HYVÄ EiNES

HYVÄ EiNES

Ahnaasti tervasta haukkova,
huojuva liekin varjo värjää tyyniä kasvoja;
mietteliään eleettöminä ne seuraavat
kuinka hehkuva puu hajoaa,
murenee pala palalta pienemmiksi yksityiskohdiksi.

Savunkiekurat leijailevat hyvässä järjestyksessä
kotvan matkaa seestyvän taivaan suuntaan,
antavat tietä toinen toisilleen herramiesmäisesti,
kuni tuulen viri vasta saa niistä otteen
ja pyyhkäisee selkäänsä.

Loimotus maalaa aihkien rungoille mielikuvitusta,
menninkäiset, maahiset - tontut ja keijut
puikkelehtivat kilvan varjojen kera - hilpeinä,
toisiaan takaa-ajaen;
saamatta tulilla istujiin kummostakaan innostusta.
Hyvä eines on tehnyt tehtävänsä.

Kun on kystä kyllin mahalaukkuun lapettavaksi,
jää loppupeleissä ympäristön pienet yksityiskohdat
ja nyanssit toisarvoisiksi.

Sitä arvostaa täyden vatsan synnyttämää raukeutta,
viipyilevää jälkimakua kidassa,
tyydytyksen tuomaa mielentyyneyttä;
se eliminoi joutavan hötkyilyn tyyten.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

POiSSA

POiSSA

Jään laulut loistavat poissaolollaan,
onsi tunne - kun on tottunut valjastamaan itsensä
joka syksyiseen konserttiin hyvissä ajoin,
raatuskaa vahtaamalla,
olosuhteita tarkkaamalla.

Apeana on tyydyttävä katselemaan tummuvia kansia,
ryydyttävä;
suveutunut lumi painaa - jää norjistuu ja taipuu,
vesi uhkuu päälle,
ryhtyy sulattamaan kahtapuolta yhtäaikaa.

Missä hötkyilee Pakkasen Poika - täällä olisi töitä;
kipakasti olisi käytävä kantta vahvomaan nyt oitis,
pitäisi saada jämäkkää kaikupohjaa kattavasti;
koko kinkerpiiriin.

Kuuntelijoita on käynyt parhailla paikoilla tie sonnalla;
poistunut äkeänä rannalta väkevää sivuryöppyä,
huomatessaan syyslaulujen syntisen mustan syöverin
aaltoilevan sulana.

Poissa ovat vahtaajain korvista upean oneat volahtelut,
ulinat jotka kiirivät ulapoita myöten rannalta toiselle.
Jossain tulevan pakkasen povessa
piilevät yhä valitukset, parahtelut, parkaisut,
karjaisut ja väsähtäneet räsähtelyt.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PEHMEiTÄ PUHEiTA

PEHMEiTÄ PUHEiTA

Rapinaan ei kyllästy,
siinä se tuttavallisesti narskuu,
rouskuu kilometritolkulla anturan alla
kun lampsin kuolpunaa silkaksi ajankuluksi;
koirun seurana,
ettei lempohinen saa päähänsä syöntyä oijustamaan
porotokan perään.

Lunta on nimeksi - hyppysellinen ripoteltuna aarille,
varvikko tunkee läpi;
yksinäinen käpytikka hakkaa päätään kuostoon,
pari lapintiaista yrittää tehdä tuttavuutta,
muuten on hiljasempaa sillä rintamalla.

Kouriintuntuva äänettömyys - mieli tolani;
laajentaa ajattelun kaistaa,
poistaa kaiteet, tekee tietä hurlumheille.
Mielen on helppo livahtaa haihattelemaan;
höpöttämään tyhjänpäiväisiä pehmosia kuukkelin kera.

Ankaralla äänellä kailottavia kaarneita ei lasketa,
lienee jotain osuuksien jakoa poronpaskoista;
siitä ikuinen kina niillä.

Tuulen oireita kasvoissa - heräilemässä,
kiehittää voimaa puhaltamiseen.
Ajatus lehahtaa tikkurin poveen lämmittelemään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

JÄLJiLLÄ

JÄLJiLLÄ

Olen pohtinut vuosisatoja,
istunut lukemattomien jokien latvoilla,
nujunnut kuruja - rahdannut eineitä,
lojunut kylläisenä vuorien kiireillä,
vahdannut hytisevänä kalisevilla kivisillä rannoilla;
päästen lopulta jäljille.

Tuskinpa kukaan muinainen ensimmäinen näkijä
on ihastunut suinpäin oitis Jäämeren hurjuuteen,
nurjuuteen tai kurjuuteen tuosta vaan.

Ei - pikemminkin haltioitunut
sen talven tuloa enteileviin toimiin;
hurmaantunut riekkuviin hurjiin voimiin,
sielua hipelöiviin mystisiin taivaanpiirin väreihin
jotka ei kutittamasta kuunaan lakkaa.

Rakastunut sellaiseen huikeaan hysteriaan,
jakomieliseen tunnelmaan,
jota ei voi missään muualla maailmassa
kohdata niin kouriintuntuvasti kuin
tämän meren autioilla karuilla rannoilla ja mannuilla.

Tämä on Zen - kertakaikkiaan Zen;
suuren hoksaaminen käsittämättömän suureksi,
pienuutensa oivaltaminen olematonta pienemmäksi,
hurjuuden äkkääminen uskomattomaksi raivoksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KULTA

KULTA

Kun nousin vuorille, aurinko tuli tuleksi - kullaksi,
sieltä se hiipi jostain pilven raosta
ja mumisi latinaksi:
"Cedant tenebrae soli - pimeys on tie aurinkoon".

Tienoot, mannut, kurujen mutkittelevat rannut,
kaikelle taholle se valaisi,
selvitti hämärät loukot - ojensi elävät joukot,
antoi usvalle kyytiä;
käski ottaa hämärän mukaansa völjyyn.

Ja totisesti tämä valaistuminen tapahtui hetkessä,
Siddhārthakin olisi kadehtinut tässä hopussa;
amatööreistä kaikki.

Vaikka yritin jatkaa matkaani,
etapilta etapille - kiveltä kivelle,
siitä ei tullut mitään;
yhä uudemmat,
aina vain kiehtovammat muodot
peittivät sielua värisyttävää maisemaa.

Puistattaa yhä tämä riipaiseva kosketus,
pakko nöyrtyä näiden näkymien edesssä,
pysähtyä miettimään,
ihailemaan tuota suuremmoista järjestelmää;
odottamaan oman sielunsa valaistumista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LiLLE FYR

LiLLE FYR

Meri elämöi yhä.
myllertää - kiehuu kiukkuisena tuulen ahistaissa,
tohisee pikajunan lailla,
muttei koskaan saa mennyksi ohi - on vain,
on pysyvästi asemalla Lille Fyr.

On käännettävä katse taapäin - tulevaisuuteen;
tundran ja meren muistot, sielun pesänteko,
kehoa värisyttäneet tunteet ja liikutukset ovat
vielä tuoreessa muistissa edessäni.
Ataraksia.

Talvi ei kestä kauaa - eikä varsinkaan ikuisuutta;
talvella tehdään talvisia asioita,
niin on pidetty tapana,
eikä hyvistä tavoista tule luopua itsekkäistä syistä,
ei vaikka kuin sielu palaisi,
mieli runnoisi protestia prostestin päälle.

Siksi tämä kiertolaisen onnellinen elämä;
jos ei mene koskaan metsän ohi,
ei sitä puilta erota,
eikä tiedä mitä seuraa sen jälkeen.

Elämisen suuri laiskuus - talviuni,
poissa wimma ja hulina;
jääköön saamatta sellainen mistei edes tiedä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LÄHTEMiSTÄ

LÄHTEMiSTÄ

Satoi valtoimenaan viime yön,
on lumi tyyten pois
ja vois' jo luulla kesän tulleen takas',
mut' ulajaa tuo tuuli kurja,
siihen malliin soittaa hurja,
et' voittaa harhaluulot - huonot kuulot.

Talven raisu sävel,
sitä lempo puhkuu - pahki seinään uhkuu,
koputtaa, lähtöön hoputtaa.

Ropsauttelee akkunaan,
kuin hyrskyävää merta talo kyntäis';
vain keikku puuttuu - vinot lattiat,
kolisevat kattilat,
aivan laivan lailla huuhtelevat tyrskyt myrskyn puolta.

Aallot ahmii santaa,
silottavat rantaa.
wimman kohu sisään kantaa,
enteen valmistua antaa.

Nuolee puuska räystäät tarkkaan,
huuhtoo myykilaudat,
putsaa viimeisetkin irtoheinät pihan.

On lähtö vaikee - haikee, huomenessa totta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KOiRUNiLMA

KOiRUNiLMA

Taitavaa sadetta,
oikein taitavaa - itse Esteri asialla;
on kulunut taas useampi kotvanen
kun pitkästä aikaa sataa taiteellisesti.

Näyttää että sade piiskaisi viistossa maata,
mutta kasteleekin äkin yllättäin helman alta haarat,
sydvestin alta wanhan naaman ahavan piiskaamaa
kaperohkoa nahkaa - koiru hymyilee.

Jahka eletään ja eletään - tulee kerrassaan talvi
joka ei ennustuksilla parane,
parantumaton - sen ontuva miesmuisti ansaitsee.

Siitä verot pois - loppu puhtaana lumena käteen,
aina kyllästymiseen saakka,
kuni joku käynnistää voimakoneen ja linkoaa maan.
Mantu päätyy jäätymään koppuraksi.

Maa idässä ei ole riettaan punainen,
tasaisen valkoinen on tasaisen harmaata siniseen,
töin ja tuskin erottaa taivaan sekä meren liiton piirillä.

Suurin vaivoin tihrustain luulee näkevänsä horisontin;
etupäässä horisee jos väittää näkevänsä.
Näkymätön ei yleensä näy kuin poikkeustapauksissa.
Tänään sataa - ei ole poikkeus.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PYHÄ TOiMiTUS

PYHÄ TOiMiTUS

Kuudennella ratsastaa musta Perkele,
seitsemäs tulee hurjana valkoisena wimmana,
kuohuvana syöverinä - jättiläisenä muihin;
kaatuu kaikkien yli sekoittuen yhdeksi.
Santa tasoittuu sen jäljiltä koskemattomaksi siloksi.

Hymenellä tanssii pilvenlongasta kurkkiva säteiden piiri,
viattomana - tyyten onnellisen tietämättömänä
siitä yhdeksänhäntäisestä ruoskasta,
hirveydestä joka piilee vuoren takana.
Kohta sataa kahtasataa.

Haavruuan laulu tunkee ulisevan puhurin läpi;
hiekkaa sillä kai kurkussa kun kähisee
kuin vaskesta taivutettu alttosaxofoni.

Enin osa katsojista syö ranta-ahteella sormea;
kaluttu juuriaan myöten
kun pitäisi juuri parahultaisesti purra itseään nenästä
havahtuakseen myrskyn riettaaseen hulluuteen.

On originellien juhlat,
kukin saa sanoa mielensä päästä mitä haluaa,
kukaan ei kuule pohjoisen tuultokoneen läpi,
mutta suoralle sanalle nauretaan hyvin kauniisti,
korrektius törröttää perse pystyssä roskapöntössä,
itsesensuuri onanoi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LAPPALAiSKÄÄNNÖS

LAPPALAiSKÄÄNNÖS

Taivaat nojaavat toisiinsa uskottavuuden takia,
kaatuvat yhteisellä päätöksellä pitkälleen maan päälle,
aurinko poraa hehkuvan kekäleen maanpiirin äärelle;
kosteus pujahtaa tyyrpuurin hihasta sisälle
ja väristää ujon arkaa nahkaa;
pujahtaa paarpuurin kalvosimesta hikisenä
haukkomaan raitista ilmaa.

Sivakoiden kärjet harottavat länteen tyhjän päällä,
epävarmoina,
tuosta ei mennä - ei ole luntakaan kuin runossa,
purossa musta vesi alhaalla.

Siellä täällä hataria läikkiä harmaata mustassa.
Peruutus koppuraisen jäkälän päällä,
lappalaiskäännös ja turvallaan;
käsistä ja jaloista sidottuna
turhanpäiväisissä kamppeissa keskellä päivää.

Sitä se vielä puuttuisi,
että joku olisi näkemässä - kuvaisi,
kirjoittaisi historiankirjaan hiihtävästä runosta
puolittain mustalla maalla.

Kukaan ei uskoisi.
Sellaista ei voi keksiä.
Runo ei voi valehdella - eihän se ole ikinä totta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

ODOTA (runo № 1800)

ODOTA runo № 1800

Pieniä herkkiä orastavan talven yksityiskohtia;
oksankarahkassa pörhistelevällä lupolla
huurteinen timanttikruunu yllään.

Niitä on kaikkialla minne katse osuu;
on vain viitsittävä katsoa,
pidättäydyttävä pieneksi toviksi - vähäiseksi tuokioksi,
ihmisen muulta luontaiselta hosumiselta.

Tuulen varassa vastavaloon keinahteva
täyteläinen talventörröttäjä huurrekuormassaan;
ensin liki harhakuvan kaltaisena mystisenä epätotena,
sitten muutaman askeleen harppomisella myötävaloon,
kultaisena - sineä vasten,
niin järkähtämättömän väkevänä totena,
että sieluun sattuu.

Se pysäyttää ajan rattaan,
sallii kuulla ympäröivän hiljaisuuden,
äkätä äänettömyyden ankaran sanoman.

Metsä ei vastaakaan niin kuin sille huudetaan,
vähäisinkin kaiku on poissa,
haihattelee jossakin jäätyneiden lompoloiden kansilla,
eikä takaisin ole asiaa ennen kuin
koillinen varistaa untuvapeitteen oksistosta,
tekee tilaa pakkasen paukkua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RiKOS. JA RANGAiSTUS

RiKOS. JA RANGAiSTUS

Mielet loikkivat malttamattomina,
hyppivät tasajalkaa oudon odotuksen vallassa;
taivaanpiiri antaa esimakua tulevasta,
eikä siinä ole havaittavissa mitään sen erikoisempaa,
kuin mitä näkimet eivät olisi jo nähnneet
tuhannen vuoden yksinäisyyden aikana.

Tulenhehkuinen kannen reuna,
kultaisen kehrän karvas palo,
sen viimeinen täpärä hohde - maailmanloppu,
ennen niin tavallista jokaehtooista kuolemaa;
liukuu silmien edessä syvään siniseen
ja kaikki on ohi peruuttamattomasti.

Hiljaisuuden sävel soi,
avaruuden tuolta puolen valuu sininen,
ylipitkä laiton nuotti.

Mielipuolinen inhimillisyys on saanut lain puolelleen,
kieltänyt kuuntelemasta mokomaa,
mieltä ja sielua pitkästyttävänä;
rikkojia odottaa rangaistuksena pälpätys.

Seitsemällä kielellä tulee hölynpölyä joka tuutista
ja vaikka siihen osa lankeaa uskomaan,
eikä koskaan kykene sortumistaan tunnustamaan,
niin silti se on vain sitä samaa hölynpölyä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SATAA HiLJALLEEN

SATAA HiLJALLEEN

Valkea tulee ajallaan,
mitään elämää suurempia odotuksia sille on
tuskin koskaan ladattu muiden
kuin hätähousujen toimesta.

Tohkeissaan kohkaavat nämät,
saattavat itsensä villiin epäillessään luonnon
toimien järjestelmällisyyttä;
ovat repimässä viittansa ennen ensimmäistä pyryä
joka tulee ja sulkee syleilyynsä hälisevän sakin.

Asettuu kuorrutukseksi kaiken synkän päälle
ja alkaa olemaan talvi.
Jos sulaa pois - mitä sitten,
maailmat eivät kaadu täysipäisillä.

Toki päiviteltävää piisaa,
mutta sehän on lajillemme tunnusomaista;
herra isä - poikkeavaa olisi se,
ettei kukaan lotkauttaisi korvaakaan,
junnaisi vain urallaan.

Sataa hiljalleen - tanssi,
se on upeinta,
piruettien piruetit kieppuvat sellaisella intohimolla,
että se mikä vielä äsken oli mahdotonta,
on hetken päästä valkea kaunis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KELLO

KELLO

Aajeet tuijottavat mustina,
kahta puolta aherana kumisevaa santakannasta
huurut liityvät lomittain yhteen
ja valuvat joelle päin;
valo kajastaa häilyvän linnikon läpi - sarastus.

Kaunista on,
ruskot upeutuvat päivä päivältä,
häivät pukeutuvat yhä punaisempiin ja punaisempiin.

Jonkinlainen aana talvesta on olemassa kullakin,
joku luonnon suoma vähäinen ele - ilmiö,
joka vihjaa mihin suuntaan katsomalla
voi vilkaista tulevaa hieman ennenaikaisesti.

Sisäinen kello raksuttaa yhä uneliaammin,
on se aika vuodesta
kun tehdään ratkaisuja siitä pysytäänkö hereillä
matalalla profiililla talven tahtiin,
vai annetaanko yhä kiihtyvälle elämänrytmille
valta törsätä rajallista elinvoimaa
tyyten joutavanpäiväiseen riekkumiseen
kuluttamisen wimman ankarassa kiimassa;
töin- tai hädintuskin pirunkylvyllä
talviunisista öistä selviten.

Semmonen on nyt kohtalonkysymys.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TALLETUS

TALLETUS

Tämä sanaton laulu,
tuiskun lumeen piirtämä kuvaton taulu,
auerten rajaamat maailman seinät,
hangesta törröttävät kuolleet heinät;
tuon kaiken vien muassani tupaan
ja lupaan pistää ylös.

Talletan vinttiin - kauneuden ullakolle,
sellaiseen riittilaatikkoon jota usein avaan
enkä lakkaamatta pakkaa
kun tapaan uusia nättejä
joihin näkimeni oitis ihastuvat.

Ruskettuneen havuneulasen lävistämä lumen siukale,
olisittepa nähneet;
poski kylmää hohtavaa hankea vasten,
auringonsiltaan päin;
kirlian-kuva ilman tekniikkaa,
valaistumisen suuri ihme vain silkkaa hammasta purren.
Rutisevat polvet vettä uhkaavasti tihkuen.

Nuotion loimussa kuivatan kastuneita,
odotan lumen sulamista,
maan paljastumista tavalliseksi mustaksi
johon kylvetään seuraavan vuoden odotukset itämään.

Tuli vain ottaa ja vie mukanaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

VÄLiKAUSi

VÄLiKAUSi

Mukavan lahea upetto,
mutta hyvin epämääräisen oloinen tola,
kola nojaa sisäänpäin kääntyneenä seinään,
sillä maa on musta kuin syntisen mieli;
lupauksia lupausten perään.

Ylämaan jäät niin ohutta riitettä
ettei kestä edes lokin laskea;
mustuu jo pilven varjosta
ja kun ylle tulee niin kastuu.
Miten sinne pilkille - edes kolkalle?

Että sellainen syksyn loppu - välikausi;
vain takki puuttuu,
muuten valmista.

Osatapa kunnon luotteet,
pian olisi työttömillä vaateparsilla orsilla käyttöä
kun hytinästä ei pääsisi eroon muutoin
kuin tukkimalla pitovaatteiden päälle toiset;
pitovaatteet - vankemmat, summemmat,
koipiin hyvin rasvatut pieksut villasukilla.

Sillä kurin sitä kyllä sopisi salskeana
vetisellä rannalla paarustaa,
kuulostella Haavruuan laulua ihan muina töinään,
hoidella samalla runoilijan virkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RYØNÆYØ

RYØNÆYØ

Arjen harmaa karma;
se mikä maahan saakka tulee,
valaisee vain tuokion kuni muuttuu sohjoiseksi joksikin,
ennalta tunnistamattomaksi liiskaksi;
ei vettä, ei lunta - jotain siltä väliltä,
kummallista huttua,
ei edes soseutunutta hyyhmää.

Vaan ahnas on kyllä takertumaan pieksun pohjaan;
sellaisilla kynsillä kiinni pitää tämä äitymä,
ettei meinaa karkean harjankaan edessä nöyrtyä.

Sisään tahtoisi kai mokoma ryönä tulla,
lämpimään pirttiin ulkoa värjöttelemästä;
tuulesta joka käy luihin ja ytimiin viiden villan läpi,
riipii selkäpiitä kuin tylsä riivinrauta.

Ei oteta lokakuun vistoa rähmää tuvan huomaan,
jääköön siteeksi talvelle mantuun,
tasoittukoon tahi olkoon sinamoisenaan,
siihen on juoksevan lumen hyvä tarrata,
siihen alkaa kasaamaan ensimmäistä kulvetta.

Ja tie;
näyttää niin huteron liukkaalta peijakas,
että pieni virheliike
ja kuljettajasta tulee herkästi matkustaja.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUMiAiTA

LUMiAiTA

Pahaenteinen kosketus kyllä leijailee ilmassa,
mutta tuuli kutvailee niin huolettoman levollisena,
kädet taskussa pitkin raittia,
aivan kuin kaikki puhallettava olisi jo täynnä;
tälle talvelle - joka ei ole vielä alkanut edes.

Rytyyttää kurillaan ranta-ahteen heinää,
panee periksi antaneet yhä kahisemaan;
semmoinen vekkuli tämä epeli.

Tuulipussi roikkuu joutilaan työttömänä,
näyttää että pysyvästi,
tuskin tuohon saa enää virtaa puhaltamalla.
Virttynyt, hirttynyt - kuollut vissiin tankoonsa;
pureeko riepuun edes ELY-keskuksen karenssi,
se jää YLE-uutisoinnin varaan.

Nooh - jos tässä lykästää - onni kääntyy
ja myräkkä syntyy tuiskuineen, meren ryöppyineen,
niin kyllä se vain mokoma sopii
onpahan aidalle ensi kertaa hommia,
pääsee kykenemään.

Hyvästä puusta tolpat - hidasta pohjoisen puuta,
kiinalaisten kantapäihin ylettyvät;
tervaiset kärjet.
Varma on aina varmaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

FUROR ARCTiCUS

FUROR ARCTiCUS

Taivas palaa,
aurinko loputtomalla matkalla Hesperiaan,
tulenkarvaisen verenpunainen hiljaisuus;
jok'ikinen kerta siinä on jotain sykähdyttävää.

Olemattoman suuri munaskuita voiteleva draama;
hiplaa sielua sellaisella höyhenellä joka ei tunnu,
sen vain hartaana aistii.

Jo pelkkä ajatuskin tuottaa liikaa mekkalaa,
tässä temppelissä on osattava olla vaiti,
viisainta seurata mykällä katseella
kun maa kohoa varjoksi
ja peittää massallaan valon.

Kovia kokenut älli selittää,
se on vain tilapäistä - se on vain tilapäistä,
kuten elämä muutoinkin;
synnymme jostakin - elämme, palaamme jonnekkin.
Ei se kovin vakavaa voi olla.

Samanlainen paikallaanpysymätön mierolainen,
kuin maa jonka tanhuaa astelemma,
on itse elämä;
nousee virkeänä aamulla,
kokee suurimmat hetkensä useimmiten puolitiessä
ja uinahtaa ehtoolla kokemusta rikkaampana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RiiTYMiÄ

RiiTYMiÄ

Karkea maa korskuu,
rapisee raskaiden anturoiden alla,
jäätynyt heinä kahisee sipaistessaan varsia vasten;
tummempi vana erottuu poluntapaiseksi.

Taivas on yhä sininen,
muutoin värit alkavat olla vähissä,
ruskean sävytkin nuutuneet martaaksi massaksi,
purevan tuulen wimma sekoittanut värikirjon;
vilun hipaisu puistattaa sielua.

Orastavan talven ensimmäisiä merkkejä,
maa jalkain alla koppuraa,
routa aloittanut työnsä helpoimmista,
kosteimmista maista;
riitänyt lätäköt pohjaan saakka
ja nyt matkalla Kiinaan.

Ankaran maan kauhea tuuli käy taukoamatta,
viheltelee nurkissa onnellisena,
kasaa toistaiseksi olemattomia lumikenttiä
näkymättömiksi kinoksiksi hiekkadyynien kupeisiin.
Lumiaidat nojaavat tuuleen toimettomina.

Rastegaisalla ollaan läpeensä tyytyväisiä;
lunta on - hyvin,
ei valittamista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!