ENNEN KUKONLAULUA

ENNEN KUKONLAULUA

Hajavaloa kajastaa akkunan läpi;
juuri somimoilleen sen verran,
että permannon vaaleanpuoleinen räsymatto
muuttuu kummitukseksi
kun yötuulen huojuttamain oksien varjot häilyvät.

Lumimassan painon alla rapsahtaneen salvoksen
virottamana silmäluomi liukuu tunnustellen auki,
yksisilmäinen katse haravoi tupaa raosta;
ei mitään,
pelkkää orastavan aamuyön harrasta rauhaa
koiravahdin viimeisiltä hetkiltä - himppua vaille,
ennen kuin sielu alkaa ravistelemaan itseään hereille.

Luomi lumpsahtaa takaisin kiinni,
verkkokalvolla kuvastunut kummitus käy mielessä,
piipahtaa tuokion analysoitavana ja haihtuu pois;
tuttu, omia on, ei toimenpiteitä - häilyköön.

Unen selkään loikkaaminen ei tuota vaikeuksia,
oitis on mieli mukana hulvattomalla matkalla
muun remuavan rupusakin kera,
jota sivistyneistö vahtaa alhaalta laaksosta,
kovin ummehtuneesta atmosfääristään.

Sarastus sen sijaan;
se valmistautuu herättämään torkkuvan kukon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

KUULAASSA

KUULAASSA

Puuskutus.
Puuskutus, puuskutus.
Menopaussi.
Puolivälissä vilttoa tunturin lannetta tyly pysähdys.
Puuskuttamaan - suonissa kohiseva tykytys.

Sitä toista suomalaista joka ähkii toisella rannalla,
sitä ei näy mailla ei halmeilla,
lienee saunan kuistilla punakkana ähisemässä.

Taakse - alas kallaaseen;
näy muuta kuin vinksin vonksin mutkitteleva ura,
sivakoilla uurrettu.
Sen kahtapuolta porkkain jäljet;
väliin sevän lävistäneet maitopäälarin syvät onsit,
toisinaan pelkät suoveron reiät.

Rottinkiset pitää olla
ja kuuden tuuman sommilla,
muuten jää nousematta.

Räkätippa haistimessa luopuu osuudesta sivakoijaan,
päästää irti sopivasti pehmeän lumen kohdalla
ja tekee huomaamattoman kulpon.
Se on sen osa - syntyä ja kuolla tunturissa.

Tyventä pitää - kuulaassa näkee kauas. Hyvin kauas.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

OUTOMAA

OUTOMAA

Lounaisen puhalluksen reippaiden otteiden jälkeen
hopeinen huuru koristaa taas koivujen ritvoja;
mikäpä on ihmisen ehtoon huipennukseksi mukavampaa
kuin lampsia asiaan koko sielulla paneutuen
kuuraisten kaarien kaiuttomassa holvissa.

Toisenkin kerran on tullut mietittyä,
mitä erityistä kummaa muuta säpinää sitä
vielä pitäisi olla ihmisen arjessa?

Eikö se riitä että koskematon luonto ympäröi;
hiljaisuuden fuuga valuu hunajaisena kuulimiin
ja koko atmosfäärin - ikään kuin huikeana kruununa,
syvänsinisen taivaankannen läpi pilkistävä tähtimeri,
silloin tällöin maanpiirin yli kiitäväin tulikettuin
haihattelevan hulvaton ja willi tanssi?
Mitä vielä?

Toisaalta somaa oli taannoin suojan aikaan kuunnella
alijäähtyneellä vedellä kuorrutetun latvuston ritinää;
tuli sellainen tunne että talvi,
vaikka onkin marras ja kuoleman aika - se silti elää,
huokuu ja kitisee yhä
ja puheet kuolemasta ovat kovin ennen aikaisia,
vieläpä hyvin runsaasti liioteltuja.

Tämä arktinen Outomaa on laulunsa ansainnut.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TOVi ViELÄ

TOVi ViELÄ

Eetokset rientävät nopeammin mieltä,
veisaavat keväisen ahavan kieltä;
hupsuissa haaveissa salskeiden hankien kanto,
pimeän anteeksianto - kulkemisen sietämätön vapaus,
kristallierämaiden ilmetty siunattu hulluus.

Kohta poissa on harmaan ja hämärän piinaava inha;
winhaa vauhtia jatkuu päivä,
oitis jäljellä hämärästä surkea häivä.

Entää,
suorastaan lentää sielu,
loikkii,
koikkelehtii jo noissa selkosten ylevissä maissa,
vaikk'on tovinen vielä melkosten synkkää;
yö yhä voitolla,
herätys aamunkoitolla samaan hämärään
mi ehtoolla päälle jäi.

Mutta jaksaapa oottaa vainen
kun on hallussa mielen wäkevä kuvitus,
vieressä hehkuva nainen;
sielulle matka kuudenteen ulottuvuuteen
elämän halki ikuisuuteen.

Jo sarastaa, panee koillisen kaje parastaan
ja varastaa uuden palasen yötä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

TÄLLi

TÄLLi

Matka kevääseen on alkamassa,
se vähäpätöinen valon lisääntyminen,
jota oikeastaan välinpitämätön ei vielä edes huomaa,
on kuitenkin ennättänyt tehdä riettaan tepposensa
luomakunnan pienimmille pakkasessa selviytyjille.

Niiden suonistossa virtaa jo wäkevä mahla kohisten;
kuohuvan kosken lailla se saa aikaan kiivaan wimman
josta huilataan vasta päivän nujerettua yön.

Valolle yliherkkä anturi otsassa on antanut
ankaran signaalin tirpus-urosten pikkiriikkisiin raakeisiin,
tinkimättömän ukaasin toimittaa testosteronia kehoon
ja humeetin käyttövoimaksi.

Hyvältä kai se sellainen tälli älliin tuntunee
kun heti pistää laulattamaan; "Titipä hyvinnii tyy!",
nooh - ens'alkuun on hyräilyn, tapailun puolella,
mutta kuunvaihteessa suvunjatkamisen valmistelu
sitten täydessä tohinassa.

Ei mokomaa kiihkon käynnistymistä huomaa
satunnaisilla pistoilla luonnonhelmaan - pitää paneutua,
pienimpienkin yksityiskohtien merkitys on selvitettävä.

Miksi on hurakalla varpu nokassa uuna vuona?
Na - sanoppas se!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

YHTEYS

YHTEYS (Runo № 1500)

Elävä tuli rauhoittaa mielen,
avaa kielen ja sielun jo ennen kuin sen edes näkee;
pelkkä tervaisen savun leijaileminen,
tuohen kertakaikkiaan unohtumattomasti humeettiin
syöpynyt tuoksu haistimessa saa sensorit heräämään.

Keho sähköistyy,
valmistautuu vastaanottamaan kokonaisen rimpsun
miellyttävien mielikuvien tuomia odotuksia;
tulen hehkun aikaansaaman lämmöntunteen,
palavan puun kiihottavan huminan,
pihkaisen oksan äksyn paukahduksen,
savun sivelevän hivelyn sieraimissa,
helmet kirvelevissä silmäkulmissa.

Ja tuosta kaikesta takaumien pintaan nousemisesta
kiehtyy hurmaava sinfoninen sekamelska;
himojen ja halujen kakofoninen täyttymyksen odotus,
jossa päällimmäisillä kuumilla aalloilla killuvat
pekoniin käärityt käristetyt makkarat,
wäkivahva nokipannun aromi höyryämässä kuksasta.

Koko edellä mainittu koreus
öisen metsän suuressa tyynessä rauhassa kaksin
oman elämän tärkeimmän sielun kera - tulen loimussa,
tunteiden ryöppyjä tulen räiskinnän tahtiin kuvaillen.

Pakkanen napsauttaa yhteyden luontoon.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RYTMi

RYTMi

Keinotekoinen maailma loppuu tänään,
huomenna alkaa uusi - yhtä keinotekoinen;
vormuun pakotettu jonkun oikusta ja käskystä,
vaikka maailmanjärjestys - luonto,
elää jo omaa uutta kahdettatoista vuorokautta.

Tätä typeryyttä juhlii rupusakki ulkona hurraten
ja syytämällä osan varoistaan taivaan tuuliin;
paremmisto istuu sisällä omahyväisenä,
keskustellen sivistyneistön kera
tyhmyyden parhaista puolista.

Aikaa ei ole - on vain rytmi,
toistuva tapa tehdä jotain
tai kokea jotain samankaltaista uudelleen.
Uusi on aina uusi.

Korkit poksahtelevat ankarasti,
kilvan rakettien,
poreet miellyttävät kitalakea wiinankiimaisissa suissa,
maailma paranee aamuntunneille saakka;
edessä kissanpaskan makuinen loistava tulevaisuus.

Valkea hiljainen metsä,
rauhan ja tyyneyden pysähtynyt rytmi,
aika jota ei ole;
elää jo omaa uutta kolmattatoista vuorokautta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MAiSEMA

MAiSEMA

Eikä se tästä muuksi muutu,
valoon päin vaikka kuukin käy ehtymisen puolelle;
parin viikon päästä palaa aurinko paikalleen,
käy taittamaan talven selkää pelkäämättä.

Kauniiksi,
uskomattoman upeaksi talven maisemaksi
on Ultima Thulen arktinen hysteria
kaamoksen sinisissä hämärissä muotoutunut;
muuttolintujen paluuta valmistavaksi lumierämaaksi
umpihankien hymenten kantamana,
valkoisten hahtuvien tanssiksi nietosten helmoissa.

Kevääseen pulppuavien runojen mykät norot
kaiken autiuden hiljaisuuteen liittyneenä,
sanattomina aaltoina,
sisällään kylmän kohmeisia eetoksia kaikesta
minkä haihatteleva sielu saa aikaan
leijuessaan koskemattoman äärettömän yllä.

Raastava on tämä sinfonia,
kylmiä väreitä riipivä äänetön draama kaarineen,
jäiseen akkunaan kynsitty nuottiviivasto vertikaalissa
ilman nuotteja.

Kahden maailman - elämän ja kuoleman,
ennakkoluuloinen kohtaaminen valkoisella maalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

EPÄiLYJÄ

EPÄiLYJÄ

Jostain pimeän keskeltä vonkuu ummenkulkija,
marahtelee kuin pärskyllään oleva ilves;
valo pilkkaa,
joku pujottelehtaa ihan sitä tehen harvassa kuolpunassa.

Huviako lempohinen siellä keekoilee.
Täytyy olla turisti - hyvin pitkälti.

Perutaan.
Eikä täydy, täällä tähän aikaan ketään sen sortin ole,
paikallinen on,
liekö lähtenyt kiukkuaan purkamaan tuulettumalla?

Josko hällä olisi ätäkkä vaimo
ja vaikka pannut jalat ristiin Walpuriin saakka;
tämä siitä turhaantuneena syöntynyt iltayöstä
kiusaamaan viatonta peltipailakkaa.
Sitä on kaikenlaista.

Näillä selkosilla onnistuu sekin nykyään,
sivistys on tullut ja tehnyt katalat tekosensa,
ilman esileikkiä ei pidä mennä vonkaamaan;
tulee mokomasta ahdistusta.

Rangastukseksi nutukkaat on itse laitettava jalkaan,
paulat kierrettävä ja solmittava;
ennen kun pääsee kiukuttelemaan kuolpunaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LANA

LANA

Aivan mahoton myräkkä ehtoolla,
tuprutti pakkasensiementä niin tihiään,
että ahavaa kirveli kun leukaluita tuuletti uksen raosta
ja silmät helisi vuolaina koskina jäätyneitä kyyneleitä
moisessa tuoksinassa.

Arvaa sen jo äkkinäinen vaikka mikä,
millainen meteli siitä syntyy
kun ruoskii pureva koillinen viillellen
ja ryöpyttää sekaan tunturin verran raapivaa lunta.

Reuhtoo metsästä tykyn irti,
tuiskuttaa tielle poikkinietoksiksi siinä missä käy,
missä vähänkin aukean reunaa löytää.
Ei tuollaiseen tuprakkaan hirviä piikawanhuskaan
sikäli mikäli meinaa ehtansa eheänä säilyttää.

Vaan somastipa tuo kaiken pyöristää,
tasaa ja lanaa särmät sekä joutavat töyssyt
laakeiksi hohtaviksi aavoiksi
joita viiltävät tummanpuhuvat metsäsaarekkeet
ja jängän karhakistot.

Vaikka tuiskun aikana vihaksi käy,
niin kylläpä se salskean äkeä mieli laantuu,
taantuu huomeneen urkenevan kauneuden edessä
ja koettaa kyhäillä piiloon myhäilevää hymyään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MiTTATYÖ

MiTTATYÖ

Pala huteraa taivasta silmien edessä,
kädenmitan päässä,
kintaan sisältä lainattujen hyppysten varassa.
Mitta.

Sopivasti haarakkaan kuoston latvojen väli,
jos joutuu diletanttina suorittamaan tarkistuksia
kun ei usko roknoosiaan.

Muuten sielukasta puuhaa taivaanpiirin mittaus,
paitsi että miksikä se siitään muuttuisi,
sama wanha iäinen,
mutta sitä kun on kaikenlaista;
ilmastoinnin muutosta ja muuta hurua,
niin pakko väliin tarkastaa ettei sittenkin
mittasuhteet ole muuttuneet.

Puoliseen mennessä pitäisi ennättää valmiiksi;
jostainhan se hölynpölykin saa alkunsa
ja pian sitä pitävät totena tuhannet ja taas tuhannet
vaikka se yhäti on sitä samaa.
Hölynpölyä.

Kummasti se yltyy kiimaan humeetti
kun sille alvariinsa vatkutetaan samaa asiaa,
suuna päänä on hyödyllisten idioottien sakki muurilla
itsensä päälle vaatimassa kiehuvaa tervaa putsista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

MATKAMUiSTO

MATKAMUiSTO

Karstanteen yli ulottuneet heinät ovat taittuneet,
hiertyneet irti leikkaavien kiteiden
päiväkausia kestäneessä ryöpyssä.

Silmänkantamattomiin ulottuu hyinen hornan kattila,
tuulen ulvoma sinensävyinen tasainen lakeus,
maailma vailla kontrastin häivääkään;
sulaa taivaanpiiriin jossakin tällä puolen,
paljain silmin näkymättömän horisontin tienoilla.

Avaruuden raja häämöttää,
sen voisi ajatella kenties entiseen tapaan,
jos saisi kiinnekohdan jostain autereen puhkaisevan
tunturin laesta.

Autiuden tunne on niin vankka,
että sitä voi leikata,
siivuttaa ystävilleen matkamuistoksi.

Ja se korostaa upeasti pysähtyneen tuulen mykkyyttä;
hiljaisuutta jonka rikkoo vain kosmisten
hiukkasten äänetön virta napapiirin sisällä.

Liikkumattomuuden väkivahva ote hötkyilystä
hillitsee levottomia jalkoja,
pakokauhu tyssää,
sielu asettuu samaan jamaan sinisen hetken kera.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HAiKEAA

HAiKEAA

Savut taipuvat nöyrinä luoteen puoleen,
pureva pakkanen tekee tilaa ikävälle vinkalle;
varistaa ritvoja,
taikapölyä tanssii ilmassa hopeisina kimalteina.
Valkeus tulee ja siloittaa maat ja mannut.

Mustan metsän ihme on tapahtumassa,
romanttisella huurrekuorrutuksella päällystetyt
puut ja pensaat,
satunnaiset koiranputket
ja muut talventörröttäjät
vapautuvat tuulen rienauksesta tyyten silostaan.

Koko näkimin aistittava atmosfääri muuntuu,
väkevät kontrastit saavat sijansa,
silmiä hivellyt ankara pehmeys haihtuu
ja on pian muistojen helminauhan osa.

Iltapäivälle mennessä koko maailma on uusi,
pehmeyden ja hiljaisuuden tilalla yhä rapsakka keli,
mutta nyt jokainen ääni helähtää kaikuna,
kimpoaa jäisestä metsästä takaisin.

Satumaiseman tilalla mustavalkoinen,
ääniä kertaava valokuva,
haihattelevan sielun nykyhetkeen palauttava
sietämättömän karvas tola.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

PARTAALLA

PARTAALLA

Väkevän enon elävästä vedestä nouseva taikasavu
muokkaa mieltä ja maisemaa;
lumisatuja törröttää kaikkialla kaltimon ahteella,
siirtääpä katseen mihin tahansa,
myötään tai vastaseen.

Kumma voima tuo hento kauneus,
miten se liikuttaa, hipaisee wanhan körilään sielua;
etenkin kertyvän huurteen herkkä rakenne
joka kestää vain katseen.

Nooh - ehken mitättömimmän tuulen virin,
sen vähäpätöiset oikut ja mielenmuutokset,
muttei ujoa, lapsenmielistä sormen kosketusta
vaan varisee pois jättäen mustan rangan.

Lähes yhtä vuolaana virtana lipuvat mielen ohi
toinen toistaan ihanammat lumihuntuiset taideteokset
mustasta sulasta uhkuvaan autereeseen kiedottuna.

Sellainen hivelee silmää,
huurukuorrutus muuttaa kaiken kosketunkin
koskemattomaksi - uudelleen synnyttää.

Ei sellaista voi reagoimatta katsoa,
ikään kuin salaa - vaivihkaa, sitä yhdentyy näkemään,
liukuu sisään maisemaan ja on osa harmoniaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

LUX OPPOSiTUM

LUX OPPOSiTUM

Rakkaus vastavaloon juontaa kauas taannoisiin,
muinaisen nuoruuteni levottomiin savotoihin;
alastoman mulattitytön irstaaseen asentoon
savimajan oviaukossa aavikon polttavaa valoa vasten,
itse näkymän täyttymyksestä uupuneena lojuen.

Tai kun tunturin kupeessa taljalla makoilen
ja kanervikon läpi taivaanrannalla lipuvaa aurinkoa
varjostetuin silmin tihrustan.
Valoa vasten tummina suonina erottuvat lehden ruodit,
kuin röntgenkatseen läpivalaisemat;
synnyttävät mielipuolisen kuvitelman mystisestä
taidosta nähdä ihmisen läpi.
Mieletön oestrus poeticus!

Ja se laantuu vasta kun illan viileys tiivistää kosteuden;
laaksot tursuvat usvaa näkymättömästä aukosta
täyttäen jokaisen kurun sopen ja sopukan.

Vastavalo maalaa pinnan - antaa sille elämän,
talven ankaran kuoleman aikanakin
kun yksityiskohdat puuroutuvat valtaviksi massoiksi.

Yhä se jaksaa kiihottaa,
pakottaa napsimaan tuhansia otoksia tietäen,
että vain muutamassa saa saman sielunrauhan esiin
minkä silmät aina, aina ja aina.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiVALTELEE

SiVALTELEE

Hyiseksi käy pakkanen,
hipoo kolmea kymppiä raatuska mokoma,
haaveileeko ennätyksestä?
Naruskanko meinaa nujertaa vaiko Pokan?

Tyyten tarpeeton on sellainen wimma,
aamun paarustajasta turhan anhiton himo
näin maailmanlopun jälkipeleissä,
ellei meinaa torakoitakin tuo lempohinen nitistää.

Ja onkokaan noita ylellisyyksiä, russakoita - enää,
tässä puretussa hyvinvointisuomessa?
Kenellään varaa pitää yhtään ylimääräistä suuta.

Vaan tuimastipa puree pirulainen,
sivaltelee polttavasti - kylmällä juilauttaa,
karauttaa vilulla,
tunkee palttoon helman alle rietas
kuin pärskyllään oleva käsi;
yrittää sieltä tiensä löytää iholle.

Sitä pyryyttää huuliaan ihan lämpimikseen.

Nokan päässä tippa,
parahultaisesti sulhaspojan tapaan,
kulmakarvat kuurassa,
ei puutu kuin punainen nuttu, poro ja säkki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SYVÄLLÄ

SYVÄLLÄ

On päivän seisahtamisen hetki,
kultainen kehrä syvimmillään horisontin takana;
huilailee jonkun tovin ja lähtee kamuamaan
taas sijalleen itäistä taivaanpiiriä pitkin,
päivä päivältä yhä korkemmalle kurottaen,
valottaen pimeän ja hämärän synkistämiä sieluja.

Vain ihmiskunnan käsittämättömän julkea,
suorastaan häpeilemätön suuruudenhulluus,
rietas harhakuva itsestään luomakunnan herrana,
estää tätä pienen pyörivän maailmamme
merkittävintä hetkeä olemasta vuodenvaihde;
wanhan loppu, uuden alku.

Jonkun mitättömän rääpäleen onneton määräys.

Mikä valta, mikä merkitys tällä hetkellä onkaan;
kääntää syvinpään loukkoonsa vetääntyneen alakulon
uutta toivoa kohti - vääntää apatian utopian suuntaan.
Koittaa kerta kerralta lisääntyvään valoon päin
kuni vihdoin taas elämä voittaa,
nujertaa pimeyden synkät voimat
ja ajatukset seestyvät kirkkaudesta.

Humeetti palaa niihin suotuisiin uomiinsa
joiden hoivissa siittyy uusia haihattelevia eetoksia;
suurten ajatusten huikeita sikiöitä sanoiksi ja lauseiksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

RAViSTAA

RAViSTAA

Tasaisen valkeilla,
ankarien tuulien piiskaamilla lakeuksilla,
vaeltavat kumman oikukkaat eetokset levottomina.

Poukkoilevat monipolvisina aatoksina paatokseen asti,
saamatta saavuttaa lopullista tolaansa
ruoskan iskujen lailla suomivien wiimojen riipiessä
kasvojen itkevää ahavaa.

Ajattelun tyypillinen ulkokuori kärsii
hirmuisen koillisen riivaavasta piinasta;
hyytävän virtauksen parantavasta vaikutuksesta.
Niin ihanan ankarasti,
että tunkkaisimpien mielikuvien on jäätävä piilemään,
vartomaan parempia aikoja sielun syvimpiin onsiin.

Sisimpien tuntojen tulkinta jää tappiolle
kun pitää valita suloisen viiltävän tuskan
tai koko kehoa ravistavan ajatuksen vapauden väliltä.

Mutta riehakas nauru joka onean kolkkona purkautuu
myötätuulen selkään ja lentää siivetönnä pois,
värisyttää akkunalaseja peninkulmain päässä.

Se on rohtuneista, räytyneistä huulista irti
ja laukaisee riettaan wimman outoihin.
Hyisen kosketuksen kiihottavan tulinen hornan tunne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

SiLMÄNRÄPÄYS

SiLMÄNRÄPÄYS

Hämärät tanssivat toisiinsa kiinnikasvaneina,
yllä uinuvain valkoisten nietosten - nämät herkät;
leijuvat sinisten hetkien huntuihin puettuina
upean kaamoksen syleilyssä.

Noin puolikuuta kurkistaa
taivaanrantaa lipuvan lammaslauman lomasta;
kelmeä valo saa kinoksen äären toviksi helmiksi
ja on saman tien tiessään.

Jälkikuva verkkokalvolla yrittää syttyä uudelleen,
humeetti paiskii töitä täydellä kapasiteetilla
saadakseen tallenettua näkymän - tyhjää työtä;
seuraavalla pilkahduksella asetelma on muuttunut,
poissa helminauha,
kuu piirun verran styyrpuurin puolella.

Nämä mystiset silmänräpäykset,
pihistetyt tuokiot siunatun hiljaisuuden tyyssijassa,
ne koettelevat väkevästi ravistaen ja syvältä,
riipovat sieluni suurta juurta;
saavat ääneen ihmettelemään
mikä ihmistä oikein kiskoo hälinään - saa williin.

Ja hämärät vain tanssivat toisiinsa kiinnikasvaneina,
leijuvat sinisten hetkien liepeet hulmuten
mykän kaamoksen syleilyssä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!

HUUTO

HUUTO

Varjoton aika ohenee,
ollaan pian puolivälissä vaellusta.
Pilvet huojuvat kahden vaiheilla,
empivät taivaanpiirillä;
kiskoutuakseen umpeen kai,
sulkeakseen viimeisenkin kajon joka kanteen ulottuu.

Sielut huitelevat missä lie valon tykönä;
revontulten kyydissä lienevät,
eivät yhteyttä pidä,
joskus joku liepeen liehuva haituva hipaisee.

Huuto vaimenee äänettömäksi rääynnäksi,
haipuu tykkylumen kaappaaman metsän rinnukseen,
yrittää tovin rimpuilla,
mutta sulaa pois jäisestä sylistä
ja tilalla on pysyvä loputon hiljaisuus
jota vain luonto liikuttaa.

Ihmisen osa on ottaa opiksi - omaksua sisimmässään,
valmistautua hyväksymään totena
kaikki se minkä näkee ja erottaa;
silloin selviää.

Arktisen hysterian ankaran hyinen kauneus
kouraisee jyrkimmänkin raavaan miehen rintaa,
silmäkulmat kiristyvät juonteiksi pidättämään tulvaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUISTA Ystävääsi runolla!