PiMEÄ

PiMEÄ

Hulmahteleva viiva taivaanpiirillä illan maissa,
ilman huonoa tuulta;
Pohjan Akka on tyyntynyt,
ryhtynyt hyytämään,
pyytämään tilaa hiljaisuuden lipumiselle,
syytämään hitusia käsikädessä hämärän kera
syvältä yönmustan yön suunnasta.

Näin se menee,
valo alkaa olla vähimmillään,
ihminen pienimmillään;
hereillä olon kontrastit suurimmillaan.

Ei kaamoksessakaan näin pimeää pimeää,
ei näin mustaa mustaa.

Muuten kohtalaisen verkkaan sujuvia päiviä,
kiireet on viikattu hyvä tovi sitten,
aseteltu siisteihin pinkkoihin odottelemaan hoppua,
joskin satunnaiset ailahdukset saattavat häiritä
tasapaksua uneliasta junnaamista.

Tuura urahtelee,
juongakset huokailevat ahkiossa kuljun alla,
ummenkulkija kuopii tuohduksissaan sulaa maata,
taimen nousee pintaan - polskii jääriitteelle;
haluaa revontulille atimaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NOLLA

NOLLA

Pienen viileän kuulastama
alkuyön syvän sininen Kirjokansi lumoaa,
kumoaa koleaa oneutta peilatessaan sielun pohjaan.

Piirtyy katsojansa silmiin,
siirtyy vaivattomasti mielen sykkyröihin,
alkaa selittää päättymättömällä ehtymättömyydellä
loppumattoman ikuisuuden käsittämättömyyttä.

Eikä siitä tule loppua koska alkua ei tiedetä;
älli jota pidetään eläinihmisen
eräänä loistavimmista ominaisuuksista,
vaikuttaa hyvin runsaasti ontuvalta,
erityisesti ikuisuuden yksinkertaisuutta ruodittaessa.

Äly on tyhjä nolla - ei tyhjästä mitään voi vähentää;
ellei sillä ole rajoja - ei ole tyhjääkään,
jos on - rajat -, sen voi käyttää.
Täyttää vaikka todellisuudella pikkuhiljaa,
muiden huomaamatta.

Puun latvaan kurkottaminen on turvallista,
loppu tulee vastaan - homma valmistuu
ja voi aloittaa uuden kapuamisen.

Katajaan kapsahtamista kannattaa välttää,
katkeruus myrkyttää oivanakin pidetyn humeetin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MYKKÄ VESi

MYKKÄ VESi

Vuoden ajat eivät ole veljeksiä,
pikemminkin iukkuroivia kiukkupäitä tammoja,
sillä jo lähes kyllästymiseen saakka
tässä on saanut odottaa jään laulua;
ilman sitä ei tule talvi.

Sielu kaipaa hyytyvän veden virttä,
suruvoittoina raikuvia vonkaisuja
jotka ulottuvat - monipolvisina poukkoillen -
ilman ihmisen osaa tai arpaa -,
rannalta toiselle.

Se on ikiaikainen enne,
äkkinäisestä äimisteltävä ihme,
heikkohermoisesta - etenkin hämärän aikaan -,
veret seisauttava,
kyynervarret linnunlihalle nostattava kauhio.

Elämässä on hetkiä
kun muutoin niin korskean tiuskea räyhäpiski
on suorastaan jähmettynyt jäälle
altaan kuuluvan murinan, volahdusten
ja parkaisujen säyseäksi säikyttämänä.

Niitä ulahduksia tässä kaivataan;
seisotaan mustan veden äärellä,
kuunsillankorvassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LAPSiSiELU

LAPSiSiELU

Marraskuun parasta;
se satumainen valo joka äkin yllättäin saattaa
pilkistää läpi arjen harmaan martaan harson.

Elämisen piirin tavallisimmatkin stereotypiat,
metsät, mannut, joet, järvet, lompolot - sadat muut,
näyttäytyvät tyyten erilaisen muotoisina
jo pelkästään valon tulokulmasta.

Hienoja upean herkkiä yksityiskohtia,
hektisiä hetkisiä osan aikaa -, yön yli tahi päivän,
sekunnin tai tunnin,
erityisen satunnaisesti;
hujan hajan siellä minne näkimet osuvat.

Tuolla pikkupakkasen jäykistämää kosteutta hileinä
talvea vasten kuloutuvan korren päällä,
säkenöivänä rantuna tummaa metsänpohjaa vasten.

Täällä matalalta tulevan valon pitkän pitkät varjot
saavat mielikuvituksen nousemaan
hyvinkin riettaaseen williin.

Keijujen ja menninkäisten asuinsijat, porstuat
ja kotiovet paljastuvat toviksi;
aikuisen ihmisotuksen lapsisielu saa hetkensä,
jos vain itsetunnon riepu sallii heittäytymisen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LAAJENNUS

LAAJENNUS

Yhteys muinaisuuteen katoamassa;
juhlallinen toimitus hiipumassa hiljaisuuteen,
rummun laulu lakannut,
vaiennut sisnapussiin sisään.

Enää hämärän sisältä kiiluvia silmiä,
haistimissa vaivoin aistittavia ujoja haikuja savusta;
isäntä muuttumassa rengiksi ehtoon kehittyessä.
Hiillos rapsahtelemassa viimeistä tarinaa.

Hartauden tilalle lopettelun väistämättömiä toimia,
niiden aiheuttamaa tahatonta tuoksinaa,
ääntä - vähäisiä kalahduksia-kolahduksia -,
kahinaa ja ähinää.

Hyvä olo kietomassa henkisen majan kaapuunsa;
raukaisee - ei kuitenkaan väsyn tunnetta,
kuten alati kiihtyvän wimman jälkeen
olisi syytä arvata olettaa.

Sielun matka - mutkainen - moni polvinen,
laajentaa elämän näkökulmaa
kun sen riettaasti karkuuttaa haihattelemaan,
yllyttää haahuilemaan omin nokkineen suinpäin.

Äkin sitä vaan äkkää kaiken mahdollisen
ja mahdottoman olevan luvallista siinä tolassa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

Ei VAiHTOEHTOA

Ei VAiHTOEHTOA

Puuskat sivaltelevat,
on selvästi talven tuoksua,
tohina kääntynyt pohjoisen puoleen;
Akka raapii poskipäitä neulanterävillä kiteillä.

Maa hohkaa vielä kesää,
haaleaa.
mutta yhä tarpeeksi lämmintä lumen yllättää.

Muille pinnoille sitä alkaa kertymään,
nilin katon maloille,
seinän vieruksen pinon päätyhaloille.

Jotenkin on sellaista olevinaan - miten sen sanoisi -,
laiskan sutjakkaa vastaanpanemisen makua;
vastaanpyristelemättä.

Luonto on jo taipunut hyväksymään - pääkin lähes;
talven oireilun tosiasiat - ilmeet ja eleet.
Viilenemisen - päivien kuulauden;
kahden hämärän lähestyessä toisiaan.
Lumihiutaleiden hairahtelevan tanssin.

Peruutus on tyyten mahdotonta,
talven tulemiselle on liian pitkä perinne;
kymmeniätuhansia vuosia peräperää
valkoista hysteriaa ankaruuksien eri asteina.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LAHJA

LAHJA

Suloisen viileää,
kajo haalentaa tasaista sineä aavan takana;
syventymisen jälkeen - seuraavalla katsannolla -,
kultainen viiru ilmestynyt horisontille.

Sarastus - huomenen koi,
väkeviä tunteita tasatahtiin valon väkevöitymisen kera;
jokainen päivä uuden elämän,
uuden auvoisan näkökulman alku.

Ei ahdistavia ajattelun rajoja;
räytyminen-riutuminen loppu,
kaikki kahleet riisuttu - lastattu runon purteen,
syösty Naivienmeren ahnaan mustaan syöveriin.

Hiljaisuuden lahja pakahduttaa sielua,
vavisuttaa lihoja kurttuisessa nahkakuoressa,
sen kuuleminen on mielen rietas vapaus,
äkkääminen vapauttaa kaikista ikeistä.

Tuli tulee jostain näkymättömästä mystisestä,
hyökkää kiehisen kimppuun,
muuttuu eläväksi - kaappaa mukaansa loveen.

Jahka lankeaminen joskus loppuu.
on käytävä luotteita umpimielisille jakamaan.
Näin on määrätty.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KÄYMiSTiLA

KÄYMiSTiLA

Valkoisen harmahtavia pilven köllyköitä;
lipuvat tiineinä taivaanrantaa,
sellainen saa virneen vääntymään suupieleen.

Humeetissa käy kuhina,
koko pönttö on käymistilassa;
niin monta lupaavaa horisonttia on tullut sihdattua.

Niinköhän tälle viikolle vielä pääsee
kiskomaan hantaakista sydämen lyönnit kohdalleen
tarttumaan pörinän alettua sarviin
ja antamaan peltipailakalle käskyn:
Hei - lennetään!

Sen verta tasaista elämän menoa;
koko syksy suorastaan herran rauhassa,
että kyllä tässä jo hiljallensa
on alkanut kaivata jonkin sortin rytyytystä.

Siinä raihnaisempikin raato saa
kesäisen vötkyilyn jäljiltä ränsistyneet
sähköjärjestelmänsä kuntoon
puikkelehtiessaan ryteikköjen läpi tasamaan ummelle.

Jos ummenkulkijan kuskilla ei ole aamulla
joku paikka kipiä,
se on kuollu, sanoo Aslakki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LiRAUTUS

LiRAUTUS

Syksyn ja talven välitila;
jos siitä ei osaa tai halua hakea kauneutta,
äkätä kyseisen tolan ilahduttavia yksityiskohtia
päätyy usein lopulta umpimieliseen apeuteen.

Useimmat eivät pidä - tykkää -,
pyrkivät kaikin konstein pois loka-marraskuusta,
pakoon - parempaan - lämpimämpään.

Se on kaikin puolin ymmärrettävää,
etenkin mustansynkeässä Urbanistanin loskassa,
äkeiden puuskien vonkuessa kalmaa kivikuiluissa,
riuhtoessa kylmiä päiväasuja niin,
että ne hipaisevat inhottavasti paljasta ihoa.
Sellainen saattaa mielen raskautetuksi.

Synkeä oneus taas supistaa ällikapasiteettia,
altistaa markkinamiesten riettaalle hölynpölylle,
höynäyttää tekemään suorastaan typeriä
etukäteen kuormastasyömisiä.

Nooh - sehän on taas liki samaa kuin,
että sielun tuskaa helpottaakseen laskisi alleen.
Aluksi lirautus lämmittää tietty,
tovin päästä on pian entistäkin ankeampaa.

Sitä vaan ei jotenkin muista kaikkea lapsena opittua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PiiPAHDUS

PiiPAHDUS

Piipahdus tiaisilla - kuukkeleilla mutka -,
rahisevaa karhunsammalpermantoa myöten;
harmahtavaan vivahtavan huurun peittämää,
pitkin ja poikin loikkien poikien kujein.
Tanssiva hupsu - hilpeän rietas wanha mies.

Kiven reikiä palaksella - onttoja ääniä anturoissa;
kirsi valmistaa mantua vastaanottamaan marrasta,
lumikuormia - tuiskua ja tuiverrusta -,
Pohjan Akan polttavia ruoskaniskuja poskipäissä.

Taival etenee säällisen verkkaan.
Vielä torkkuvaan aamuiseen kuolpunaan
putoilee pölyisiä sanoja kulkijan taskuista,
pelmahtelee tomuina liepeistä.

Suloisen lahea ja kaiuton hiljaisuus;
HOi - kuten muutkin äännökset -
sulautuvat mykkyyden hämärään kohtuun,
jäävät sinne käpertyen odottamaan lintujen paluuta.
Metsä ei vastaa kun sille huudetaan.

Närhi sen sijaan kyllä - vaikkei siltä kysytä,
ryteikköjen juoruakka - rääkyy näkemyksensä ilmi,
päästelee veret seisauttavia selän takaa.

Ole siinä siinä sitten akustinen - pää sähköä täynnä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KYTTÄiLYÄ

KYTTÄiLYÄ

Selkosen laidalla kaidalla selänteellä;
huteron polun päässä jängän reunassa,
enteellisen otollinen paikka odotella kanoja,
luontaiset reitit johtavat tähän nokalle.

Ilmapiiri on suloinen;
kuloutuneesta heiniköstä erottuu vielä jotenkuten
erämiehen tulistelupaikka - keitinpuukin;
törröttää pölkkyyn tukien aavan yli taivaanpiiriin.

Rensselit maan syliin - huopareuhkaa takaraivolle,
peräpäätä pölkynpäähän;
olipa tovi monimutkaista koivikkoa,
liki läpipääsemätöntä ryteikköä,
kuin verkoksi kutoutunutta tunkeutumishaittaa.

Tulet saa jäädä loihtimatta,
kolhiintuneesta Airamista höyryävää kaakatusta;
riekon ääni kantaa suoläntin yli
toinen koura sukeltaa järjestämään vempaimia.

Useampikin vastaus tulee
ja siinä samassa lehahtaa lentoon puolen tusinaa,
kiroilee sankasti siipiään lyöden - vissiin kettua;
kaartaa kymmenen metrin päähän koivikkoon.

Hiljaisuus tasottuu, asettuu uomiinsa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

OTSATUKKA

OTSATUKKA

Jo vain - vihdoin alkaa Lyyti kirjoittaa;
miksi Luonto on myöhässä.
Odottamisessa ja vartoilussa jouduttu
jo lähes sanasodan vaiheeseen - missä on sen syy.

Syysoneus - mielen kapeus - apeus;
höpeytynyt tuo ikiwanha epeli nyt kampauksiin
ja sillä elinalalla halukkaita piisaa väkitukku -
enemmänkin - ei kaikkia ennätä pöyhiä.
Ei talvea pukea.

On myönnettävä että niinhän sen täytyy mennä;
ihmisaines pitää syksyn luonnollisista väreistä;
kaikki sopivat toisiinsa yks'yhteen -
toraa ei tahdo saada aikaan millään mokomasta.

Jopa vihavärit punainen ja sininen
kököttävät sävyisästi sävyinä toisiaan vasten;
taivaan sinellä ei ole mitään pahaa sanottavaa
punakeltaoranssin ruskean vivahteeseen.
Eikä toisinkaan päin.

Sitä tässä joku aika sitten kyllä joutui ällistelemään,
että miksikä täkäläinen puronreunus -
sellainen tavanomainen lirua suurempi noro,
hät'hätää puroksi mainittava -,
tahtoo ahteelleen lätistetyn otsatukan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TÄYTTYVÄiNEN

TÄYTTYVÄiNEN

Kuu kurkistelee leppoisasti,
ihan tuiki tavallinen - mokoma iän wanha ujo -,
se joka ei salli takapuoltaan syynättävän
kaikenmaailman vekottimilla
ja nykykotkotuksilla.

Jotain häpyä, säntillistä,
ilman hälinää ja hosumisia;
etupäässä sellaisesta tuntuu pitävän,
silloin on pompöösimmillään.

Panee vedet liikkeelle humeeteissa,
myllertää ja loiskuttaa ankarimman vuoksen;
saa jokapäiväisen arkiällin hötkyämään
sellaista haipakkaa jottei unesta tahdo tulla mitään.
Yhtikäs mitään - joillakin.

Täyttyväinen ei ole punainen eikä sininen,
romantiikka ja draama pakkaa katoamaan siltäkin,
etenkin katsellessaan ihmiskunnan hössötystä;
jatkuvaa hälyä lumen tulemisesta,
tahi tulematta jättämisestä.

Vaan automiehistäpä pitää erityisesti tämä paleo:
ovat samaa henkeä - samaa hyvää kuuta,
antavat talven tulon reippaasti yllättää.
Huiskaavat hällävälit ja piu-paut kelivaroituksille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LOUKKU

LOUKKU

Solinaa kuulaassa,
pilvenvarjoisassa hiljaisuudessa;
puronen kuulostaa onnelliselta.

On muuttunut muutama metri sitten,
pienen könkään avittamana norosta puroksi
sillä samaan suvantoon yhtyy jängästä
toinenkin noronen.

Mustana kuvastimena hohtaa vesi,
häränsilmä syytää kuohaa vastarannalle;
kieppumaan aikansa ennen haihtumistaan.
Riitteestä häivä päivän puolella.

Syksyn sisälle pääsee nyt hereästi;
riittää kun istahtaa rojahtaneelle kelolle
ja heittäytyy kuuntelemaan riekkolintujen kinaa.

Suruvoiton makuisen elonpiirin aistii;
harmajan täysrauhan jyleään aihkiin nojaten,
savun tuoksu haistimissa - selkosten kuulimissa.

Hiljaisuuden syvin tyyssija on kuin kohtu;
sen ulkopuolelle pyrkiminen on rietasta.
Sielun kiusaamista ylimalkaisin perustein.

Vain hiirenloukussa on ilmaista juustoa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VÄLiKOHTAUS

VÄLiKOHTAUS

Kairassa syvällä - selkosten takana outamaassa,
Herramme siunatussa rauhassa,
muistoksi säästettyjen aihkien suomassa huomassa.

Soneran ja muiden kotkotusten kuulumattomissa;
parahultaisesti juuri tuulen kuulee
kun niistää moottorin.

Ukko istuu tiellä;
nokka koppavana sojottaa yläkanttiin,
ei osoita mitään alentumisen merkkejä kotterolle
joka pörisee ja lempsuttaa tyhjäkäynnillä
odotellessaan lupaa ohittaa.

Oven sarana parahtaa,
vonkaisee niin riettaalla naukaisulla,
että paikallinen kaiku ei ilkeä vastata
vaan jää häpeissään virkkamatta mitään.

Ukkoon sillä ei vaikutusta,
tuntuu esi-, pää- ja ylitöikseen mittailevan
putinilaista taivaanpiiriä sellaisella hereydellä että.

Valkoiseen vivahtava riekkosakki sen sijaan kritisoi,
vihapuhetta syöntyy ilman täydeltä;
välikohtaus ohi kun porhaltavat karhakiston läpi
ja asettuvat jängän reunan koivikkoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

WÚ WÉI

WÚ WÉI

Tenkapå;
kaikki wanhan miehen wanhat merkit on käytetty,
yksikään ei toiminut.

Pitäisi varmaan tilata Pärnäsen korjaamolta aika
ja hakea uusi lataus humeettiin,
josko niillä olisi wanhempia tallessa jossain loukossa;
musta talven peittävästä lumesta kun ei hajuakaan,
ei kipenen kipenettä.

Hyväntahtoisia luulotteluja,
tähystelyjä vakavasti taivaanpiirin yli -
Odotettavissaan -,
sieltähän ne yleensä,
sikäli mikäli tullakseen.

Ounasteluja;
tuura kourassa - sohjolapio toisessa:
Se tulee tuon tuulen mukana.
Marjan paskat - selkenee
ja säde käy hipsuttamaan äkeän hapanta naamaa.

Arktinen hysteria riipii niskasta selkäpiille,
tökkii ohi mennessään munaskuita
ja pyytää olemaan olematta milläsikkään.

Että osaakin olla Wú wéi nyt vaikeaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ANTAAPA HiMON YLTYÄ

ANTAAPA HiMON YLTYÄ

Viehättävä matala valo;
olisikohan aurinko enää korkeimmillaankaan
kuin kolmenkymmenen asteen huitteilla?

Huikeita - itseään pitempiä varjoja,
jatkuvat päivä päivältä,
ylittävät itsensä kaamokseen tultaessa
ja poistuvat hyväksi toviksi elämästä;
ottavat sielut völjyynsä rauhoittaen elämän
unen- ja valveen rajatilan kaltaiseen huntuun.

Mutta ei vielä ole se hetki;
mustan lumen talvessa kylvetään - taimenwimmassa,
juomukset viikattuna sammioissa - yöt pirunkylvyssä,
yksiöistä - varsan kestävää jäätä vartoen.

Näyttää olevan korkeimman kädessä;
kiimansa jälkeen itsensä reeskaparvesta
täpötäyteen ahtaneiden punalihaisten otusten
einespöytään saanti.

Lällyviikkoja toisensa perään - kuvallisia takaumia,
himo yltyy selatessa kyltymättömäksi;
tuvan lämmössä kohmeisiksi luulottelevat sormet
ovat tuntevinaan jutautuksen juomuksen narussa.

Vesi herahtaa kielelle silkoista haihatuksista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PÄÄNMENOKSi

PÄÄNMENOKSi

Rikkumattoman katkaisee haukkapöllön kiljaisu,
äänettömin pöllöheimon konstein on liihotellut
kuoston latvaan arvioimaan tilannetta.

Hurauttaa siitä - ravoille säikäytettyään -,
samaan syssyyn kuolleen langan päälle.
Päätä jonkun päänmenoksi kiertämään.

Mistäpä sitä tähän hätään Palantirín nappaa,
yhen äkin,
että pääsisi sen humeetin aivoituksiin perille;
päälle käsin hyvinvoivalta vaikuttaa
ja äänestä päätellen sitä on.

Kilpailijalleenkohan lempo kirkaisi,
jos lienee reviirin sotahuuto;
lieneköhän tämän lajin pöllö kovin mustasukkainen?

Eipä ole ensimmäinen tätä lajia tälle syksylle
maata myöten vilistävistä kontiaisista päätellen;
ei vielä laitimmaisinkaan,
vaikka edessä olevat ankarat ajat
tulevatkin karsimaan heikomman aineksen.

Minkä sille osaa - luonnon laki,
tyhjä on vastaan pyristellä,
on vaan nautittava siitä mikä suodaan - sillä siisti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LUPAUS

LUPAUS

On hetkiä ja hetkiä;
loimottavan tulen huostassa
kun laavukangas heijastaa lämpöä selän takaa -
silmätkiinniajatuksia savun kutittaissa nokkaa,
hutvailuja kaiken maailman jonniijoutavista.

Tai tuokioita pehmoisella metsäpolulla astellen
kun hämärä on yhtymässä pimeään,
siimekset sulautumassa yön syliksi.

Tienoo hiljentynyt - ehtyvä ruso suutelee latvuksia,
tuuli ämpyilee - uinahtaakko vaiko ei,
luonto valmistautumassa talvihorrokseen.
Lihallinen elämä lähes kaikonnut.

Hiljaisuuden lomassa äänetöntä,
tintit ja kuukkelit hyvän matkaa yöpuulla;
muuttoliikkeen taukopaikka kuolpunan oksistossa,
satunaisia rastaiden keskustelun pätkiä,
varmistelevat suunnitelmaa palaksen kahta puolta.

Harhautunut hiutale osuu haistimen nokkaan,
säpsähtää sydänjuuriaan myöten
ja sulaa sitä mukaa pois;
hyppysen pyyhkäisy siloittaa tolan.

Katse kohoaa odottamaan uutta lupausta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOKOKUVA

KOKOKUVA

Tuli on tärkeä - elävä tuli,
se laitetaan päälle kun on mielenpäällistä;
vuosituhansien takaa se heijastaa viestejä,
mystisiä takaumia esi-isiemme näkemyksistä,
valottaa tämän hetkisten tapahtumien taustoja.

Arktinen hysteria houkuttaa -,
elämän tarkoitus kiihottaa mieliä;
monenkirjavia lajitovereita tulee vastaan.
Ja menee.

Yksi matkaa porvarillisesti autolla ja vankkurilla,
toinen lätkii kurpposta toisen eteen,
impykäinen peukaloi koturneissa pysäkillä,
paras lojuu selkäpiillään pyörän päällä;
prätkämiehet pärisevät muutaman parran pätkissä.

Suloinen on kirjo - yhteenveto - pienoismalli,
olkoon millä nimellä tahansa,
mutta kutakuinkin ihmisvuon hurmaava kokokuva;
kullakin suuntansa, tavoitteensa, etappinsa.
Wimma tavalla tai toisella.

Ukko Ylijumalalle kiitos ettei se ole sallinut
kenenkään patentoida tuli-vekotinta omiin nimiinsä;
muutoinhan sielunherkkyyttä potevat joutuisivat
ostamaan kiehiset apteekeista tai harmaasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne