ENTEiTÄ

ENTEiTÄ

Kevät.
Ei tietenkään pitäisi mainita vielä mokomaa,
kirjoittamisissaan sitäkään vähää,
mutta keikkuen tuntuu tulevan.

Nokilaseja pitää kaivella jemmapaikat läpeensä,
käy kirkkaus jo luonnon päälle - siristyttää.

Ensimmäinen yöpakkanen tavattu hortoilemasta,
kuulemma kylän pinnasta yösyömmellä;
kiristellyt oli hampaita aamunkoissa,
uhannut nitistää orastavat lupaukset tuosta vaan.

Vaan minkäpä tuo kujuuni väkevimmilleen mahtaa;
sen verta rutakasti louna puhaltaa nytkin,
yheksän metrin päälle,
puuskissa pakkaa kolmea-, neljäätoista
ja semmoisella wimmalla että räppänä räpsyy.

Köpelösti siinä käy pakkasen,
jos alkaa vastaan panemaan suuremmille voimille;
yleensä kun ihmisen humeetit ankaran talven perään
ovat liittoutuneet lämpimäisten puhaltimien kera.

Ja niitä kyllä tällä perällä piisaa.
Toki muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta toki,
mutta että kuitenkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!