödylliset idiootit esivallan äkkimakean alla
taipuvat nöyristelemään ajan kulkua
ammoisten esi-isiensä häpeäksi.

Jossain hyvin hyvin kaukana hahmottuu
pohjanpalojen loimuttaman tunturin varjo,
omassa suuressa hiljaisuudessaan,
yksinäisyytensä verkkaassa virrassa lipuen;
tanssii paikallaan väkevää ajan valssia.

On omassa oikeassaan vuosimiljoonia vartonut
päätyäkseen näkemään tätä hulluuden
ylenpalttista runsaudenpulaa,
muutaman sadan vuoden häpeää.

Tätä samaa kummaa outoa,
ihmiskusiaisten toimesta julistamaa aikaa,
niin hektistä,
että se on jo ohi - tunturin mittakaavassa -,
ennen kuin sen ehtii sanoa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TÄLLÄ KURiN

TÄLLÄ KURiN

Yksinkertainen palas mutkittelee kuolpunassa,
niin tuttu, niin verkkaan,
että siitä selviää lyhyellä matikalla.

Ja pitkillä sivakoilla - toki porkat vaaditaan,
turvallisuussyistä, siltä hulvatun varalta,
jos sattuu wanha vainolainen hyökkäämään.

Toista voi käyttää hankeen iskettynä tukena
kun tuoksinassa äkkikakattaa,
toisella hätistellään niitä hesarin ennustamia ryssiä.

Naurattaa siihen malliin,
astumisesta meinaa tulla mitään;
mikä onni - yksin tässä kaamosmaassa tällä kurin.

Nainen muassa joutuisi ilmeisesti noloon tolaan;
naurun takia - astumisen suhteen.

Muassa riippi - sisällä paketti hentoa nuorta voita,
ihan vaan siltä varalta,
jos sittenkin tulisi joku tuntematon vastaan,
pottu suussa puhuva;
senhän voisi vaikka koittaa hätätilassa paistaa.

Korppi kuoston oksalla poron silmä nokassaan
vakuuttaa vieruskaverilleen nokkimattomuuttaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SOiLET

SOiLET

Syvän sinisen kirjokannen uumenista pyyhältää äkin;
kukas muu - wanha veikko -,
huiskahäntä keskitalven ankarassa pärskyssä.

Jaappanilaisten mieliksi sen tekee,
huiskauttelee häntäänsä niin että loimuaa,
se on sikäläisten iäinikuisten jumalien merkki;
poikalapsia tarjolla,
hyvä syy idän nuorukaisille kamuta naisiensa selkään

Soilet huilaavat taivaanpiirin yli,
tanssivat ja soutavat kuin joutavat aikansa kuluksi;
ankara pakkanen täynnä jäätyneitä,
siveltimellä maalattuja rakkauden sanoja,
kiihottavia sanoja,
kiitoksen sanoja.

Oikein jos tarkaksi kuulimensa herkistää,
höristää henkeään pidätellen,
erottaa lasin takaa onnistuneen aktin riemunkiljaisun,
tai sitten se oli vain vilkkaan mielen kuvittama erhe.
Riettauden ihanaa syntiä.

Väkevimmät vihreät liukeavat hunnuksi,
valuvat Seulasten päälle uutimiksi;
haihtuvat pois,
kuin eivät iänkuun päivänä olisi olleetkaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AKKA-ZEN

AKKA-ZEN

Pakkanen juilii tasaseen;
niin vakaalla otteella,
ettei metsässä liikahda lehtikään.
Edes turtuneinkaan unelmien ahavainen metsänmies
ei kärsi pitää minkään sortin pumaskaa hyppysissään.

Sellainen tuikea ote pakkasella, että hät'hätää
tohtii edes vanttuut pivoissaan lisätä puita nuotioon;
toki tietty - joulun jälkeistä kun eletään,
sikäli mikäli ehättää kinkun jäämistön käristämiseltä.

Muuten ei mitään hätää,
karvakengät on, uuden päheä peski,
jumalaton röykkiö hongan pätkiä siksakillaan,
tulen palava nuotio.

Juurestaan häilyvä,
haihatteluun taipuvainen savu;
tyvenessä poraamassa reikää kirjokanteen.

Mikäs tässä hetkessä muka erikoista;
tavanomaista tämä
ja hyväksi havaittua alkukantaista onnea.

Ihana akka-zen könöttämässä porontaljoilla,
tyytyväisenä tukevasta annoksesta
savuntuoksuista sianpoikaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ULULATUM TUNDRA

ULULATUM TUNDRA

Mikäpä tässä,
yleisen törsäyksen rietas episodi hiipumassa;
välipäivien arki kurkistaa oitis,
jahka vain erehtyy kohentamaan katsetta.

Martaan harrasta vahtaamista,
kahden sinen mykkää yhteentörmäystä keskipäivällä,
kuni sitten vihdoin - puolen kuun tietämissä -,
ensimmäinen rohkea kipene kurottaa vaaravyön yli.

Säteen juhla;
vaikka pistääkin silmään niin somasti,
että saa otsa rypyssä sirhottamaan,
kyyneleet kilisemään kristalleina kasvojen kuruissa
ahavan paahtaman sänkisen aavikon yli.

Varjojen paluu - sielun juhla,
toivioretken uusi kiehtova alku
arktisen hyisessä hysteriassa taas kerran.

Intohimoinen pakko elää pakkasen ajassa,
humeetti täpötäynnä uusia muhivia eetoksia;
käymistila ilman hiivaa suorastaan piinaa
kun Jäämeren suloinen tuutulaulu ponnistuu,
onnistuu nousemaan takaumista päälimmäiseksi.

Tundran sietämättömän uskomaton viehätys.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PASTORAAALiNÄYTELMÄ

PASTORAAALiNÄYTELMÄ

Kaamosmaan arktinen hysteria;
kaikki asettuu lopulta paikoilleen,
lumi maahan pakkasten makuuksiksi,
tuuli pois - salliakseen savun porata taivaaseen.

Horisontin tuijaus varmistaa päivä päivältä
että kultainen kehrä palaa varjon tuoden;
sielut ovat siis verkalleen palaamassa yksilöllisiin,
hyvinkin persoonallisiin nahkapusseihinsa,
kirjottuihin - ehken enin osa kirjomattomiin...
pujahtavat vaivihkaa soppeihinsa ja ovat.

Joskus haihatellessaan - valon yltyessä,
kyltyvät, lehahtavat kuin aamuinen koi,
pelmahtavat rietastelemaan;
pyytävät untuvapielusta väliin,
ettei omatunto kolise.

Elämä on arktinen pastoraalinäytelmä,
reiluhkon kuukauden kuolemisen kokennut idylli,
pieteetillä eletty sininen hetki,
täysissä hengen voimissa elettävä
sielunpuutostauti.

Niin ihanasti munaskuita myöten kouraiseva,
että parempaa ei saa aikaan edes
savustetulla palowiinalla hankittu jyleä kohmelo.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SORAA

SORAA

Niin monet ovat laulut,
runot, virret - veisut, viisut - taulut,
tästä maasta tehty;
ei aika ihanainen ehdy.

Romantiikkaa tursullans' on yhä tunturien tenho,
pelkkää eksotiikkaa selkosten pyhä taika,
kun kelkkaletka jängän päällä raikaa.

Helismaan aika elää vielä - neljän tuulen tiellä;
autiotupaan unehtuneen erakon humeetissa,
mut' tuntuu kuin ei enää - kaikki sittenkään,
siihen satuun mahtuisi.

Siks' hyvä oisko karkeata soraa - vaik' rahtunen,
kultahiekan sekaan laittaa?

Ruususen unen sijaan tykit puhkuu lunta,
kokonainen jyrätty tunturi koristeltu valoilla
kuin muovinen joulukuusi parahultaisesti.

Lippua lappua, nuolta - tuolta, tuonne ja tänne,
keppejä viirejä täynnä koko lanattu rinne.

Autiuden uskomaton hiljaisuuden taivas raiskattu,
laiskoille viritettyjä vaijeriruoskia viiltämässä
kristallinkirkasta sineä vasten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiNiSEN KESKELLÄ

SiNiSEN KESKELLÄ

Kaamoksen sietämättömän hento entous,
tuntuu - ei tunnu,
loputon yö täältä ikuisuuteen;
arktinen nuorallatanssi viikatteella tasapainottaen.

Eivarjoa puree vielä syömätöntä mieltä;
muilla se vain on ilmiö, lyömätön,
tulee ja menee.

Häilyy tunteena sielun tilan tyhjässä sopessa;
näissä loputtomiin varjottomissa maisemissa.
Rutistaa reunoista;
pitää auki poloista koloa,
johon minuus haihattelultaan palaa hieman nolona,
wanhan liiton tapoja noudattaen.

Sinisen keskellä riettaan hidastettu tanssi,
mystinen menneisyys ehättää kahtapuolta ohi,
on tammikuun maalissa ennen tulevaisuutta;
tämä on tiedetty kymmenentuhatta vuotta.

Uusi vuosi on jo hyvän matkaa käynnissä,
pesäpäivät päättyneet,
anásyrma ohi - kumakka siveästi polvien päällä.

Paluu Kulttuurista alkaa,
tie kiviseen sivistykseen on - kivinen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYMYÄVÄ AFRODiTE

HYMYÄVÄ AFRODiTE

Yön niska taittunut vaikka lojuu vielä pesässään,
ei tahtoisi luovuttaa - hyvän makuun päässyt;
niin se tekee ihmisen lapsikin,
kynsin hampain koittaa pitää unensa pään.

Vaan kun käy päivä harppaamaan,
kurottamaan yhän vain pitempiä askelia,
nöyrryttävä yön sekä pään on - periksi annettava,
valo kuuluu elämään.

Köökin suunnalta nutukkaiden sipsutus,
rahin narahdus,
piano käynnistyy hiljaa
käy tulvimaan Järnefeltin kehtolaulun
eilisiltaista uusintaa.

Höyhensaari perii voiton,
matka vedellä toimivia tuulimyllyjä vastaan jatkuu
yltiöpäisten hurjapäiden vanavedessä.

Kiivassa tuoksinassa,
parahultaisesti järjen voiton kintereillä;
kosketus olkapäähän palauttaa tolan.

Hymyilevä Afrodite - joulutorttu mutruisilla huulilla,
toinen käsi höyryävää kuksaa kannatellen;
mikä lempeä paluu yönkirjoista päiväkirjaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RÖPPÖ

RÖPPÖ

Kaamosyön rauhassa tienoolle laskeutunut
pakkasen väkevä äkeys saa siunailemaan,
ensin ihmettelemään - sitten ihailemaan,
tätä luonnon äkkiväärää tempperamenttia.

On kuin kipakka akka ryöpsähtelisi,
pauhaisi joulun aluksen tuoksinassa eeskahtaalle
joka väliin jahkailevaa ukkoaan moitiskellen.
Sitten kuitenkin yötä kohti villiin nousten.

Sitä joutuu helposti tavallinen ihminen noloon asemaan,
eikä tuota vaikeuksia juuri erikoisemmallakaan,
jos aamutarpeille lähteissään valitsee
hätää jouduttaakseen kuluneet karvakengät.
Uksen aukaistuaan sen melki heti äkkää.

Ei taida tästä talvesta kopeutua tolkkua,
se suven moskainen loska - sellainen sörsseli -,
rännän kera tökötistä röpöksi ohentunut ja jäätynyt;
nuoleksii pahkeinen nutukkaita oitis ensiaskeleilla,
jahka ne ojentuvat porstuan rappusilta mannulle.

Luotteet joutuu siljolla ensikäteen toimittamaan,
muiden jumalille tietty - omassa on harvoin vikaa -,
myöskään muutakaan moittimista;
niin on hyvin se valkattu parhaasta A-ryhmästä.
Köyhän kun ei kannata huonoa ottaa - jumalaakaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ENTOHETKi

ENTOHETKi

Ei hiiren hyppyä,
vasta satanut höyhtäinen valkoinen nöyhtä,
leviää aaltoilevana kumpumaisemana iäisyyteen.

Mykkä äänettömyys lipuu sinisessä,
tavoittaa vaivatta humeetin sensorit;
hiljaisuus astuu olemattomasta olevan sisään
ja käy riipimään hellästi sielua - kutittaa nielua.

Selkosen koskematon rauha - niin tiivis pehmopaketti,
ettei kummenpata osanne kukaan vaatia.
Naisen ja miehen välissä sanaton aquluk.

Vain tuli jaksaa leimujensa lomassa vaatia lisää,
tyytyy pariin jykevään kalikkaan,
kuostosta sahakoneella pätkittyä - hyvää puuta;
ei valita - iskee hehkuvat kyntensä -,
käy riipimään tervaisia haavoja.

Pieni - eetoksille siunattu entohetki,
sielu haihattelee ties missä tulen tenhon villiinnyttämänä;
pujahtaa takaisin ryppyiseen nahkapussiinsa
juuri kun jyleät pilvet alkavat purkamaan uutta vitiä.

Tuli jatkaa virkaansa,
mielen rauha leviää savuisille taljoille,
kuin kuunaan Jokisen eväät.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

MUSTA SADE

MUSTA SADE

Maa on valkea ja hyvä olla,
kauneus joka siloutuu sinisen sävyihin - koskettaa,
liikauttaa, liikuttaa sielua - ahdistaa nielua.

On rykäistävä, nykäistävä kalvosimelle jatkoa,
pyyhkäistävä nyyhky kuin ohimenevällä liikkeellä;
ennen muiden äkkäämistä,
käännyttävä muina miehinä takaisin osallistuvaksi.

Minkä perkeleen sitä ihminen mahtaa,
jos kauneus osuu suoraan omaan silmään;
pläjähtää suin päin päin näköä
ja alkaa oitis vaikuttaa?

Kaihertamaan - vatvaamaan kaihoa,
yllyttämään sitä sellaiseen purkaukseen,
jotta pois pitää kääntyä muista,
kätkeytyä itsensä suojaan.
Hartioiden hytkymistä pidätellen.

Sitä siinä vaiheessa sanattomasti rukoilee,
anoo mustaa kiehuvaa sadetta siloittamaan näkymä;
entiselleen - mustaksi mannuksi -,
suruvoiton isänmaaksi ilman kyyneleitä.

Pelkällä kapealla,
onean apealla melankolialla varustettuna.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SENSUS

SENSUS

Täytyy saada itse hankkiutua,
huhkia silkasta omasta vapaasta tahdosta,
äheltää omin nokkinensa tunturin kiirelle.

Vasta sitten - siellä päällä;
kun maailma lepää jalkojesi juurella,
ensimmäistäkään inhimillistä elettä ei näy,
eikä muutakaan suurempaa käden jälkeä -,
tajuat mistä syntyy se outo,
vaistonvarainen kaipaus erämaihin ja selkosiin,
tuntureiden ja palkisten avaruuteen.

Seisoskellessamme puuskutuksesta tyyntyneenä,
kukin itselleen asettamansa jumalansa syleilyssä,
tajuamme kaihon näihin olosuhteisiin olevan
meidän esi-isiemme luomaa historiaamme,
omien muinaistemme aikaan saamaa kohtaloamme
ja siksi oman vaistomme synnyttämää tuskaamme.

Sitä se on - sitä,
eikä vastaan kannata sinnitellen pyristellä;
itseään voi pettää monessa - tässä ei.

Vaikka kuin väkevän kuoren onnistuisi kasvattamaan
uidakseen myötävirrassa sivistyksen kera,
täytyy ankarasti muistaa,
että vain kuolleet kalat menevät myötäleeseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

RAHVAANOMAiSTA

RAHVAANOMAiSTA

Oi vapaus - ei se vastuuntuntoinen,
jolla nykyihmistä tylytetään;
tahtoipa tuo mokoma sitä tahi ei,
vaan se aito - se sielun puhdistava.

Tämän vapauden kunniaksi on ladattava helvetin tuli,
iskettävä se ummenkulkijan vetokoukkuun
ja syönnyttävä tievan reunan suojaan.

Voi täytinen mikä ihana lihan himo - se sama riivaaja,
josta Jenny-täti varoitti pyhäkoulussa ammoin.

Mesi kielellä - näkimet suljettuina, huuliaan lipoen,
odottaa tavallinen kuolevainen valveunissaan
nyt parahultaisesti liekkien tenhoavassa loimussa
huumaavalle tuoksuvaa,
voissa tiristen kypsyvää lihansiprukekoa pannulla,
väliin unenomaisesti kapustalla hämmäyttäen.

Ryystää etuottona leivän palalla pannusta kaavittua
ihanaista särvintä lärviinsä - höystettä;
niinpä - kermasta ja tiristetystä liemestä kasattua,
suolalla tasattua lievää, kielen muassaan vievää.

Upea tökötti niin rahvaanomaisista tarpeista,
ettei sitä ymmärrä paremmistoon haksahtanut
urbanistanilainen piruparkakaan paheksua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AiHKiMAASTA

AiHKiMAASTA

Huomenhämärän vaitonaista kauneutta,
hengen haistelua rantteella,
hiljaisuuden pehmeys lomittuneena kaamokseen.

Jängän reunan siniset siimekset pitävät satunsa,
tarinoihin ei pääse käsiksi,
ellei sitten rohkene ottautua,
pujotella päläitä nilkkoihin
ja sivakoida nuoskassa niiden tykö.

Moisesta tempusta yllättyneinä avautuvat helposti,
suorastaan tunkua - kuka kertoo ensiksi;
satuja niin - tai saduilta kuulostavia tosia.

Siinä hämmästellessä kuukkeli lehahtaa kuostoon,
käy sipisemään juoruja syvemmältä aihkimaasta,
lempohista kuunnellessa aika kuluu huvassa.

Ennen kuin hoksaakaan,
sarastus jo kypsentää taivaanpiiriä aavan takana,
kultainen rantu tulehtuu,
muuttuu punervaksi nuoleskelemaan avaruuden sineä;
laitimmainen ponnistus ennen pesäpäiviä.

Sehän se - kuuntelemisen rikkumaton aitous,
silti toimilleen on suoriuduttava - alettava puuhiinsa,
ennen kuin kaksi hämärää suutelee toisiaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!