PiiPPOJA

PiiPPOJA

Maa tuoksuu jo;
toki niiltä osin vain
kun lumivaippa on haihtunut Hiitolaan,
silloin tällöin pilkahdellut aurinko porottanut kirsin
ja päästänyt huleveden imeytymään mantuun.

Mutta että kuitenkin.
On se pitkän valkean jälkeen jotain sekin -,
muhevan maan väkevä tuoksu.

Mieli herkistyy - sielun pakkaa vetiseksi,
herkistynyt vietti saa ajattelemaan alvariinsa
kaksikerroksisia toimia lähes yötäpäivää.

Ensimmäisiä elonmerkkejä seinänvierustalla,
vihreitä piippoja kulon seassa;
mirrin heinää - ovat willinä siihen,
ahmivat kuin naudat.

Siinä sitä olisikin selittämistä itselleen -,
jollekin jälkijunaan jääneelle asianharrastajalle;
kauheat sarkofagokset mättämässä ruohoa
aivan ankarimpain kasvisfriikkien tapaan.

Nämät ovat niitä orastavan alkukesän merkkejä;
hullut puheet ja kirjoitukset.
On aina olleet - tietää wanha kansa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

YÖMEKOSSA

YÖMEKOSSA

Vaan nyt jo suun muikeeksi vääntää,
heti aamuvarhaalla;
jottako ihmisen lapsella tämmöinen onni olla.

Pakkasta rapsakat kaksi,
kello heti aamusta kolme
ja ensimmäiseksi täytyi hamuta jostain nokilaseja
ennen kuin passasi kamuta wällyn alta huomiseen.

Niin loppukeväistä, niin loppukeväistä - että;
johan tässä kertakaikkisseen huumaantuu,
osaapa pahimmillaan muuttua Anttilaksi
ja rynnätä kulonurmelle tanssahtelemaan.
Ilman kaatioita tietty - silkassa yömekossa.

Vaan onko se edes ihme,
yöttömään yöhön vaivaiset pari viikkoa?
Ne tässä täytyy käpistellä tavalla tai toisella,
sitten ei tarvitse uinua heinäkuun lopulle saakka.

Eipä silti,
ei luontokaan enää juurikaan nuku,
sen verta töpinöissään ollaan jo silläkin perällä;
hereillä lähes koko luomakunnan väki.

Sirkutusta ja lirkutusta oitis sielun täydeltä
kun verannan uksen vain saa raolleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

KUOVi SAVOLAiNEN

KUOVi SAVOLAiNEN

Kummasti vain rinnassa hytkäyttää
kun näkee hanhiparvien painavan korkealla pohjoiseen,
sitä ikään kuin äkkää,
että sinnehän sitä itsekin on koko talven uumoillut.

Nytkö alkaa se aika vihdoin koittamaan,
voittamaan muut hupsutukset?

Kuovin ääni on kuultu tälle keväälle;
lienöö kutvaillu tämä epelj joltisennii aekkoo
savolaesessa atmosviärissä,
iän ol niät sitä luokkova - meinnoon aksenttiva,
jotta se kyllä tulj seleväksi missee se on majjaillu.

Ihan päntijönnää vatkutti jiän nokalla:
"Kun kuuletta miun iänen,
elekkee hyvät immeiset mänkö ennee järven jiällen,
se kääp hengellen hupaseks.

Koettakeehan riähkät muisttoo,
jotta hukkumisten ylleisin syy on vesj!"

Kyllä se tuollainen jotenkin sielua koskettaa,
lämmin hulvahdus käy koko kehon yli,
vilistää eeskahtaalle suunapäänä,
hivelee niveliä,
eikä tunnu oikein löytävän pysäköintipaikkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SELVÄ SUUNTA

SELVÄ SUUNTA

Keväisiä huuruja jänkäalavien yllä,
hötkyilemässä eeskahtaalle;
äkkinäisestä näyttäisi että ilman päätä tai häntää.

Mutta vain näyttäisi - selvä suunta niillä on,
jos vain osaa katsoa;
kesää kohden net menevät - yksi toisensa perään,
sen nyt tunnustaa jo Ameriikan tiedemieskin.

Kulttuurissa tämä toki on tiedetty jo vuosituhansia;
taivaan linnutkin ovat mokoman tienneet iät ja ajat,
siksi alkavat treenata siipispankkojaan oitis
kun pysähtyvät linnunkääntöpiirille.

Haukkaavat siellä huikopalaa
ja kun ovat saaneet maitohapot tykkylihoista pois,
verryttelevät lentämälihakset - hyppäävät siivilleen.
Ovat tuota pikaa Sivistyksen ranta-ahteella,
ensiluokan bongareiden tähtäiltävinä.

Ihan muina töinään - ei hetken rauhaa;
kakatessaankin joutuvat nämät onnettomat
olemaan pitkien silmien ristitulessa.

Länsimaista hapatusta - todetaan lintukansasta;
moneen ääneen yksimielisesti
ja jatketaan turhanpäivästen ohi Ultima Thuleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

iKÄVYSTYNEiTÄ HAUKOTUKSiA

iKÄVYSTYNEiTÄ HAUKOTUKSiA

Julmin kuukausi ei mahtunutkaan paikoilleen;
kenties jonkun lemmon takia tai syystä;
ja sen seurauksena joki keskellä tanhuaa.

Jatkunee parilla ylimääräisellä vuorokaudella,
siltä näyttää tällä erää,
tuo huhtikuun ahnas rietas.

Miesmuistin - taitaa olla nykyisin parisen vuotta,
jälkeen saamme tarkistaa tilastoista,
jatkuvatko huhtikuut pysyvästi vaiko tilapäisesti.

Ainakin se on joltakin kuulta pois - se on varmaa;
tässä urbanistanilaisessa Pessimismilässä
kun näkee ikävystyneitä haukotuksia kirjallisina.

Henkilökohtaisesti epäilen mitä ankarimmin,
että lomakuukausilta,
ellei jopa sitten hellekuukausilta peräti;
niistä se ankarimmin koettaa nipistellä.

Epäillä sopii ihmisen - tunteakin oneutta,
mielen kapeaa apeaa sielunsa munaskuissa,
jos luonnonoikut osuvat sattumoisin
ja sopimattomasti omaan pirtaan.

Naapureista ynnä lajitovereista ei niinkään väliä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LUMETTA

LUMETTA

Rantteella sivaltelee aamuisia varpaita,
niin rapsakka pakkanen jotta ensimmäiset piipat,
sikäli mikäli ovat ehättäneet seinävieruilla näkösälle,
on kyllä jo nyt säilötty ens'talven varalle.

Hyvää se tekee niille -
oppivat varomaan huhtikuun helteitä -,
pelkkää silmänlumetta;
samaan tapaan kuin edustuksellinen demokratia.

Kumma että tuo ihmisten demokratia osaa mieleen,
vielä tänne Arktiseen hysteriaan siirryttyäkin.
Saattaa siinä olla osa harmistustakin
kun näissä maisemissa näkee - ja kohtaa -,
enimmäkseen vain luonnonlakien mukaisia kohtaloita.

Ankaraa mutta yksinkertaista,
väkevämpi syö heikomman ja sillä siisti;
ei valitusoikeutta - ei uutta arpaa.
Inhimillisyys on viikattu nipuksi - mytistetty,
nakattu geenipankkiin alimmaiseksi.

Walpuri.
Urbanistanin toreilla pärisevät torvet,
kuollutta serpentiiniä leijuu tuulen sylissä;
Ultima Thulen tanhuvilla joukaisten trumpetit,
savulta tuoksuvaa taikaa jänkien yllä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TUNTOJA

TUNTOJA

Istua - palaa,
tuntoja purskahtelee mielessä;
hullunmyllyä.
Ravisuttaa yhä palaaminen valtavirtaan.

Sielu ei asetu edes pakkaamalla;
tavaratilaan syötiksi nostetut eivät toimi,
kaikki lähtemisen lupaukset ovat lähtökohtaisesti
vain lupauksia - ei lähdetä kuitenkaan.

Millä tuon nyt saa tolkkuihinsa;
sellainen palava kiima näkimissä,
askeltaminen sitä luokkaa,
että pian on rantteessa nilkkojen syvyinen kehä.

Aurinko unettaa niin mukavasti
että on valjastettava triippusmatto kuistille,
käperryttävä sen suojaisaan kohtuun,
huokuteltava levoton sielu mukaansa
ja purjehtia sitten takaisin muistojen erämaahan.

Jo vain toimii,
pahin wimma alkaa talttua;
hiljaa keinahdellen paluu sielun mielimaisemiin
tuntuu kuin untuvilla astelisi pilvien päällä.

Virotessa on jo niin myöhä että viluttaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

LEUKiSTiNEN

LEUKiSTiNEN

Synnitön olo,
upea puhdistautumisen riitti,
kasvojen huuhtelu valkoisella simpukkarannalla.

Tuuli ei peitä hiljaisuutta,
eikä lähtevän puksutus,
ne ovat olosuhteeseen hitsattuja asioita,
osa hiljaisuuden sipulin kuorta;
aina uusi kerros
kun edellisen saa rapisteltua.

Etelän piirillä erottuu tunturien sunna,
houkuttaa enemmän kuin Eevan omena;
hylkäämään kaikki - herransakin -,
lähtemään niiltä sijoiltaan,
niissä vetimissä jotka sattuvat olemaan yllä.

Villin pohjolan raju kutsu,
sielua juovuttava - kehoa ravistava -,
raastaa väkevänä.
Vain ankarasti ponnistain liimautuu kaijaan,
muuttuu pohjaan juntatuksi pollariksi.

Leukistista ei tällä erää näy,
lienee ahmittu makoisimpiin suihin,
tai mistä lemmosta tuon osaa arvata oikein;
siipispankot silläkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HOPSEiDET

HOPSEiDET

Jumalattoman suuri willi,
tutkimaton,
ihmisen osin käymätön maa siinä ulottuvilla.
Tien kahtapuolta tuttu.

Pienen kinnakkeen varassa,
huppelikannaksen takana;
irtipoikki milloin hyvänsä oitis,
kun vain ensimmäinen järistys keksitään.

Kiinnostaa,
enemmän kuin kiinnostaa;
ei uneta vaikka tasainen harmaa vetää.
Keskiviiva lämpsyttää hiasen pohjaa.

Taajamat ei kiinnosta - kiinnostaa -,
tienvierinäkymät sitäkin enemmän,
vaan ei parane pysähtyä.

Näillä näkimillä matkanteosta ei tule mitään
jos antaa pysähdyksille vallan;
liian paljon saaneet upeaa maisemaa nähdä.

Liikuttuvat
ja siihen se matka sitten tyssääntyy,
kameran näpelöintiin,
kauas tulee olemaan liian pitkä matka.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HENGEN PALOSSA

HENGEN PALOSSA

Kammilahti - kautta Odinin,
seitsemänkymmentäyksi astetta ja kolme minuuttia,
sinne nokkaa koputtamatta.

Manner-Euroopan pohjoisimpaan paikkaan;
raikkaan meren tuulia haistelemaan,
auringon paahteessa naamaria paistelemaan
Hiacea liikaa hoputtamatta.

Sellaisissa olosuhteissa,
että ahavan saa puolessa päivässä - halusipa tai ei.
Nooh - verskeille kalpeanaamoille terve väri,
ellei käristämisen tuoma kuolema sitten aikanaan;
elämässä pitää olla vaihtoehtoja.

Siksi kai muinaiset valitsivat asuintantereeksi,
tuon sääskivapaan vyöhykkeen -
jumalista väkeä kun olivat;
töitä tauotta elämiseksi - ei tupakkaa, ei viiniä,
korkeintaan simaa vihollisen pääkallosta.

Ei hullumpi paikka työ - ja huvimatkalle
raittiin tuulen, taivaallisen valon
ja hengen palon takia.

Amarok, Amarok - täältä tullaan,
ulajaa veljesi Fenrir rajalla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

JÄTiT

JÄTiT

Puhtaan valkeita,
pikkupakkasen karaisemia hankia;
niitä näkee yhä siellä täällä,
toki varistajaisten roskilla kuorrutettuina,
vaikka kevät on jo kyllä kurottanut kyntensä,
iskenyt raastaen Arktiseen hysteriaan.

Tuntureiden kiiret,
pohjoispuolen takamaat,
heillä eletään vielä ankaraa talvea.

Jättien hohtava valkeus ulottuu yli jänkämaiden,
erottuu sinistä taivaankantta vasten;
huippujen muodot siintävät jopa oikeastaan
parhaimmillaan koko vuodenkierrossa.

Tähän aikaan niissä on sitä mystistä tenhoa eniten;
monin verroin kerroin - ja väkevästi jyleämpää ,
kuin mitä sateisen kesäpäivän harmaaseen,
taivaanpiiriin näkymättömiin yhtyvissä laeissa.

Sitä saattaa kesällä huristaa samojen seutujen ohi,
sen ensimmäistäkään tunturia huomaamatta;
näin on monelle käynyt - kertovat jälkikäteen.

Mutta luminen taakka harteillaan saavat katsojansa
tuntemaan outoja uhan sekaisia kaipauksia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

EHDOTTOMASTi

EHDOTTOMASTi

Varman harmaata - niin taattua keväistä että.
Ei tässä hötäkässä kukaan parempaa pysty,
sää vaihtuu yhtä sukkelaan
kuin lemmentautisen hempukan humeettivesi;
sen varhaispuberteettia tai jotain kivaa potiessaan.

Parahultaisesti ehättää leijumaan
ja ihmisen lapsi niitä ihailemaan - nenäliinan kokoisia
kun siellä yläkerran hupsuissa pilvilinnoissa
jo muutetaan mieltä - yhen äkin,
eikä lähdetäkään mantua kohden valumaan.

Oivallisesti orastanut ajatus tyssää siihen,
jonkun jumalisen kälämin oikkuun;
pannaanpa suuta soukemmalle pussissa - ähä-ähä.

Täällä - järven jäällä,
mokomaa näytelmää ja oikuttelua seurataan
puoli päivää - joku ylikin,
eikä koko hommasta tule lasta ei paskaa.

Sataa - ei sada - sataa, poutii - ei poudi - poutii,
vaan yhtä asiaa ei huhtikuu osaa tehdä,
olla säällinen näissä säissä.

Nainen sen täytyy olla - ehdottomasti,
vaikka ovatkin kultia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ENSiMMÄiNEN TiPPA

ENSiMMÄiNEN TiPPA

Rapsakkaa.
Viimeiset häiveen riekaleet keijujen tanssista
karstanteen päällä urkenevaa sarastusta vasten;
sinnittelevät minkä kykenevät,
huljuvat vähäpätöisinä höykäsen pölähdyksinä.

Voima on ehtynyt
ja yön kukistanut ilo haltijoista;
peikot käyneet tutumaan,
keijut pujahtaneet sinen taakse sfääreihin.
Harmaita leyhähdyksiä ajelehtimassa eeskahtaalle.

Ensimmäinen tippa antaa periksi säteelle,
hellittää otteensa räystäästä
ja pudota mätkähtää eilispäiväiseen kulppoon.

Kuoleman hiljaisuus tyssää siihen paikkaan,
rämähdys havahduttaa muut norkoilevat pisarat;
tuossa tuokiossa käynnistyy tippuvien laulu,
synnyttää sitten joskus puolenpäivän jälkeen
jossain alavirrassa sellaisen kohinan,
että Volgan lauttureilla pukkaa hikeä otsalle.

Tämä on tätä - silmät kiinni näkemistä,
sielu karkuutettuna hurakoiden kera räpistelemään;
mitään asiaa ei siellä kullakaan,
kunhan rätisevät lämpimikseen pikkupakkasessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TOHTORi JA RUNOiLiJA

TOHTORi JA RUNOiLiJA

On menty - menty on koko orastava kevät,
niin ettei kissaa ole ehätetty sanoa,
lisämenot kypsyvät yhdessä hirvimurekkeen kera.
Tuoksuu hirvelle.

Savuahvenkeittoa yltyy vaatimaan yksi rietas sielu.
Pilkillekkö,
vaiko kävisikö nakkaamassa juomuksen jään alle.
Ryöttäsyntisillä näitä kot-kot-kotkotuksia riittää.

Ulos ei passaa vilkaista,
ei ainakaan pysähtyä rantteelle ohikulkeissaan;
eikä etenkään mielen luomiin intohimoihin:
tuokin pitäisi tehdä ja tuo ja tuo ja tuo ja tuo.
Mistä näitä kesäänsiirtymisriiteejä oikein piisaa?

Sitä kun lähtee pois omassa kotoaan,
lyhyempää pitemmäksi aikaa;
kaikki järjellä ymmärrettävät rutiinit jäävät pois.
Rempalleen - ei kahta puhetta.

Elä nyt tässä tällaiset päivät jumalisesti,
itse itsensä kera kilvoitellen,
froua tulee sitten ehtoolla - aterioi ja raukenee.

Silmäpeliä kumpikin - tohtori ja runoilija,
molemmat voittavat kymmenen-nolla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HÄRVELiT

HÄRVELiT

Huoltohommia niitä piisaa Arktisessa hysteriassakin;
oivallisen riittävästi,
vaikka jo tovin tässä onnistunut tekemään rakoa,
urbanismin harmaakiviseen helwettiin.

Pursto pystyssä,
ylävartalo hukuttautuneena koneen syöveriin;
milloin Riisipellon varjon - milloin peltipailakan,
joskus jopa Haiaisin perspenkin alla piilevään
salaisuuksien kiehtovaan maailmaan.

Huoltohommia;
varsinaista vikaahan näistä kotteroista ei löydä,
sitä ei yksinkertaisesti ole,
on nääs kaikki tehty wanhasta pataraudasta,
iäikuisella tekniikalla - ilman tikitystä,
mutta aikansa kun rauta hinkkaa toista,
niin paikkaahan se lempohinen siihen kaipaa.

Ei värkkäyksessä muuten mitään moitittavaa;
keväinen räntäsade suorastaan virvoittaa
jos osautuu paljaana ammottavaan selkäpiihin.

Senhän sukkelampaan sitten hyppyset käyvät,
näppituntuman ollessa ainoa silmäätekevä
kulloisenkin härvelin herkintä sielua
ja munaskuita paijatessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

VALO

VALO

Valo keikkuu halona kuolpunan yllä,
pimeä perääntyy vastentahtoisesti - pitkin hampain,
hämärän tieltä.

Vielä saavat siimekset otteen yön syöveristä,
kiskovat lopulta pimeän päälleen
ja nielaisevat valon.

Alkaa kuitenkin jo olla parahultaisesti niitä aikoja
kun yö tekee päätöksen poistua - näillä seuduin,
omille teilleen hyväksi toviksi -,
jotakuinkin tarkalleen kuukauden kuluessa.

Vaikka toisaalta yleisesti on tiedossa,
voimiahan se vain vaipuu keräämään,
jonnekkin yöttömän yön takamaille;
ottaakseen sitten taas kerran - ikiaikainen tapa,
valon ja kesän ankariin pihteihinsä
ja ahdistaa ne tyyten lysyyn loppuvuodesta.

Haikeus on ihmismielen vaikeus;
haikailu ja kaipailu,
nytkin - valon ja lämmön ollessa tarjolla.

Pitäisi jaksaa odottaa - tämä kohtaaminen -,
isommin kohkaamatta yhtyä yhdeksi,
ikään kuin liukumalla sisään tunteeseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

HYPNOS

HYPNOS

Hefaistos ottaa omakseen alttiin,
hypnotisoi hänet riettaalla tansillaan,
syöttää kuulimiin mystistä huminaa,
hurmaa pihkan paukahduksilla.

Jok'ikinen tykkää draamasta,
jotkut eivät halua osallistua itse tuottamiseen,
katsoa vain - ihailla - pysähtyä.

Tuli sen sijaan nurkumatta, parkumatta;
sumeilematta ahmii kyltymättömään kitaan annetun,
muuttaa kaiken tarjotun tuntemuksiksi.

Aistinautinnoiksi;
savuksi ja haistimia hiveleviksi tuoksuiksi,
kosketuksiksi jotka raapivat, kutittavat,
hivelevät, sivelevät.
Tyydyttävät levotonta sielua.

Elämän neljäs elementti;
kusiaiset juoksevat selkäpiillä eeskahtaalle,
mielen kosketus pörhistää karvat,
väristää kehoa - rypistää kyynärät linnunlihalle.

Ja vielä jää paikkoja joita kihelmöi,
mutta joita ei voi raapia millään kurin;
ei vaikka jumalat tulisivat tulesta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

SALMiAKKi

SALMiAKKi

Rutakka ote lumipeitteestä ja;
PUiSTELE!
Helman alta paljastuu tumma,
muhevalle tuoksuva maa.

Aurinko kamuaa siinä tuoksinassa taivaanpiirille,
käy heleänä helottamaan,
poraa lumirippeisiin mikroreikiä
jotka romahduttavat viimeisetkin holvit
ja saavat kinokset kuohumaan.

Siinä se päivä hupenee - hyvää tehdessä,
tekee hyvää omallekin sielulle;
tummina kutvailleet pilvet väistyvät
kun väkevä mullan tuoksu käy ankarana haistimiin.

Kuulimet tukkii jiernakaisten kiihkeä järrrrr,
seassa jokunen hakolinun hereä helähdys,
mutta päälimmät terviiset tuo joukaisen trumpetti,
ei kahta puhetta.

Penkat vajuvat silmissä,
norot pyrähtävät juoksuun muuttuen puroiksi;
joen kanteen avautunut uoma imee janoonsa
kaiken rannoilta tursuvan huleveden.

Salmiakki puuttuu - muu kaikki on.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

ZENROKKA

ZENROKKA

Otetaan yksi kevät,
pari hyvin sulanutta - mutta vielä kohmeista,
kilon kahta puolta olevaa hirvenlihamötikkää
ja valmistetaan lauantain zen.

Kattila olkoon melko suuri - kernaimmin yli kuin alle
ja kaikki tapahduttava aamunkoissa,
tarkalleen sarastuksen aikaan
kun kultainen juova ilmestyy mystisesti,
silti pieteetillä taivaanpiirille.

Ainahan se on tullut - iänkaiken - ei siinä mitään,
mutta jotenkin sen vartominen,
se on ikään kuin lisämauste - rikka rokassa.

Sitä paitsi rokkaahan tässä ollaan laatimassa,
sikäli mikäli sialta luikahtaa pieru,
kylläkin vasta suden hetken jälkeen - sehän lie selvä.

Kronologinen järjestys kun on tärkeä,
siksi kukolta kiskotaan teippi nokasta vasta viimennä;
juuri ennen siivutetun lihan käristämistä - voissa.

Lihan perään lanttukuutiot - ripaus Lootin vaimoa
ja maustepippurit kattilaan -, muhitetaan koko päivä,
varttia vaille lisätään suikaloitu pottu.
Ei sen kummempaa - sitten syödään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!

TEELMÄ

TEELMÄ

Uutta surmaa,
purunnut yön kepeässä sikeydessä;
ritvoilla huteran unelias huntu,
mustilla katteilla kuultava hurme jo tippasee pois.

Hehkeän kesän varmin merkki,
wanhan tukahduttava uusi puhdas,
talven yli odotettu lupaus,
joka vihdoin leijuu seisahtaneen hiljaisuuden sisällä.

Äänetönnä,
laheassa ytimessä niin mukautuneena,
että vain sen kuulimilleen totuttanut äkkää.
Hiljaisuuden zen.

Metelittömän erottaminen metelistä on teelmä,
mielen edistyksellisen kehittämisen seuraus,
sielun ajan pysäyttäminen;
sen täydellinen kyseenalaistaminen omin luvin.

Ei ole aikaa - ei ole meteliä,
aalto ei etene ilman aikaa;
seurauksena täydellinen hiljaisuus.
Laajin käsitettävissä oleva vapaa temmellyskenttä.

Kerta kaikkiaan viimeinen tilaisuus
kahlitsemattoman älyn huikentelevaisille eetoksille.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

LÄHETÄ TÄSTÄ ystävällesi runo!