ANTAAPA HiMON YLTYÄ

ANTAAPA HiMON YLTYÄ

Viehättävä matala valo;
olisikohan aurinko enää korkeimmillaankaan
kuin kolmenkymmenen asteen huitteilla?

Huikeita - itseään pitempiä varjoja,
jatkuvat päivä päivältä,
ylittävät itsensä kaamokseen tultaessa
ja poistuvat hyväksi toviksi elämästä;
ottavat sielut völjyynsä rauhoittaen elämän
unen- ja valveen rajatilan kaltaiseen huntuun.

Mutta ei vielä ole se hetki;
mustan lumen talvessa kylvetään - taimenwimmassa,
juomukset viikattuna sammioissa - yöt pirunkylvyssä,
yksiöistä - varsan kestävää jäätä vartoen.

Näyttää olevan korkeimman kädessä;
kiimansa jälkeen itsensä reeskaparvesta
täpötäyteen ahtaneiden punalihaisten otusten
einespöytään saanti.

Lällyviikkoja toisensa perään - kuvallisia takaumia,
himo yltyy selatessa kyltymättömäksi;
tuvan lämmössä kohmeisiksi luulottelevat sormet
ovat tuntevinaan jutautuksen juomuksen narussa.

Vesi herahtaa kielelle silkoista haihatuksista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PÄÄNMENOKSi

PÄÄNMENOKSi

Rikkumattoman katkaisee haukkapöllön kiljaisu,
äänettömin pöllöheimon konstein on liihotellut
kuoston latvaan arvioimaan tilannetta.

Hurauttaa siitä - ravoille säikäytettyään -,
samaan syssyyn kuolleen langan päälle.
Päätä jonkun päänmenoksi kiertämään.

Mistäpä sitä tähän hätään Palantirín nappaa,
yhen äkin,
että pääsisi sen humeetin aivoituksiin perille;
päälle käsin hyvinvoivalta vaikuttaa
ja äänestä päätellen sitä on.

Kilpailijalleenkohan lempo kirkaisi,
jos lienee reviirin sotahuuto;
lieneköhän tämän lajin pöllö kovin mustasukkainen?

Eipä ole ensimmäinen tätä lajia tälle syksylle
maata myöten vilistävistä kontiaisista päätellen;
ei vielä laitimmaisinkaan,
vaikka edessä olevat ankarat ajat
tulevatkin karsimaan heikomman aineksen.

Minkä sille osaa - luonnon laki,
tyhjä on vastaan pyristellä,
on vaan nautittava siitä mikä suodaan - sillä siisti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LUPAUS

LUPAUS

On hetkiä ja hetkiä;
loimottavan tulen huostassa
kun laavukangas heijastaa lämpöä selän takaa -
silmätkiinniajatuksia savun kutittaissa nokkaa,
hutvailuja kaiken maailman jonniijoutavista.

Tai tuokioita pehmoisella metsäpolulla astellen
kun hämärä on yhtymässä pimeään,
siimekset sulautumassa yön syliksi.

Tienoo hiljentynyt - ehtyvä ruso suutelee latvuksia,
tuuli ämpyilee - uinahtaakko vaiko ei,
luonto valmistautumassa talvihorrokseen.
Lihallinen elämä lähes kaikonnut.

Hiljaisuuden lomassa äänetöntä,
tintit ja kuukkelit hyvän matkaa yöpuulla;
muuttoliikkeen taukopaikka kuolpunan oksistossa,
satunaisia rastaiden keskustelun pätkiä,
varmistelevat suunnitelmaa palaksen kahta puolta.

Harhautunut hiutale osuu haistimen nokkaan,
säpsähtää sydänjuuriaan myöten
ja sulaa sitä mukaa pois;
hyppysen pyyhkäisy siloittaa tolan.

Katse kohoaa odottamaan uutta lupausta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOKOKUVA

KOKOKUVA

Tuli on tärkeä - elävä tuli,
se laitetaan päälle kun on mielenpäällistä;
vuosituhansien takaa se heijastaa viestejä,
mystisiä takaumia esi-isiemme näkemyksistä,
valottaa tämän hetkisten tapahtumien taustoja.

Arktinen hysteria houkuttaa -,
elämän tarkoitus kiihottaa mieliä;
monenkirjavia lajitovereita tulee vastaan.
Ja menee.

Yksi matkaa porvarillisesti autolla ja vankkurilla,
toinen lätkii kurpposta toisen eteen,
impykäinen peukaloi koturneissa pysäkillä,
paras lojuu selkäpiillään pyörän päällä;
prätkämiehet pärisevät muutaman parran pätkissä.

Suloinen on kirjo - yhteenveto - pienoismalli,
olkoon millä nimellä tahansa,
mutta kutakuinkin ihmisvuon hurmaava kokokuva;
kullakin suuntansa, tavoitteensa, etappinsa.
Wimma tavalla tai toisella.

Ukko Ylijumalalle kiitos ettei se ole sallinut
kenenkään patentoida tuli-vekotinta omiin nimiinsä;
muutoinhan sielunherkkyyttä potevat joutuisivat
ostamaan kiehiset apteekeista tai harmaasta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NiiN

NiiN

Niin,
onhan se niinkin,
tulee jos on tullakseen.

Sitä suotta odottelemaan
ja itseksensä aikaa tappamaan;
on tässä muutakin tähellisempää.

Ottaa vaikka kameran tötterön,
ynnä muun asiaan kuuluvan romppeen
sekä kamuaa tievan päälle tulille
ja käy auringonlaskua vahtaamaan.

Se kun on nääs semmonen lasku
jotta sitä ei tarvitse rahvaankaan maksaa,
sen kun vaan silmäilee ilokseen.
Saa nauraakin - jos vain ite haluaa.

Sitten kun hämärä yltyy,
käy ehtymään pimeää vasten,
vakavoidutaan - kasataan vermeet,
hipsutellaan takaisin arkeen.

Pimennysverhoilla hillityissä pirteissä vakavia ihmisiä;
kahden keskisiä keskusteluja totuudesta.
Yleisten pötypuheiden aikana siitä puhuminen on
vallankumouksellinen teko.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

UHRiLAHJA

UHRiLAHJA

Hämärät käyvät entistä varhemmiksi,
siimekset paljastuvat loukoistaan - sitä selvemmin,
mitä ahkerammin pilvet purjehtivat taivaanpiirillä.

Vielä soittaa joukainen joen sulassa,
vielä - vaikka hämäränhenkiä:
löylyjä, menninkäisiä, tonttuja, maahisia
ynnä muita alisen maailman mystisiä
vilahtelee rannan viteliköissä äimistelemässä menoa;
arvioimassa tolaa,
että joko kestäisi alkaa hämäränpuuhiin.

Ihmisotusten varjot käyvät jo niin pitkiksi,
ettei niiden päälle yllä itse astua;
hyvästäkään halusta.

Metsän läpi siilautuva valo tekee tepposia;
aukkopaikan mukakirkkaudessa kaipaa nokilaseja,
Näkömuisti haravoi sarvikalloa.

Hyvin naamioitunut vaha erottuu runkojen lomasta,
askeleet osautuvat siihen suuntaan,
hiljaisuus kuiskailee metsässä
kun hyppynen hamuaa tonttukiven päältä kulsia.

Toinen käsi poimii pikkuputelin - hampaat korkin -,
ryyppi elämän vettä lirahtaa vadille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PiU-PAUT

PiU-PAUT

Eilen kun aurinko oli kypsimmillään päivän päällä,
puuhasteluja rantteen arjessa.
Sielu sen sijaan rienasi useaan eri otteeseen,
haikaili aikansa taikaa - uhosi ottavansa viulun,
lähtevänsä joen ahteelle vinguttamaan jäille.
Niiden kuolema oli menossa.

Kuni äkin yllättäin muisti,
huushållissa ole viulua lain - pirunkeuhko vain,
eikä sitäkään osaa puhkuttaa,
vingutuksesta puhumattakaan.

Siihen sortui auvoisa syyspäivä - raikas,
nuhruista harmaista vapaa atmosfääri,
sinisine taivaineen - valkoisine kumpupilvineen;
tulipaikalla kahvitteluksi.

Joukaiset toitottivat järvellään lähtöfanfaaria,
pakaasit siistissä rivissä luodolla;
jonkun yltiöpään vielä sinnitellessä persiet pystyssä,
antaen piu-paut mokomalle mekastukselle.

Muuten sitä ihan tavallista - tulen ääressä,
muinaisten viestejä aistien.
Lumi ihan jumissa - ei halunnut tulla;
kukapa se nyt tyhjään työhön alkaisi,
itsemurha se on sataa sulaan maahan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SOMERiKKO

SOMERiKKO

Päiväretki,
hetki erossa arjesta,
varjelee sisäänlämpiävältä tyhjäkäynniltä kyllä.

Asialla on vinha perä;
siitä on kannannainen takka kokemuksia,
takkavitallinen vaikka muille jakaa.

Siinä vaan on omat seurauksensa kaupanpäällisinä;
nimittäin tuntuu olevan niin,
että näennäisen määrätietoinen liikuskelu -
kuitenkin tosiasiassa haahuillen -,
aiheuttaa ikään kuin sulautumisen ihastumiseensa.

Etenkin jos tämä toimi tapahtuu syysauringon
maustamassa tundrassa,
toisen - hyvin samankaltaisen lajitoverin seurassa.

Sielu jää maisemaan - jumittuu -,
kaivaa kyntensä siihen,
muinaisen mannerjään kasaaman somerikon harjalle;
ja kieltäytyy ajalle tyypillisen pikku-penteleen tapaan
kaikesta aikuisen järkipuheesta.

Ei auta lupaus hirvipekonikaarikäälyreistä,
eikä mikään muukaan;
sielu jää vaan sinne tönöttämään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

AiSTiMiSTA

AiSTiMiSTA

Luoteinen hyväilee kiihtymättä poskipäitä,
sajekuun aurinko voitelee takin selkämystä;
seläntakainen meri on kiltti,
suorastaan lälly.

Se hieman harmittaa,
tekisi jo mieli tuta se tarinoiden räyhä,
kiukusta ärjyvä syöveri
ja tämä raivokas hurja on silo kuin lapsen pylly.
Vain väri valon kulmasta johtuen martaampi.

Askelet tekevät eroa sivistykseen,
Kulttuurin taivaallinen rauha alkaa hahmottua
kiemurtavan joen oikkuja verkkaan seuraillen.

Jos oikein sallii itsensä herkistyä tunnelmaan,
aistii haistimissaan tundran syliin kuolleen heinän,
kuulee kuulimissaan - antautuessaan sitä tehen -,
maan myötä matavien vaivaiskoivujen hyvästit.

Ensimmäiset latomukset piirtyvät maaruskan lopusta;
ajatustyön ja käden jälkiä,
harkittuja asennuksia kivien järjestykseen.
Selvä tarkoitus.

Yläkerrasta kuuluu tuulen voittava kohina,
katseen kohotessa näköpiiriin ilmestyvät portaat.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiTKÄ JA LYHYT

PiTKÄ JA LYHYT

Aallot vyöryvät loputtomana tasaisena mattona,
jostain iäisyydestä tulevat;
haukkaavat palan rantaa - saattavat maiskuttaa,
sehän on tunneasia - vetäytyvät pois.

Lopusta ei mitään merkkiä;
kuihtuvan selkään nousee jatkuvasti uusi,
tuore ja vetreä - kiimii aikansa - se on siinä.
Seuraava.

Ajattomuus - siitä voi puhua vuosikausia,
tai pikemminkin vuosikymmeniä yksilön elämässä;
jaariteltu vai pitäisikö sanoa pohdittu -
sitä on jo vuosituhansia ihmiskunnan historiassa.

Varminta lienee sanoa;
aina siitä saakka kun äly välähti -
ainakin sen mittainen iäisyys on vähintään.
Ainakin.

Ajattomuus lienee ehtinyt hutvailla melkoisen tovin
ennen ajan keksimistä,
mutta niinpähän vaan luomakunnankruunu
senkin pani aisoihin - kesytti.

Laittoi raksuttamaan loputonta kehää;
muutti olemaan pitkä ja lyhyt yht'aikaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LÖYTÖTAVARATOiMiSTO

LÖYTÖTAVARATOiMiSTO

Runsaasti väritettyjä taivaanrannan maalauksia;
niin olemattomista höykäsen pölähdyksistä,
että Päätalon Kallellakin - lainkaan väheksymättä -,
olisi kai jo vaikeaa saada jatusteltua mokomista
enää sivun sivuakaan.

Mutta niin niitä aiheita vaan syntyy -
kuin itsestään,
aavan meren tällä puolen
kun ei kaihda liikkumista talven kynnyksellä...

Kurun liukkaita sammaleisia kiviä myöten
laskeutumassa rannan löytötavaratoimistoon -
kuolemaa uhaten - sitä jouduttamatta.

Äkin ryöppyää kivisade kohti;
vaistomainen kyyristyminen pulterin taa pelastaa,
näkimet haravoivat natseja yläviistosta,
jotain valkoista vilahtaa - roskasakkia -,
mielenkuvitus odottaa lentäviä fasistipulloja.

Täyspäisyys palaa vitkutellen säikystä,
pujahtaa sisään kun fedoraa raottaa;
jupisee nyrpeänä kuuloluille:
"Ei varjoakaan valkoisesta roskaväestä -
ei edes lentävää mattoa vaan Unni valkoinen -
Pirittan tyttären-tyttären-tyttären-tyttären tytär."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYPOTEETTiSiA iMPERATiiVEJA

HYPOTEETTiSiA iMPERATiiVEJA

Hämärä ja harmaus,
yhdessäkään ne eivät pääse niskan päälle,
niin väkevässä otteessa pitää sielua
vuoroveden tasainen rytmi.

Pelkkä ääni jo,
joka kantautuu vaimeana humahduksena,
muokkautuu mielen kuvaksi,
luo autuuden tunteen - avaa ympärille tilan hengittää.

Tundran ja valtameren avoimuudesta vain pitää;
siihen voi rakastua,
yhdentyä vallitsevaan ilmapiiriin villieläimen lailla.

Kuinka helppoa onkaan silloin kamuta tunturin kiirelle,
luoda katse eteenpäin - lähimenneisyyteen -
sielu tyyten tasapainossa, vertaansa vailla terävänä
ja äkätä pakkoparatiisin olevan
vain joukkopsykoosin hurahtaneiden
hyvien lajitovereiden pilaantunut aivopieru.

Selän takana piilevän tulevaisuuden voi nähdä,
mutta vain sillä silmällä joka katsoo aina taapäin;
Kantikkaita hypoteettisia imperatiiveja
hurmio huulilla toistamassa ortodoksista litaniaa
jonka perusteella heidän voisi olettaa
tulleen yht'äkkiä hulluiksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SiSÄMAAKRAPU

SiSÄMAAKRAPU

Maanpäällishommat alkavat olla pulkkisessa;
nurmi saatettu kontilleen,
ilmastoinninmuutossyntiäkin - yksin lukien,
ainakin reilun kymmenen nuotion verran tehty.

Luomistyö on raskasta ruokapalkalla,
etenkin kosteiden lehti- ja heinäkasojen taikotus
kottikärryyn edellyttäisi ilman muuta kehiterahaa.

Miksei kaksipyöräistä kottikärryä - mikä ihanuus -,
ole vielä kukaan keksinyt - betonikärryn kyllä;
saa sellaisesta haaveilla - ei se ole rasismia - vielä.

Meri kutsuu - siitä ei pääse mihinkään,
parisen viikkoa sisämaakrapuna
ja entiset höyryt ovat haihtuneet huishiiteen.

Taivaanpiirin mittausta on vielä kotvaseksi,
on pahkeinen niin pirun säntillistä puuhaa,
että millinkin heitto piirillä
saa aikaan katastrofin sadan valovuoden päässä.

Samoin taivaanrannanmaalausta,
loppuuko lempohinen ikinä kun on saanut tartunnan;
monttukeikallekin varmaan - ounastelen -,
auringonlaskunvärinen suti kourassa,
esi-isien maillehan sitä ollaan silloin yleensä matkalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ÄTÄKÖiTYVÄÄ

ÄTÄKÖiTYVÄÄ

Pikkasia pakkasia,
useampana aamuna peräkanaa tanssivaa huurua,
varma enne - talven se siitä tekee -,
sikäli mikäli wanhoihin merkkeihin on luottamista.

Kirsi vahvoo kantavaksi,
kiven reikiä ilmestyy palaksen santaan,
lumen sopii tulla.

Rantteella ihmettelyksi saakka rohisevaa rahinaa
perinteisimpien aamumanööverien aikaan
wanhan koirun tassujen alla;
vuosi vuodelta ilmeet muistuttavat
yhä vaan enemmän Ran-tan-plania.

Ihmisen poika joka näkee koirussaan
Morrisin luoman hahmon,
sen jolle Goscinny antoi sielun,
ei voi olla läpeensä paha.

Huomen aloittaa hiljalleen työtään,
värjää taivaankantta hennolla ruusunpunalla,
setvii kuolpunassa liikkuvan autereen
ja antaa pakkaselle luvan yltyä ätäköitymään.

Ensimmäinen ruoska viiltää kasvoja;
on kääntänyt tuulen akalle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KAHVA

KAHVA

Taivaallinen - hekumallisen sinivalkoinen huomen,
ohutta yläpilveä,
maan päällä kovin ounastelevaa huurua.

Kurkotus kuuta kohden saa sivut kipeiksi,
etenkin jos katsoo rantteella touhutessaan siihen,
eikä kuuran liukastamaan mantuun.

Anturat,
joiden pito mitä suurimmalla todennäköisyydellä
on parhaimmillaan mainoksessa;
ne eivät vaan suostu pitämään luikkaudesta.

Ei sitten millään,
vaikka niitä vuosien varrella niin monasti opastettu
pitämään siitä ihan sadattelun voimin.
Eivät tunnu sopivan siihen rooliin.

Lienee niin - varsin hyvin tietänevät,
varsien takia säästyneet joutumasta edesmenneiksi;
saaneet armon vielä senkin jälkeen -
kerta toisensa perään -, lapaluun aluksen vihlaistessa
kun koura ei tavoitakaan kahvaa kuussa.

Ja jonka paikka nyt muutoinkin yleensä on maassa;
niitä varten jotka voimiensa tunnossa
saattavat iskeä hyppysensä siihen ja vääntää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PiMPELiPOM-SADE

PiMPELiPOM-SADE

Ensi kosketus - orastava tanssin alku,
ujosti talvelta tuoksahtava vieno haiku;
ensimmäisten hiutaleiden satunnainen,
harvakseltaan ripisevä leijailu.

Ei mitään suoraa pudotusta,
aidosti sitä ehtaa oikeaa - kieppuvaa riekkumista;
tuulen leyhähdysten mukana kimpoilevia hitusia
rakentamassa taas kerran
kaukaa lapsuuden muistoista kipuavaa riemua.

Mutta syksy voittaa vielä tämän kisan,
pitää sitkeästi puolensa - mantu on vielä lämmin:
hohkaa puhtaan valkoisen ilon surmaa,
vaikka maaruskallaan houkuttelee talven kattausta.

Niinhän siinä käy,
iloisesti alkanut pimpelipom-sade riutuu rännäksi,
murtaa maahan saakka ehättäneiden vastarinnan.
Koko seudun jo valaistunut ilme sulaa pois.

Paluu suruvoiton maalaamiin väreihin satuttaa,
luo oneutta,
räytyvää apeutta aina sielun kiemuroihin saakka,
näkimien osuessa minne tahansa ympäristössä.

Lupaavasti alkanut talvi ihan pilalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NUORALLA TANSSi

NUORALLA TANSSi

Aika - tuo mystinen raksuttaja,
joka on ja ei -, oikuttelunsa mukaan.
Se jonka usein kerrotaan olevan niin pitkäveteinen,
ettei kulumalla kulu.

Joskus sama keksintö tuntuu kuitenkin,
erityisesti syksyisin - harppovan sellaisella hopulla,
että hitaimmat elämän taikakehän harrastajat
eivät tahdo mukana pysyä.

Taivaanpiirin uhkeimmat näkymät,
dramaattisimmat hehkut - punaisen värin infernot
ovat taas hyvää vauhtia tulossa.

Niissä sfääreissä mielen kuvan saa hereästi liikkeelle,
puolen kannen sykähdyttävä väritys koskettaa,
imee mukaan - ikään kuin hotkaisee sisuksiinsa.

Mystinen tunne valtaa mielen, hyydyttää kielen,
rutiineissa räytyvä sielu rienaa -
vaatii päästä nuoralle tanssimaan,
kenties piipahtaa tovin omilla teillään;
ne ovat omituisinta ihmisissä - sielut,
eivät usein kerro aikeistaan etukäteen.

Sitten kun toimivat kuten toimivat,
saavat omistajansa yllätettyä housut kintuissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PRiMUM DECRETORiiS

PRiMUM DECRETORiiS

Syksyn hiljaisuus asettuu odottavalle tolalle,
enää riehaantumista saa aikaan tuuli,
joka innostuessaan nousee kotvaksi williin,
mutta aikansa höngittyään laantuu kesyksi.

Tyyntyy puhtinsa menettäneenä,
sekä lakkaa lopen martaasta nousevaan huokaukseen.

Istahtaa haikailemaan siunatusta Lumen maasta;
kiihottuu siveästi talven hiljaiseen tuoksuun,
tämä kaikkien virtausten äiti,
jota vihataan että rakastetaan samalla kertaa.
Saman ihmisen samassa päässä.

Niiii-in - huomenet,
idän valon ensimmäiset hetket ratkaisevat,
määrittelevät millainen päivästä tulee.

Tuulen haistelu - ensimmäinen rutiini -,
heti kun saa aistimensa ulos tuulettumaan;
aivan vastaava kuin astuminen nuotion taikapiiriin.

Tulen nuuhkiminen,
ensimmäisenä haistimet ryystävät savun tuoksua,
analysoivat tulen rakennetta:
lehti- vai pihkapuuta, tervasta - asettuvat sitten.
Kaunista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TUOKSULUMi

TUOKSULUMi

Ilmassa on enteilevä lumen tuoksu;
sikäli mikäli korkeimpiin voimiin on lain luottamista,
sama tuoksu on leijaillut myös Odotettavissassa.
Valkealle tuoksahtelevia enneunia -
niitä kerrattiin eilen aalloilla joka toiseen otteeseen.

Muudaalla kakatusrutiinilla lyhyt aika sitten;
metsäpolulla loikki vastaan rähjäinen vemmelsääri
joka ilmiselvästi häpesi pukuaan,
oli vissiin ennakoinut talven edesottamuksia
ja hurahtanut ilmastoinninmuutoksen ansaan.
Oli lempo tempassut talviturkin yllens' - niinpä niin -,
wanhasta muistista.

Lumityösuunnitelmat tulenee kai pistää uusiksi.
ihan kansakoulupohjalla - ilman lumityökorttia
Sen ympärillä vallitsevasta maastosta
sai nimittäin sen suuntaisen vakavan käsityksen.

Vehreyttä - sitä on vielä hyvin runsaasti.
kuin myös sikeimmässä pöpelikössä tavisruskaa;
ja erityisesti perään on korostettava maaruskaa,
paljaita varvikkoja ei ole juurikaan näköpiirissä,
vaikka hyvää tahtoa niiden näkemiseen
on ollut jo tovin kovin.

Lumisateita lienee siirretty liian lämpimän takia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TAiKiNAHAVUKKA-AHON AJATTELiJA

TAiKiNAHAVUKKA-AHON AJATTELiJA

Sitä saattaa tuikitavallinen ihmisen lapsi -
wanhettunutkin,
semmoinen jolla jo alkaa naama näyttää
kuin olisi roikutettu ahavan aikaan
samassa häkissä kuivalihan kera -,
yltyä haihattelemaan ilmon aikojaan.

Länsimainen tiede tuntee joitakin tapauksia,
joissa kyseisen tyyppinen otus on humaltunut
ihan vaan pelkästä silkasta ilosta.

Etenkin silloin kun on sekoittanut tyystin päänsä
syksyisen tundramaiseman huikealla avaruudella
ja sen esiin liehtomien eetosten vapauden tunteilla.

Sen sortin Taikinahavukka-ahon ajattelijalle
tuottaa riettaan olon jo yltiö tuttavallinen,
pilvenlongan raosta nokkaa kutittava auringon siipale,
ilman että mitään sen kummempaa tapahtuu.

Sellaista valoa vasten kun katselee pulmuspalvea,
joka lehahtaa hulmahtaen säntäilevään lentoon,
näkee samalla edessään menneisyytensä kirkkaana:
elämänsä sellaisena kuin se on ollut.

Katumatta,
päivääkään - edes hetkeäkään muuttamatta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HOLKERi

HOLKERi

Lukemattomia aaltoja laskemassa murtajalla;
huikeita, raskaana olevan meren huokauksia,
vierimässä painavassa vedessä likomärkinä.
Useimmilla jänis kyydissä;
pudistavat sen harteillaan rannan kivikolosseihin

Puhaltaa vakavasti - suola maistuu huulilla,
tuuli käy näkimiin,
vetistää siristellessä.

Äkin paholaisen silmä pilkahtaa vihreänharmaasta,
likaisen ruskehtava viis-kuusmetrinen ruumis
selkiytyy tyvenen hetkellä hahmoksi;
aivan kuin kadaveriinin tuoksu lemahtaisi,
puhkaisisi väkivalloin veden kalvon - pursuisi läpi.

Tuijotan takaisin,
jäisestä katseesta pystyy päättelemään,
että tuolla saatanalla suonissa virtaa pakkasneste.

Miksi tähän tuli - aallonlaskijaa tapaamaan?

Täkäläinen iänvanha tarina kertoo,
että holkeri tulee kerran vuodessa matalaan
tarkistamaan ihmiskunnan tilan
ja jos kaikki näyttää olevan menossa päin persietä,
se palaa jään alle odottamaan seuraavaa kertaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

PÖLYTTYNYT APOLLO

PÖLYTTYNYT APOLLO

Sillä ikää
kun ihminen elää jo toisen elämänpuoliskonsa aamua;
kun on jo loppupäätellyt nakanneensa viimeisetkin
jumalansa lähes käyttämättöminä roskiin,
huomaakin yllättäen vielä yhden jäljelle jääneen.

Johonkin sielun sisimpien kammareiden
syvimpien komeroiden hyllyjen nurkimmaisena
pönöttää pölyttynyt kivinen Apollo.

Jotain on kuitenkin sattunut,
hölynpöly sen päällä on rypyssä - läjääntynyt,
olisiko se sittenkin vihdoin heräämässä.
Vaiko vain ihana ilkikurin virnistys typeryksen sanalle.

Tämä havainto ravistaa mieltä,
huojuttaa eetosta,
vavisuttaa alla olevaa mantua niin väkevästi,
että on lähdettävä rannan mukautuvalle sannalle.

Askeleita vuoksen huulilla,
aallot huuhtovat ajatusten jäljet sihiseväksi hiekaksi;
sitä mukaa kuin niitä syntyy mielen askelista.

Kiviä siloiksi hiovan meren solinasta
pääsee hyvin perille sen sielun syvimpään;
samaa mieltä on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYVÄ KERROS VOiTA

HYVÄ KERROS VOiTA

Kilivuoren päällä isolla pulterilla;
airamista kostean märkää,
kohvelta tuoksuvaa vettä hörppimässä -,
siitä perinteisestä kuupasta.

Kivi rupattelee siinä kasvaessaan,
levottomia tarinoita nixmanneista, sotavangeista;
on monta aikaa nähnyt tämä olevainen.

Ilmoittaa olevansa vieläkin tuiki onnellinen siitä
että jäi silloin poraamatta,
sen myötä poksauttamatta.

Öystäpohjonen läpsyttää korvaläppiä
kun ei tullut niitä yhteen pujotettua;
nyt ei raski - hyppysissä hyvä kerros voita.

Mutta muuten kyllä suu vehnäsellä;
froua varustanut pieteetillä
nämät ohuen ohuet rukiiset voinpitotelineet.

Niin paksulla kerroksella voita, savujuustoa,
että metwurstia ynnä savustettua sianpoikasta,
jotta oikeastaan vain munansiivuja sekä savupallasta
enää haikailuttaa samaan kyytiin.

Nooh - kaikkea ei voi saada syyskuussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

NUiJASODAN AiKAiNEN

NUiJASODAN AiKAiNEN

Yö kääntyy pyhäksi,
on niin hiljaista että kutittaa,
iho suuressa kutkassaan kuvittelee olemattomia.
vaatii rapsutusta - rapsutetaan.

On seesteistä,
luonto hymisee,
hyräilee hymnin "Ensi keväälle" ensimmäisiä tahteja
muminan joukosta erottuu ainakin elämä ja uusi.

Lähes luvuton määrä lintukatraita lempsuttaa ohi,
kaartelevat kyllä tämän tästä piruetin yllä,
mutta soittavat etelän suuntaan laskeutumatta.

Siipiniekkoja viilipyttyjä tepastelee sannalla,
ei minkään sortin lähdöntekoelkeitä;
pakaasit ja reput siististi rantapenkereellä.

Ulapalla jumalien karonkka,
kahakoivat siitä kuka saa puhaltaa ensin:
aika souvi  - meri tyventyy äimäksi.

Muudan Nuijasodan aikaisen akan näköinen,
liekkö Louhi - saa puheenvuoron
ja heti soi soitto leukaperistä,
niin väkevä että hätäisimmät säntäävät pakoon
ja ilmoittautuvat siirtolaisiksi Tornion suunnalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SATAA UNTA Runo № 2500

SATAA UNTA Runo № 2500

Yö ilmestyi jostain hämärän keskeltä,
ryöpsähti äkin näkimille;
hyräili kuin karahvi - ei vaan kirahvi,
ripotteli hiekkaa ja jäi asumaan.

Siristelyttää,
levottomien jalkojen sijaan pomppivia kirjaimia;
kisaavat näytöllä visaa;
järjestyä pitäisi parhaaseen mahdolliseen ryhtiin,
ryhtyä yhtymään sanoiksi.

Eetoksiksi,
joista sitten punoutuu runo -,
purona noruen lirumaan.

Kymmenen pientä tummaa suklaapalaa;
saa syödä salaa,
jos osaa juksata maistiaistiaan,
eikä tunnusta niiden maistuvan hyvälle
vaikka rienaavat lemmot sielua syvälle.

Lammaswälly raottaa lievettään,
äimistelee missä allans' nukkuja kukkuu.
Kirjahylly kohauttaa harteitaan,
nyökkää huolissaan tuolissaan nuokkujaan...

Höyhensaarten valtakunnassa sataa unta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!