tiistai 24. tammikuuta 2012

SiLTAiNSiNÖÖRi PAKKANEN


SiLTAiNSiNÖÖRi PAKKANEN

Kipakka pakkanen rapsaa salvoksissa öksynä,
sivaltelee tulisella ruoskalla toisen hipiää,
voitelee toisen parkkiintunutta ahavaa,
jos sattuu ulos nokkansa pukkaamaan.

Ja pakkohan se on haistinta tarjota,
ilmaa haistella - ihan tilastomielessä;
tyyten erilaiselta nääs tuoksuu raitis kuin
hällalla porisevan hernerokan savulta lupaavasti
tuoksahtava aromi.

Hyytynyt maailma toimii jähmettyneesti,
vaikkakin ääni - ihme kyllä,
kulkee sukkelaan läpi kuivan ilman.

Puun rapsahdus kuolpunan reunalla
tavoittaa korvan karvahatun korvallisten läpi.
Kajahtaa kuin pistoolin laukaus
ja jää oitis korvamadoksi.

Pakkaseen tottumatonta se pölästyttää niin,
että löysät pois - herkimmillä löytyvät pian housusta.

Oven raottaminen karkuuttaa onkapilven
joka muuttuu hopeiseksi sateeksi aamunkajoa vasten.
Se on kaunis, viehättävä ele pakkaselta,
joka tekee työkseen siltoja selkosten taakse.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 23. tammikuuta 2012

TULEENTUiJOTTAJA



TULEENTUiJOTTAJA

Wanha riekonpyytäjä tuijotti silmät luupollaan rätisevään tuleen. Tulisijaan juuri lisätyt honkapölkyt, seassa taisi olla yksi koivuinenkin koskapa sieraimet aistivat tuohen käryn häivähdyksen - ja jonka tuokion kuluttua vahvistivat lisäksi korvat, kuullessaan tutun rätinän tuohen syttyessä.

Kiikkustuoli lekkasi verkalleen eeskahtaalle. Silloin tällöin napsautti nurkassa kiristyvä pakkanen - tulisijassa oksa, muttei huolta, puita riitti ja lammasvällyn alla tarkeni vaikkei olisi tällaisia tulia yötä vasten pitänytkään.

Mutta oli se vaan tuli sellainen tapa ja tottumus. Hetkessä karkasi humeetti muisteleman niitä kymmeniä ja kymmeniä kiihkeästi pyynnin wimmassa elettyjä keväitä. Niitä valkoisena hohtavia helmi-maaliskuita, jotka oli tullut vietetyksi rannattomien selkosten autiotupien yksinäisyydessä jossakin tunturien suojaisissa kainaloissa.
Siellä kaukana ei-missään, aina ehtoolla tulen kera seurustellen ja voimia keräten uuteen huomeneen.

Niin kuin tälläkin kertaa - siellä ne huumaavassa menneisyydessä ne ajatukset poukkoilevat, yrittävät rakentaa siltaa ja perusteita sille josko vieläkin tästä tormistautuisi ja rynnistäisi niille maille - ei niinkään enää pyynnin takia, vaan pikemminkin verestämään muistoja paikanpäälle - niille syntysijoilleen mistä olivatkin kotoisin.
Noh - saattaisi sitä sentään muutaman langan virittää. Jos kerran lähtisi.

Jotenkin joku lemmon salaperäinen viehätys siinä oli - tuleen tuijottaissa. Mieli helposti karkasi ties minne, vaikka saattoi se kyllä monasti alkaa myös tyhjäkäynnille. Tuijottelu oli joskus ikään kuin muistin tyhjennystä hereillä ollen - haihattelua, haahuilua sinne tänne olemattomasta mitättömään.
Oikeastaan se oli kolmannen tai neljännen asteen yhteys itseen, sielun peiliin, sen taustasta päin katsoen.

Ja mitäpä siellä näkyi - tuleen tuijotellessa? Ei mitään kummempaa. Mitä nyt joskus aivan anhittomalla tuulella, jostakin muusta tapahtuneesta johtuneesta kiihkoutumisesta johtuen ajatus sakkasi. Tempoili suitsissaan äksyn vetoporon tavoin, eikä millään olisi malttanut talttua säädettyihin rajoihin.

Erosi kuitenkin tuijottelun prosessi sinällään valveunista - "ádjakaksista", että niitä (valveunia) kun saattoi nähdä sitten kun oli jo asettunut pitkälleen ja varsinainen uni oli vielä tullakseen, mutta jostain syystä yhä viipyeli ja kehon vallannut raukeus ja painovoima kiskoivat silmä luomia jo alaskäsin. Haistin vielä toimi. Ja kuulo. Ja tunto. Aistimet kaapivat yhä tapahtumainformaatiota ja humeetti rekisteröi sen minkä ehti.
Ei ollut vielä energiansäästötilassa - silloin valveunet oli herkässä.

Noissa tuijottelupuuhissa riekonpyytäjän aika hiipi alkuyön puolelle, myöhäisehtoolle. Eipä minnekkään ollut suunniteltua menoa joten ei siten nukkumisellekaan mitään merkittyä aikataulua. Kuhanpahan vaan.

Kammersi aikansa sielunsa kera jahkailtuaan kuitenkin itsensä irti kiikkustoolista ja siirtyi katselemaan ruokakommuutista vielä hyvittelyä ja täytettä suolen mutkaan.
Sitä tavallista; mukillinen kaakatusta, hankasellinen metsästäjänmakkarasiivuja sekä muutama siivu Kipparijuustoa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

ARMAHDUS


ARMAHDUS

Solan suulla wanha tulipaikka erottuu selvästi,
rykelmä kykkimäkiviä,
pari pölkkyä ja keitinselkä;
laavun ulku, puoliksi palanut jaarikka.

Yksinäinen kuohittu koivu,
tuohi kiskottu yli puolen rungon;
tuomittu kuolemaan.

Hamppuköyden pätkä rivosti ympäri,
kuin hirttonarun jäänne;
edes mielikuvitus ei keksi mihin toinen pää on johtanut.

Ruman näköinen ihmisen teelmä,
ei sovi aidon luonnossaliikkujan kriteereihin,
kuivumaan alkaneet harottavat karahkat
kummitusmaisesti kouristuksissa;
tuskastako vaiko häpeästä - ei siitä ota selvää.

Mieli mustuu mokomasta tihutyöstä,
ahkiosta kulju auki, lumilapio kouraan,
oneana juurakko paljaaksi maata myöten.

Sitten kirves ja tuomitun armahdus,
ankara häpeä päättyy
kun koivu pian leijuu savuna koivujen taivaaseen
ja hautajaiskohven aromi mairittelee haistinta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 21. tammikuuta 2012

SiUNATTU HETKi


SiUNATTU HETKi

Tuntureiden takaa kajastaa jo.
Rykelmän massiivinen silhuetti häämöttää selkeänä
kelmeässä hämyssä;
kaje laajenee kurun kohdalla
ja siinä valokeilassa heilastavat mustat.

Menossa korppiparin häämenuetti,
sen laitimmainen piruetti ennen liitoa pahtaalle
juhlalliseen toimitukseen.
Sitä hartaana vahtaan.

Innostuneet äänet nostavat vireyttä,
pitävät seuraamisen mielenkiintoa yllä tällä kävelyllä
ja sallivat viipyilevän äimistelyn vilusta välittämättä.

Töllistely toisten intiimiin onneen sujuu jotakuinkin
kun osaa seisoskella siten,
että ne vähäiset kylmät vaatteet eivät hipaise ihoa.

Oma syy;
mitä sitä lähtee kaarnejahtiin siihen tahtiin,
että jättää mättämättä lämpöset ylleen.
Niiden kyllä tarkenee nyt olla pirtin lämpimässä,
pöydän kulmalla viikattuna.

Toimitus on ohi sen siunatussa hetkessä,
eikä tässä retkessä muuta vahdattavaa ole.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 20. tammikuuta 2012

X-FiLES


X-FiLES

Nyt on jo helppo kirjoittaa kenestä ei tule meidän kinkerpiiriin presidenttiä. Pyryharakasta ei ainakaan - siitä kiittäminen täyspäisiä kalluppivastaajia ynnä Ukko Ylijumalaa - vien sille poronpään ja hieman kuuta. 
Essayahistakaan ei, vaikka paransikin suoritustaan loppua kohti kuin sika juoksuaan. 
Pikku-Paavo jää torjumaan öljyjään ritsamiehistöineen siviilirintamaille sekä harjoittelemaan taas uutta takinkääntöä niin, että napinlävet paukkuu ja Iso-Paavo jää nyt lopultakin sille pöö-elakkeelle.

Niinistöstä tulee presidentti vain jos saa vastaansa Haaviston. Silloin saamme nähdä median täyskäännöksen. Jo maanantain ensimmäisissä median ulostuloissa Haavisto onkin yön aikana muuttunut Vihreiden sukupuolineutraalista ihan vain tavalliseksi kauhistuttavaksi homoksi jälleen. 

Uskon, että jututkin on jo taustatietoineen pengottu hyvän sään aikana ja jutturungot näpytelty talteen.
 

Niiden jotka ovat jo äänestäneet Haavistoa tai meinaavat niin tehdä, kannattaa varata ehjä ja rikkumaton sateensuoja tykönsä. Paskaa alkaa satamaan maanantaina.
Haaviston äänestäminen kakkoseksi on siis huonoin vaihtoehto sille 70% NATO-kiimasta välttyneelle äänestäjäporukalle. Näin se vain menee teknisesti. Aimsori.

Ilman muuta - sehän on myönnettävä kernaasti, että Haavisto on kaikkein eniten presidentin näköinen ukko presidenttinä olemaan ulkomaan elävien kekkereissä ja karonkoissa, eikä - tuskinpa vaan,  homppeliuskaan sitä romuttaisi.

Tokihan on niin, että huonosti peitellyssä NATO-kiimassa kiemurtelevan Niinistön näkymätön armeija on kerännyt X-files't kaikista mahdollisista kakkosvaalin vastapelureista, myös Väyrysestä ja Soinista.

Soinilla olisi Niinistön vastapelurina ja myrrysmiehenä suorastaan oivallisen erinomainen tilaisuus kiihottaa suomalaiset intomieliseen Berserkin raivoon pelkästään €U:n ja €uron uhkaavalla Täystuholla.

Väyrysellä puolestaan todella pitkän vallankammareissa kutvailun takia olisi mahdollisuus tuoda äänestäjien arvioitavaksi Niinistön kaikkein Salaisimmat Siniset Näkemykset siitä kenen persiellä kannattaa tulessa istua.
Olisi syytä paljastaa hänet vielä äänestämättömille samaan tapaan kuin saman firman jo lähes katatoniseen syyntakeettomuuteen vajonnut pääministeri absurdeine fantasioineen on itse itsestään tehnyt.  


Enkelsmanneilla on muuten mainio sana kuvaamaan Kokomustan hiekkalaatikko-siiven hurmosta; chimera (Cambridge English Dictionary).
Ja aivan kuten ovat täyspäisimmät huomanneet ja jopa reagoineetkin, niin afluenssan suhteen Niinistö on jo kovin runsaasti myöhässä.
(Afluenssa, affluenza - ”Tarttuva tauti, jonka oireita ovat rajattoman ahneuden aiheuttama ahdistus, rasitus, velkaantuminen ja luonnonvarojen korvaamaton ylikäyttö.” de Graaf)

Se on selvä se, että vedellä toimivia tuulimyllyjä ei suomalais-ugrilainen heimo enempäsää enää kaipaa. Maksamista on jo näissäkin syöttiläissä ja eläteissä.

Väyrysen musta paksu muistikirja sisältänee niin paljon sisäpiiritietoa, että se käynee jo hänelle henkivakuutuksesta sen jälkeen jos ja kun hän saa paljastettua Kokoomuksen ja Niinistön tarkoitusperät.
Ja mikä ettei - hyvä että Kokoomuksen maanpetturuus-siipi paljastettaisiin.

Mooses wanhuuden höperehtiessään meni eilen lipsauttamaan oman NATOtus-osuutensa julki. Tosin sen kaikki täyspäiset ovat tienneet jo aikaa ennen. Puhkuvaa tuhinaa erittävälle Liisa Jaakonsaarelle vain ei kukaan ole tohtinut asiaa ilmaista, mutta kaikki aikanaan.

Kuninkaan virkaa toimittaessani minä määräisin presidentin virkaan Lohdanterin Oivan ja pyytäisin häntä olemaan siinä sivistyneesti täyspäinen ynnä mukava.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 19. tammikuuta 2012

poliisi


EKUMEENiNEN ATMOSFÄÄRi


EKUMEENiNEN ATMOSFÄÄRi

Kaksi miestä kohtaa kairassa,
sairas - henkitoreissaan räytyvä kuolema
ja virkaintoinen poliisi - molemmat työasioissa,
kukapa nyt jänkään suotta.

Toinen tuottaa murheellista kieltä - pahaa mieltä,
nostaa pintaan surun - avaa kalmon padon;
siellä missä korjaa sadon.

Toiseen pitää luottaa,
antaa ensin tutkia mutkia - kuulustella sutkia,
täyttää jopa putkia;
vasta sitten hutkia.

Naa - samoilla tulilla kuoleman kanssa poliisi.
Kohottavat lasiaan - hohottavat, puhuvat asiaa,
väliin vilkaisevat kun kehrä laskee Hesperiaan,
sitten toisiaan;
on molemmilla pirunkylpy eessä,
asiakas makaa jäykkänä reessä
ja kuolema tekee kuolemaa.

Jaarikka palaa hyvin,
öyhyyttää tervaista savua - tuprauttaa silmille,
molemmilta tirahtaa kyynel silmäkulmasta,
ikään kuin kuriositeetin vuoksi.
Atmosfääri on ekumeeninen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

ZiZZOZ


ZiZZOZ

Outoa valoa nähty Ultima Thulessa,
päivä pitenee nyt sellaista haipakkaa,
ettei perässä meinaa ennättää.

Keskipäivän kireässä helteessä
koivujen huurteiset ritvat varistavat hopeitaan,
taikapöly varisee satunnaisen ohikulkijan ylle
ja muuttaa tämän riehakkaaksi hassuksi,
joka yhen äkin varoittamatta loikkaa kinokseen;
rojahtaa pehmeään natturaan selkäpiilleen
sekä yrittää kaiken kukkuraksi lentää.

Hartaille vakavamielisille tämä näky on liikaa;
sillä puolen tietä mietitään kuumeisesti
mihin pykälään vedoten tuollaisen voisi kieltää,
vaiko soittaa virka-apua paikalle.

Enkelin tekijä antaa piut-paut mokomalle,
kiepsahtaa pystyyn,
pudistelee taikapölyn tarkkaan vetimistään,
lakkaa hohottamasta - ja, zizzoz,
hyppää samantien oitis uudelleen.
Riettaasti.

Ah sitä elämisen sietämätöntä riemua,
hervottoman sielun hurvitonta haihattelua!
Mitähän sitten kun päivä on nitistänyt yön?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 17. tammikuuta 2012

SALAPERÄiNEN WiMMA


SALAPERÄiNEN WiMMA

Niin kaunis on maa,
se sieppaa väkevän mystiseen otteeseensa heti
kun vain raskii antaa sielun nähdä sen ihanan lumon,
ohi muiden - maallisempien murheiden.

Taivaanpiirin siintävä ruso,
hento puunto pilvenlongissa;
ruskean sävyt tummasta kultaan
nietoksesta törröttäväin korsien varsissa.
Sellainen näky saa herkästi hymyn häiveen kasvoille;
somasti taipuvat korret - nyökkäävät,
varistain taikapölyä tuulen virin selkään.

Vasta sataneen höytyväisen kuorruttama metsä
vastaa raskaasti kuiskaten kysymykseen;
efekti on sama kuin älähtäisit höyhentyynyyn.
Mitään sen tenhoavampaa ei ole olemassa olevaista,
kuin kysyä lumiselta metsältä:
"Saako tulla sisään?"

Tunturikoivun oksiston läpi siilautuva suloinen,
orastavan varhaisehtoon hereä pastelli sykähdyttää;
kaikissa tuhannen tuhansissa sävyissään riipaisee.
Vain musiikki puuttuu,
sen tilalla loistavan ihana - ankara h i l j a i s u u s;
mykkyyden vaiettu tola,
äänettömyyden salaperäinen wimma.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 16. tammikuuta 2012

TAiKAMAA



TAiKAMAA

Kokeilkaapa vaikka. Sivakointi pastellimaisemassa koettelee kenen tahansa sielua. Kouraisee oikein sydänjuuriaan myöten. Vaikea on pysyä nahoissaan etenkin jos edes jonkin sortin kamera on sattunut povitaskuun.

Otsalle pukkaava hiki uhkaa norota kaulalle koskematonta lumenpintaa suksiessa. Upottaa puolisääreen ja toisin paikoin eteneminen on pikemminkin paarustamista, askeltamista kuin hiihtoa. Sauvatyöskentely on silloin a ja o.
Suorastaan lykkynä voi pitää, että sattui "liian" pitkät porkat mukaan.

Puuskututtaa. Kehon lämpö tunkee kaula-aukosta vapauteen. Tuhina kuulunee hyvän matkaa ja karkottaa ristiturvat toiseen kinkerpiiriin. Saa ne ainakin painumaan visumpaan kyyryyn.

Riekon tepastelun jäljet pysäyttävät. Siinä se on kierrellyt ja kaarrellut ritvalta toiselle, napannut silmun siitä mihen lyhyehkö kaula antaa myöten. Yhyttänyt toisen vellosen ja "sukset " menneet ristiin. Selvästi erkanevat jäljet juoruavat vähäpätöisestä episodista niiden kesken.
Tuskin se vielä tammikuussa on morsmaikkuihin liittyvää.

Harvakseltaan näkyy sopuleiden viipottelun jälkiä hangen vitillä, ylipäänsä kontiaisten ripellystä on selvästikin runsaammin, harmaakuvetta enemmän kuin lapinmyyrää. 

Niiden vanan yli monin paikoin tappajan jäljet. Lumikko siinä käynyt satoa korjaamassa ja kärppäkin näkyy liikkuneen.

Vain pöllöjä ei näy tässä tunturikoivikossa. Ei siiven jälkiä lumen pinnassa, että siitä olisi koukannut aterian itselleen. Jostain lounaan puolesta kuuluu korpin kronkku. Varmaan poroja siellä suunnassa. Lapin tiainen pyrähtää kalvosimelle ja pois lähimmälle oksalle päivittelemään outoa ähisevää turaukkoa.

Repolaisen helminauha vasemmalla kiemurtelee äkikseltään täysin päämäärättä. Se erehdyttää humeetin harhailemaan samaa rataa kun huurretta helisee tuulen lekuttamasta oksasta auringon säteitä vasten hopeisena taikapölynä rikkumatta pintaa - riipaisee, keijupöly yhtyy vitiin ajatuksen kyvyenä hairahduksena.


Äänettömyys tuntuu neitseellisen koskemattomana nyt kun hengitys on laantunut, sydän asettunut lepokierroksille ja jumputus ei yllä enää korviin.

Hiljaisuuden kuulee erinomaisesti tässä absorvoivassa pastellissa. Mikä ihanainen hentojen sävyjen ääretön summa - liukumassa toinen toistensa lomitse, sekoittuen yhtenäiseksi taikamaailmaksi. 

Tyhjää eivät ole sanoillaan ylistäneet tätä ihmemaata ne pastellin hereään keveyteen rakastuneet sanasepät jotka ovat itse tämän käyneet kokemassa.

Maiseman mykkyys sipaisee sielua tievan kylkiä hivelevän terhenen liukuessa ikään kuin linnikoksi laskevaa aurinkoa vasten.
Laskevaa - juurihan se kipusi, vajaa tunti sitten sijalleen ja nyt jo viimeiset säteet kultaavat huurteisia latvoja. 

Pian valtaisan laaja, vaarojen yllä leijuva lahea utu, siilaa rusotuksen vaaleanpunaiseksi esiripuksi. Se ulottuu vaaran laesta jonnekin avaruuden puoliväliin kuni vihdoin saa sinertävän värinsä ja syvenee siitä tummansiniseksi.
Ensimmäiset tähdet erottuvat.

Mikä tuskainen olo. Kaikkea tätä pitäisi ennättää kuvata. Toisaalta, jos antaa mielihaluilleen periksi, matka ei joudu yhtään. Joka hetki on silmää hivelevän kaunis, syvälle sisimpään ulottuva kouraisu. 

Valitsen kuvaamisen. Teen tästä itselleni pyhää hipaisevan riitin.

Kieltämättä tähän mystisen tolan sekaan tunkee ajatus, vaihtoehtojen punniskelu; tällaisessa Onnenmaassako mieluummin vaiko urbaanissa harmaudessa. Kauaa ei tarvitse sillä päätään vaivata.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

MURRETTUJEN SÄVYJEN RiiTTi


MURRETTUJEN SÄVYJEN RiiTTi

Kulkea pastellisen värimaailman läpi vastavaloon
on lumoavan taianomainen hetki,
suorastaan mystinen kokemus,
jossa jokainen silmien liikahdus vaatii pysähtymistä
ja haltioituneen tunteenpalon ulos puhaltamista.

Se on murrettujen sävyjen riitti
nälän kurniessa suolta,
luoteisen ahavan purressa kasvonpuolikasta.
Vähän vilu - vähän hoppu,
mutta sielussa palo hirmuinen - kuumeinen wimma,
tuska jota ei voi sammuttaa muutoin
kuin kiskomalla säkin päähänsä.

Miten sen voikaan mahduttaa muutamaan sanaan,
kuvata liikkumista unen kaltaisessa satumaassa
josta horisontti on haihtunut,
liuennut tyyten ruusunpunaiseen usvaan
ja jossa ainoa suurpiirteinen vihje menosuuntaan
on vaaleansiniseen samettijäätelöön painunut
varjojen ilmaisema vana.

Kallasta myötäilevä pilvi nousee verkkaan,
kietoo kaiken olevaisen kiirellä kosteaan syliinsä;
muuttaa kipakan pakkasen tulisuudelmaksi,
sellaiseksi josta ei kerta kaikkiaan kieltäydytä,
sellaiseksi jota janoaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 14. tammikuuta 2012

PÄTSi


PÄTSi (Adagio)

Tulihan se lopulta sieltä Sevetintieltä,
näkyviin mokoma pätsi.
Odottaa toki lempohista sai - tyyten kylliksi saakka;
huruttaa pölisevä hauhtohuntu perässään
eeskaahtaalle yksinäistä vallantietä.

Ehti penseys jo kaihertaa mieltä,
sielu oneana käydä;
räytyäkin sydän parka kovin tovin.
Kuni sitten vihdoin puolilta päivin juuri kävi tuuri,
ujona pujotteli puiden lomasta,
kurkki ja urkki omaa pohjoista maataan - äkkäsi;
kaikilla poroilla turkki kipakan pakkasen varalta
ja muillakin.
Puilla lumihuntu umpuilman jälkeen.

Aralta kai vaikutti heiltä käsin,
hereältä ja hataralta,
meidän talvennavasta ylipäässyt olevainen.
Ei olisi ehken tohtinut pistää säteellä silmään
on vielä tovin turtuneessa unenpöppyrässä
tämän talven maa.

Mut' koko ajan virkkuen
ja kun sitten vihdoin on tointunut tainnoksestaan,
niin leuka kyynäriin nojaten jo odottelee
kevään ensimmäistä kulppoa räystään alle.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 13. tammikuuta 2012

RÄPÄTÄTi


RÄPÄTÄTi

Koko suomalainen kinkerpiiri on täpötäynnäns' vaaleja, seassa hilluu yks' vaalea bimbó, josta suoraan sanoen ihmettelen, että miten tuollainen otus on päästetty äänestäjien kiusaksi. Kuinka pystyy seuraamaan muiden sanomisia kun yhen äkin huomaa tällä mainitulla olevan valkoiset pikkarit.

Sanon otus - varmuuden vuoksi, etten loukkaa ylipäänsä naisenpuolia. Totuus on kuitenkin sanottava. Jos jättäisin kirjoittamatta, en olisi vilpitön, enkä pystyisi tyhjäämään kivikoriani joka on kukkurillaan.
Jos joutuisin jostakin kumman syystä autiolle saarelle tämän kälättäjän kera, pyytäisin wihonviimeisenä toivomuksena itselleni myös venettä ja perämoottoria.

Enkä tahdo loukata myöskään kunnon kainulaisia sanomalla tätä edellä viittaamaani naikkosta räpätätiksi, vaikka sellaista kokemusta kainulaisista räpätädeistä on ihan lähipiireissä. Mutsia en tohdi vieläkään siksi väittää, mutta hänen sisarpuolissaan kyllä räpätätimäisyyttä löytyy poikkeuksellisen runsaasti.
Kirjoitan poikkeuksellisella asiantuntemuksella.

Eilisillan jälkeen en usko Niinistön vilpittömyyteen eläkeasiassa. Hänen katseensa pälyilee, harhailee kuin Viipurlaisen taskuvarkaan, joka muinoin yritti väittää minun ajokorttini sisältämää blåbuukia ikiomakseen. Katsekontakti on vilpitöntä näyttelevän ja tuo leuan peittäminen - osittain myös suun, vahvistaa vain epäilyjäni.
Jotta kukaan ei ymmärrä pahantahtoisuuttaan yllä olevaa panetteluksi, ilmoitan tuon olevan diagnoosi näkemiseni perusteella ja sittemmin roknoosi.

Ai mistäkö tuo osittainen suunpeittäminen juoruaa - seuratkaapa pikkulasta joka laskee pääksytysten lööperiä, puhuu palturia tai muuta muunneltua totuutta tai hölynpölyä.
Sitä minä ihmettelen, ettei muuten niin itseään erinomaisena pitävä perässähiihtäjäsakki pysty poisopettamaan Saulilta noita juoruilevia maneereeja.

Tuo Niinistön elakekehuskelu: "En kehtaa nostaa" - se pitänee panna suurennuslasin alle. Olen pyytänyt muutamalta taholta selvitystä mm. näihin kysymyksiin, sillä en vain yksinkertaisesti usko Saulin hyvyyteen:

Siis, KUINKA KAUAN säilyy:
- kansanedustajaelakkeen nosto-oikeus?
- ministerielakkeen nosto-oikeus?
- puhemieselakkeen nosto-oikeus?
- virkamieselakkeen nosto-oikeus?

a) millä menettelyllä em. elakkeiden maksamisen tililleen saa lopetettua?
b) tunnetaanko Suomessa muita tapauksia kuin Niinistö?
c) voiko lopettamisilmoituksen jälkeen palata uudelleen elakkeensaajaksi?
(Oikeushan ei katoa mihinkään)

d) voiko kertyneet, nostamattomat elakkeet nostaa jälkikäteen?
f) onko tähän asiaan liittyen olemassa joku aikataulu tai aikamääreitä?

Kyllä näihin pitäisi saada hopulla vastaus - tietty, ennen vaaleja, että nähdään mikä on julkista bluffia, mikä ei.
Saattaahan nimittäin olla niin - ihan vain typerysten varalta, että on säädetty lakipykäliin, jotta eläkettä voi jemmata ja sitten jälkikäteen nostaa, jos jostain aivan käsittämättömästä syystä jotakuta  ei valitakaan presidentiksi.
Näinhän voi käydä - Lempo soikhon, vaikka Arhinmäelle. Ettei valita.

Saapas nähdä kenen hermo pettää ensimmäiseksi. Tammikuu on perinteisesti ollut lokakuu presidentinvaalivuosina. Pikku sontaa on jo heitetty, mutta tästä etiäpäin loanheitto varmasti kiihtyy. Hyvin pienet, ehdolle pantujen varhaislapsuudessa koetut "salaiset siniset huipentumat", haihattelut ja hairahdukset syynätään puhki.

Ah - mikä onkaan se saastan lemu, jos toiselle kierrokselle tormataan. Silloin äänestäjä saa tuta miltä raha haisee. 

Jään iloisena odottamaan josko Juho Rommakkaniemi ja Piaa-Noora Kauppi taas paljastavat pyllynsä, raakeisensa ja pimpulinsa Saulin kilpailijalle.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 12. tammikuuta 2012

lupaus


LUPAUS


LUPAUS

Tänään,
keskipäivän hetkellä,
jos Ukko Ylijumala suinkin vain suo,
on kaamoksen kuolema;
aurinko ensimmäisen kerran näkyvissä
sitten viime marraskuun viimeisen päivän.

Se on lupaus,
ja vieläpä korkeimmalta mahdollisimmalta taholta,
mitä ihmisen lapsi kuunaan keksii kuvitella,
jahka vaan pilviverho jaksaa väistyä.

Tuota lupausta lunastamaan,
varjoja vastaanottamaan,
lähden matkaan Pyhän linnun järvelle,
sen aavan toiselle äärelle;
sonnustautuneena tummaan taattiin,
mukanani vaimon varastoista pihistetty kuhpakki,
hankasellinen tervastikkuja
sekä porontalja ja susirumpuni
juhlahetkeen ja odottamiseen.

Jos ja kun lupaus täyttyy,
valmistan kynsitulet merkiksi kultaiselle kehrälle,
että olemme ja elämme;
annan tulelle kuhpakin
ja laulan wäkevän aurinkolaulun.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

LiiKA-ANNOS


LiiKA-ANNOS

Valkoinen,
pysähtyneelle hiljaisuudelle tuoksuva puutarha
leviää rannattomana loputtoman äärettömään
tuskin havaittavaksi juovaksi.

Sitä kohti on mentävä kaikkialla
aina,
olipa ihmisen lapsi missä tahansa paikassa maailmalla.
Pieni on tuon kosmoksen rinnalla ihminen.

Niin häviävän pieni ― kärpäsen sonta,
että jos oikein niikseen menee,
niin tästä heinäsuovasta se ei hakemallakaan löydy;
heh ― paitsi seuraamalla pailakan jälkiä.

Ja tuoksuu muka ― hiljaisuus?
Yliherkkyyttä se on ― siitä se johtuu,
ylenpalttinen liika-annos arktista hysteriaa;
aistimet herkistyvät, etenkin haistin,
somimoilleen niin hereäksi
että nokkakin haistaa lumen heti nähdessään sen.
Jopa huomisenkin lumen.

Rakkaus pohjoiseen valoon,
se on äänetöntä musiikkia sielulle,
hipoo täydellistä antautumista mielensä vietäväksi
yhdessä valittunsa kera;
käsikädessä ― toisiinsa silmiin katsoen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 10. tammikuuta 2012

PAKKASEN SiEMENiÄ


PAKKASEN SiEMENiÄ

Istu ja pala,
pala taivaanrantaa palaa,
on liekeissä;
selvästi aistii sen huminan
jonka pilvien raossa leimuava tuli tuottaa,
vaikkei ääntäkään päästä tässä säässä.

Puolet taivaasta on leikattu pois,
umpuilmaa pukkaa
ja toinen puoli yhdistetty maankamaraan;
tunturin hamaraan,
niin siististi,
että pelkään liitoksen pitävän ikuisesti.
Nousen äimistelyltäni pailakan selkään
ja ratsastan auringon laskuun kulveiden yli.

Vain apea ulina jää kiirimään jänkien ylle,
käry kapeana vanana leijumaan tuokioksi,
kuni valuu pakkasen siementen muassa sevälle.

Sama hiljaisuus johon pysähdyin,
se jatkaa äänettömyyden sietämätöntä mykkyyttä,
pian aikaa kun olen lähtenyt;
ja olematon varjo minusta;
on ehtinyt haihtua nietoksessa olemattomiin.

Valo valmistelee tulemistaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 9. tammikuuta 2012

ViLLiKiSSA



ViLLiKiSSA

Heti kun ensimmäinen maailmansota oli taannoin saatu sodittua ja Suomessakin sisällissota pistettyä jotenkuten aisoihin ja ruumiit säkkeihin, vain katkeruuden jäädessä jäynäämään mieliä siellä ja täällä - molempia osapuolia tietty, niin tapahtui monta muuta pientä yksityiskohtaista episodia.
Niin sisämaassa kuin maan laidoilla. Harvakseltaan asutussa sisämaassa vain tietysti suhteessa vähemmän, senhän jokainen käsittää.

Saattoi olla seutuja joita sota ei ollut liikauttanut juurikaan kidekoneen uutisia enempää. Kaikki elämä oli ja eli ja jatkui siinä siunatussa herran rauhassa, johon oli totuttu ajast'aikaa.

No saattoipa tapahtua vilunkkiakin, kun oli sentään kyse "maailman tavarasta", mutta ei tässä herra isä ihan kaikkeen jaksa ryhtyä. Ei jaksa. Besorkkaaminenkin keksittiin vasta paljon paljon myöhemmin.

Sekalaiset ja epävarmat olot eri puolilla Eurooppaa saivat aikaan kaikenkarvaista liikehdintää asujamistossa. Kuka minkäkin liikeidean perässä vaihtoi kinkerpiiriä, kotimaataankin, kuka jostakin muusta syystä, kenties perin pohjin  henkilökohtaisesta, tahi muusta.

Jossakin sen aikaisen Lapin perukoilla, tiettömien taipaleiden takana herätti ihmetystä muudan outoa kieltä puhuva kalvakka herra. Merkkikielellä sen kera vain tultiin toimeen, mutta hyvä oli tämä hyväkäs oppimaan, jatkuvaan teki muistiinpanoja mustaan konttakirjaansa. Alkoi lopulta kankeaa suomea solkata tavallisimpia asioita toimitellessaan. 

Muudan Guttormin Niila oli sen Kihttelistä tuonut helmimarkkinoilta pororaitonsa mukana ja se sen kanssa parhaiten pärjäsi ja mikä ettei, paperista rahaa sillä oli millä maksaa ja hopeamarkkojakin kirstullinen.
Milutin kuului olevan nimeltä tämä päälle nelikymppinen mies. Serpiiniksi oli Porokorven Akseli sitä sanonut kestikiivarissa.

No sehän tuli ja vuokrasi käteisellä vuodeksi yhden talon päädyn. Oli oma sisäänkäynti ja pieni hälläkeittiö siinä käytössä. Tuttavuutta ensin teki, alkoi sitten kuleksimaan tunturissa. Kun oppi.

Sillä oli villikissa völjyssä - tseärntas. Sitä se esitteli. Ja se kiinnosti - paikkakuntalaisillakin oli ollut kurransa, nekin  etupäässä vunukoilla, joitakin sukupolvia oli selvitty ilman sitäkin, sitten se taas palasi leikkeihin jostain kummasta.
Kai uudesti syntyen jonkun muukalaisen innoittamana.
Niin tälläkin kertaa.

Milutin näytti kyläläisille iltaisin miten sen kanssa vehdataan. Kuuluipa sillä pelanneen yksikseen päiväkausia. Oli teettänyt puusuutarilla kortteeripaikkansa leivinpöytään reunuksen ylt'ympäriinsä jotta siinä sopii kissan kera leikkiä käydä. 

Amerikkalainen oli. Pellistä prässätty ja hyvässä maalissa. Vilkkuvat valot ja sirinää piti. Päältä pumpattiin vauhtiin ja vilkkaastipa kiersi kehää kuni löysi paikkansa. 

Alkoi viimein hilliintyä, kävi lopulta vaappumaan ja kun vauhti tyyten lopahti, lopulta kupsahti kyljelleen. Mutta kyllä se vain kiinnosti. Semmoinen villikissa - lapsia ja aikuisiakin. Ei moista elävää ollut ennen nähty niissä selkosissa.
Mahtoi olla sen aikuisen maailman ensimmäisiä mekaanisia leluja.

Vielä enemmän kuin lelua, hämmästeltiin sitä, että aikuinen, hyvinkin täyspäiseltä vaikuttava ulkomaan elävä moisen värkin kanssa pelaa tuon tuostaan, päivät pääksytysten.
Vain minkäpä tuolle, ei ollut vaaraksi mitenkään paikallisille eläjille ja hyvinhän se maksoi kaikista palveluista.

Kylässä asusteli syrjemmällä, erikseen - tietäjä - myrrysmies. Väkevästi pieksi suutaan ja kaiken ties tämä intomies, lähes, ei ihan kaikkea mutta melkein.
Sehän lähättäysi het'kohtsiltään tämän Milutinin kera völjyyn. Yhdessä kävivät niin vilkkaita keskusteluja, ettei siinä tahtonut kaikin ajoin kädet piisata, mutta ylipäätään sivustaseuraajista näytti kuin enimmän osan aikaa olisivat sittenkin olleet samaa mieltä ja melkeinpä samaa kieltä, siitä asiasta josta turpakäräjiä kävivät.

No se ei kyläläisille selvinnyt, että mikä mies se lopulta oli. Ja miksi. Eikä asiakaan tullut selviöksi. Lähti vain muuanna aamuna pois. Guttormin Niila sen vei, sama mies.
 

Myrrysmies kepsahti sitten aikanaan hiekan syöntiin - vei tietonsa hautaan, Ei pukahtanut edes wiinapäisään asiasta. Semmonen visu oli.
Kyläläisille jäi vain tuo villikissa muistoksi ja lopulta unehtui koulun ullakolle.

Niila kuljetti lompakossaan kuolemaansa saakka lappua jossa luki koukeroisin kirjaimin:
Milutin Milanković
Милутин Миланковић
Belgrad


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

iSO iMMEiNEN


iSO iMMEiNEN

Tämä alkaa vaikuttaa jo odotukselta,
sitkaalta vartomiselta;
lupailee - joinakin aamuina rusotus yltyy kultajuovaksi,
ei lupaa - huomen kaatuu syliin hämyisenä harmaana
lupaa - pilvetön taivas on muuten valmis,
vain hehkuva tulipallo puuttuu.

On se kai lapsellista ehken;
kehkeytyä hairahteleviin ajatuksiin,
antautua tyyten haihatuksiensa vietäväksi
ja tulkita hivenen ennusmerkkejä sille kurin,
että maailmanjärjestyksessä olisi virhe
ja skábma loppuisikin ennen aikojaan.

Mitä sitä tyhjää hoppuamaan - iso immeinen,
sanoo froua joka ottaa asian tyynesti,
vilkaisee hämärään ulos,
sytyttää kirkasvalolampun ja on sillä siisti.

Kultainen kurra pilkistänee taivaankaaren yli
aivan muutaman päivän päästä.
Tietysti sikäli mikäli pilvet sallivat,
mutta saisi se lempo kyllä jo aiemminkin tulla.

Nooh - mieluummin sittenkin wanha kuin aikuinen.
Onneksi vain vihapuheet on kielletty,
ei lapselliset ajatukset - vielä!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 7. tammikuuta 2012

TÄHYSTÄJÄ


TÄHYSTÄJÄ

Lenseä pikku pakkanen,
ei juurikaan nokkaa kipristä maailmaan tähyiltäissä.
Kaikki on somimoilleen paikoillaan,
täyttymässä oleva kuu pullollaan;
kelmeän värisenä juustona josta sipaistu maistiainen.

Tähdet siroteltuna pitkin taivasta,
ei mitenkään huiskaisemalla;
pikemminkin vakaalla kädellä - harkiten
ja ne mihin on ollut hieman tiiviimpi rykelmä laittaa,
ne on kyllä aseteltu pieteetillä,
ei niistä kenenkään luulisi moitetta löytävän.

Tuuli - se on kokonaan poissa,
missä lie Louhen luona keräämässä voimia.
Tulee sitten rytinällä ja ärjyen kun tulee.
Se on semmonen velikulta.

Lumi anturoiden alla on lupsakkaan kupsakkaa,
ei narise - alkaa tarttelehtimaan saappaan teriin.
Samaa tavaraa ripottelee pilven helmasta,
harvakseltaan mutta tasavarmasti;
natturaa on kertynyt jo parin sentin huntu.

Eipä sitä tätä lempeämpää talvea juurikaan enää,
jos tästään vielä asteen pari lämpenee,
alkaa nuoskata ja kastelee.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 6. tammikuuta 2012

VALOPiLKKU


VALOPiLKKU

Pieni, tuskin vähäpätöinen valoilmiö eteläisellä taivaalla olisi kenties jäänyt kokonaan rupusakilta huomioimatta, elleivät omahyväiset linnunradan matkaajat olisi saaneet äkillistä päähänpistoa poiketa moikkaamaan Valtaojan Eskoa Turkkuseen.
Sinne kun joutuu Telluksen hieman vinksallaan olevasta akselikulmasta johtuen ottamaan laskeutumisradan jo Ohotan meren päällä olevasta sisääntuloaukosta. Etenkin jos kokonaan toisesta linnunradasta pyrkii sisään.

Koska kuskilla oli pohjana jo yli 8 tunnin keikka Pluton takaa Marsin kautta kaartaen ja sitten vielä matkan loppupuolella Telluksen lähiavaruudessa sen maar helvetillinen puikkelehtiminen kaiken maailman satelliittien ja epämääräisen avaruusroinien seassa, niin aivan nappiin ei osunut tämän shäföörin vuoroa tekevän Ufo №1:n sompailu.

Pikkasen liian viltossa kulmassa osui käytävään kun tuli hieman sivuryöppyä putkeen, niinpä hyrrän toinen laita pyyhkäisi reippaan otteen ilmakehää ja tefloninen sivupelti paloi tuhannen nuuskaksi.
 

Se olikin sitten se toinen syy miksi piti poiketa sisemmälle Eskon valtaojalaiseen atmosfääriin.

Aluksen toimeenpanevan komitean kriisiryhmän päällikkö nimittäin epäili, että mokoma haaveri saattaisi tähtien välisissä matkoissa kuitenkin vaikuttaa sen verta roisisti - matkathan on tosi pitkiä, joten esimerkiksi Alfa Centaurin matka saattaisi päätyä vaikkapa Vegaan.
Sen verta vänkäisi kärventyneen siipispankon puoli aluksen kurssia sivuun.

Jos rungon muoto omaan keskiakseliinsa nähden heittäisi 100% symmetrisyydestään vaikkapa vain 10000-tuhannesosan, niin tietokonelaskelman mukaan se heittäisi Tellukselta esim.  Siriukseen matkatessa jo loppupäässä semmoset rapiat 0,007 valovuotta. Se olisi anteeksiantamattoman paljon.
Sillä mentäisiin ohi, että kajahtaisi ja tulisi vain tyhjää puhetta raportoinnin yhteydessä. Saattaisipa TVK-ammattiliitto (Tähtien väliset kuljetukset) tiukentaa ajopiirturiin pohjautuvaa kuskipykälää, jos niikseen.

Koko tämän klusterin rahti- ja matkailuelinkeino kärsisi moisesta ankaran takaiskun jos kuskin pitäisi alvariinsa pitää taukoja - ihan muuna työnään sen halavatun kiekon tahtiin.
 

~~~~~~~~~~~~

Nooh - saapuivat Valtaojalle Turkkuseen. Tämä ei ollut kotosalla, oli jäänyt yliopistolle tuijaamaan putkella taivaan taakse. Ihan muuta kyllä kuin em. valoilmiötä. Sillä oli nääs pari juttua vielä kesken arkkipiispan kera - niitä koukeroista tsekkasi lasin läpi. Varmisteli, että tämä puhui läpiä päähänsä.

Lappu pöydällä kuitenkin kertoi vieraille, että sekuvaan jääkaapista oltta pöytään ja HK:n blöötä ootellessa. Tullaan sitten kun tullaan.
Hän laittaa sitten tultuaan Kemigradilaiseen tapaan savusiikalättyjä, sikäli mikäli Siiwassa on kyseistä epeliä saatavilla.

Muudan vieraista kiinnitti huomiota sohvapöydällä lojuvaan mustaan pötikkään jossa oli painonappeja. Tietenkin painoi sen kummemmin harkitsematta silmiin selvästi muista erottuvaa punaista näppyä.

Hetken päästä syttyi nurkassa SÖNY 60" LED 3D HD CD WC ja koko ruudun täyttävä Kävelevän Kataistrofin pää lonksutti siinä leukojaan silkalla suomella.
Muistutti kuulijoita, että on olemassa vai yksi fantastinen vaihtoehto, vaihtoehto ja vaihtoehto tai muuten Venäjä, Venäjä ja Venäjä tullee ja syö suomalaiset.

Korosti: "Nyt vyöt ja tuppiroskat kireälle rupusakilla ja turvat tukkoon, mitäs että äänestäneet tarpeeksi Soinilaisia. Nyt sitten maksatte ja itkette ja maksatte tai sitten itkette ja maksatte. Ja sama vielä vastuullisesti päinvastoin ja takasin."

Hetkisen Ufo № 2 kuunteli lätinää, nousi sitten, leijaili 60-tuumasen luo ja tukisti tätä omituista höpöttäjää. Tämä älähti ja kutsui taustavoimia paikalla. 


Häkämiesten Kymen kuulua nyrkkisukua saapui oitis paikalle mutta jähmettyi saman tien Lootin vaimoksi kun Ufo № 2:n säde hipaisi nyrkkiään heristävää tyyppiä. 

Paikalle maratoonannut "Voihan vuittu"-Tuppinen jähmettyi myös säteen hipaisusta suu-auki asentoon, tiedättehän, sellaiseen affenan suu auki-asentoon.

Kun hätätoimet oli tehty, hyvin pitkälti pitkään- sekä korkeampaan matikkaan harjaantuneet aivot ynnäsivät ja äkkäsivät, että punaista nappia painamalla nämä ruudulla seikkailevat painajaiset saa kätevimmin eliminoitua.
Painoi uudelleen ja valo ruudulla hiipui, painajaiset katosivat ruudun mustiin syövereihin.

Vieraat saivat odotusajan käyntiin ja ottivat jääkaapista pötyä pöytään ohjeenmukaisesti ja kävivät odottamaan; kököttäen tiskialtaan reunalla kuin kaksi wanhaa varista.

Tässä kyseisessä maassa - valtiossa, vietettiin parahultaisesti presidentti-kampanjaa, joten taivaallinen valonloimotus oli sitten vain pieni valopilkku äärettömässä informaatiomeressä. Se vaipui hyvin nopeasti unholaan koska inimiset olivat kovin ahkeria seuraamaan NATO-Niinistön ja EiNATO-Väyrysen keskinäistä otattelua.

E. Valtaoja hyvin wiisaana miehenä ei ottanut tyyten ymmärrettävistä syistä Ufo № 1:n ja № 2:n kanssa tähdistä keskustellessaan mitään kantaa koko em. kisaan.


Vasta sen jälkeen kun oli saanut näille ystävällisille muukalaisille hommattua pannun kyljen teflonoijan, ilmaisi hän jollekin vastaantulijalle K-marketista avaruuspölyä hakiessaan äänestävänsä Väyrystä.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Jos kättelet kreikkalaista - laske sormesi.

torstai 5. tammikuuta 2012

rusotus


PYHYYDEN KOSKETUS


PYHYYDEN KOSKETUS

Möykkelikköisen jängän yli reuhaten,
kaarrellen loivasti viltossa kallaassa kiirelle;
se kastelee selän ja panee myrkyn erittymään
kohisevaan suonistoon.

Meteli seis - potta pois;
hiljentyminen tunturin laella,
hengityskin laantuu vähin erin.
Tuuli on asettunut liki tyveneen,
kuulaassa ilmassa näkee liian monelle taholle,
joka suuntaan loitolle - maapiirin yli kosmokseen.

Maailma on pysähtynyt,
ei mitään liikettä missään suunnassa,
ei äänen ääntä kunnes käännähdys kelkan selässä
muuttuu narahdukseksi ja kantaa.

Eikä aikaakaan kun lumen vuoraaman kiven takaa
kuuluu ruostuneen saranan narahtelua;
kiiruna kurkottaa päätä uteliaana,
sen huomaa vain mustan juovan liukumisesta esiin.
Muuten otus katoaa tyyten valkoiseen maailmaan.

Kaikki tämä mystinen pyhyyden kosketus,
suuren hiljaisuuden tuoma illuusio sielussa,
myllertävä tunnetila olemisesta maailman navalla;
sen eteen kannattaa hikoilla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

JUULLÂMJÄVRi


JUULLÂMJÄVRi

Raikkaat tuulet puhaltavat Sipirjasta saakka,
ovat hioneet paljaan jään sellaiselle kierälle,
että rasvattu salamamakin nolostuu
kun häviää liukkaudessa tälle.

Veto käy täysillä, tohisee sen lujaa,
että kylkimyyryä käyden liikuttava avantojen väliä,
jalat harallaan kuin olisi iänikuinen sonta housussa;
silti meinaa nakata nokalleen,
ennen kuin ehtii direktiivin mukaisesti kaatua.

Aiotut sanat hyppäävät ohikiitävän myräkän selkään
ja ovat kuultavissa vaaran laella;
siksi niitä huudetaan tuuleen useampaan kertaan,
tyydytään lopuksi käsimerkkeihin,
sillä hyvä.

Vesi on kylmää - lisäksi sohjoista että märkää,
tarttuu kynsin sekä hampain haalarin lahkeisiin;
jäätyen koppuroiksi sen siliän tien.

Ei siis riitä, että kengät painavat,
mukana on raahattava kolisevia jäämurikoita;
ankarasti vastaan haraavat - pirulaiset.

Tuiskuttaa kuten pikkumyrkyssä kuuluukin.
Siika on hyvä kala ja riekko lintu.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 3. tammikuuta 2012

KAHDESSA ULOTTUVUUDESSA


KAHDESSA ULOTTUVUUDESSA

Hämmentävää,
suorastaan mystistä tunnelmaa,
oudosti sielusta kouraisevia hetkiä
ennen keskipäivän kahtatoista lyöntiä;
sellaista on Ultima Thulessa.

Värisävyjä joita en saa mahtumaan kameraani;
ruskeanpunervaan murrettua harmaansineä,
ikään kuin mustavalkean panoraaman päälle
olisi kaatunut emännän haalea maitokahvi.

Ammattitaito ontuu molemmissa päissä laatikkoa,
minä en osaa,
prosessori ei tunnusta tuollaisesta väripaletista
koskaan kuulleensakaan.

Kameran takuu ei kata lopputuloksen haileita,
kalvakan lättäniä pannukakkuja,
hämärän hunnuttamina.

Miten se näin menee
kun aamun varhaalla olen erottavinani hennon ruson
ja pitkälle iltapäivän perille toisen.

Varjot puuttuvat yhä
ja kuolpunaa astuessa tuntuu
kuin kävelisin maalauksen kahdessa ulottuvuudessa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 2. tammikuuta 2012

HELVETiN TULET



HELVETiN TULET

Voiko taivaassa kuolla? Moista, mitätöntä sivuseikkaa pitkään sinnikkääseen elämäänsä nähden, pohdiskeli Adolf Jullamo herran vuonna 2012, tarkemmin sanottuna varhaisella aamupäivällä heti ensimmäisenä päivänä kuluvaa vuotta.

Pyöriskeli kuotta levottomana lavitsallaan lammasvällynsä alla, hikeä pukkasi nahkan huokosista kuin siivilästä. Sekavat mielikuvat kaikenkirjavasta hummaamisesta kiersivät humeettia, väänsivät oikein vatsaa myöten, väliin kylmähiki tursusi otsalta silmäkuopat täyteen vettä ja koko sen hetkinen maailma käryttävän lyhdyn valossa muistutti enempäsäkin helvetin esikartanoiden hälisevää toria kuin sitä paikkaa, minne sielu kaikesta viinan kuorruttamasta tunnemaailmasta huolimatta halusi mennä ja päätyä pelkästään jo kristillisen kouluopetuksen takia.

Tosin nyt ja tässä tilassa ei sinne eikä tänne tuntunut olevan minkäänlaista kiirua, vaikka helvetin tulet oli sytytetty ja ne kiiluivat ankarasti silmissä, käänsipä pään minne tahansa tahi oli kääntämäti. Jumalattomat lieskat olivat ainoa siinä tolassa jollakin tapaa ainoa järjelliseltä tuntuva näky niistä epäselvistä viidestä vuorokaudesta; käristynyt yhteenveto niistä wiinankiimassa suoritetuista örvellyksistä toisten samanhenkisten kera.

Adolf Jullamo säpsähti räpsyyn, kohottautui pieluksesta irti ja kuunteli; ei mitään, pahaenteinen hiljaisuus, painostava atmosfääri wanhan wiinan tuoksuisessa interiöörissä jossa kaikki muukin oli wanhaa ja kulahtanutta. Nyt ei kerta kaikkiaan mitään tuttua kaveriköörin porinaa jostakin epämääräisestä suunnasta niin kuin muutamana edellisenä aamuna.
 

Kieli oli turvoksissa ja suu kuin kissanpaskattu Saharan janoinen aavikko, päätä kivisteli, eikä yöpöydän virkaa tekevällä rahilla ollut edes vesilasia.
Puhumattakaan, että siinä olisikaan sitten jotain sisältöä ollut, vettä eli viinaa, sama sille muutoin kunhan vain jotain märkää.
Adolf Jullamolla oli krapula. Pahaenteisesti kääntymässä kärsittäväksi.

Voimat olivat lopussa, hädin tuskin jaksoi humeetti tyhjäkäynnillä raksuttaa. Sen nyt kuitenkin sai aikaiseksi, että kylmähiki niskassaan mietti tämän krapulan olevan pahemman kuin kuoleman. Tähän kun ei sitten lopputulemana kuolekaan ja vapautuminen maallista harmeista jää siten vain tyhjänpäiväiseksi haihatteluksi itsensä utopistiseen tilaan saattaneen niskoille.

Aivan kohtuuttoman suureksi on sälytetty yksilölle tämä omavastuun osuus näissä maailmanparannushommissa.

Hajanaisia otteita viimepäivien edesottamuksista purjehtii harvakseltaan ohi, ei mitään vakavampaa; miesmurhia tai sellaista, pelkää äijäporukan töhöstelyä, jossa pääasiassa nuokutaan puolihorroksesta oiwallisten viinojen ansiosta ja jossa joku aina vuorollaan; nousuhumalan tuomassa riemussa julistaa äkin oivaltamaansa viisautta muille.
Sitten tyssäten evankeliuminsa, koska vastaanottajat eivät kyenneet sitä vastaanottamaan.

Mahalaukku kummeksii kun ei tule juotavaa sen paremmin kuin syötävääkään, jota sitäkään ei kyllä ole sen koommin kuulunut kun omistaja kolme päivää sitten ruokapöydästä nousi. Samoilla hiilihydraatin rippeillä tässä yhä körötellään ja proteiinia on jo pari vuorokautta joutunut vääntämään vatsan vyöstä aivojen eineiksi, sikäli mikäli viinan sekaan on mahtunut.

Venäläinen metwurstisiivu leijailee Adolf Jullamon silmien ohi, sekasortoinen humeetti käskee näykätä sen hampaisiin ja niin tehdäänkin; mitä sitä tyhjää - ei osu. Seuraavana ohi killuu pivollinen kohmeista puolukkasurvosta pilkkumissa, vesi herahtaisi kielelle, jos sitä vain mistä olisi ottaa. Ei - luovuttaa täytyy, sinne purjehtii tyhjään ja häipyy vähitellen.
 

Ylipäänsä kaikki suolaiset herkut jononaan lipuvat ohitse, suun niitä kuin vaistomaisesti hamuten, mutta luopuen herkästi tuosta ihanuudesta krapulaisen sinnittömyyden takia. Tahdonvoimista siinä lopulta on kyse, mutta viina lamauttamissa aivoissa ei ole kapasiteettia moiseen.

Jos mitään herkkuja ylipäänsä Adolf Jullamolla jääkaapeissaan ja varastoissaan lieneekin - siellä ovat ja pysyvät, tuosta tilasta ei nyt vaan niin vain kömmitä ylös ja aleta jollekkin.
Voimaannuttaminen vie aikaa ja vasta sisun yltyessä on ylösnousemuksen aika.

Jullamo kääntyy vällyn alla, tuntee samassa jääkylmän kosketuksen kupeessaan joka on paljastunut paidan helman hylkäämänä. Pistooli - se ensimmäisenä jysähtää humeettiin, piruako se siihen on joutunut? Entistä kylmemmät väreet vilistävät kalsealla iholla. Ei kai tässä sekopäissään vain ole tullut murheita mieleen?
Käsi siirtyy tunnustelemaan esinettä. Sileä on ja litteä, muttei ase, puteli perkele, mistä se tänne? Kiskoo sen esiin ja hämärässäkin valossa tunnistaa sen oitis itävaltalaista rommia sisältäväksi pelastukseksi. Suutelee järkyttyneenä pulloa.

Vapisevin käsin ottaa ja vääntää korkin auki, nuuhkaisee ja kääntää niillä töin pullonsuun suuhunsa ja pulputtaa. Tulinen neste valuu kurkkutorvea, osa tehoaineista imeytyy jo suoraan suun limakalvoilta ja paiskautuu humeetille menevään verenkiertoon, osa perinteisesti vatsan kautta.

Kun Jullamo lopulta kiskoo putelin huulistaan irti, alkaa jo helpottaa. Kuuskymppinen rommi tekee kyllä juuri sellaisen vaikutelman kuin mitä siltä olettaakin.
Tuossa tuokiossa humeetti käynnistyy, iho kuivahtaa, säryt ja tunkkaisuus katoaa, maailma muuttuu silmissä hyväksi  ja yhteistyö vatsan kera käynnistyy lähes viivyttelemättä. Inventaario jääkaapille on hetkessä tehty ja ruokalista ilmestyy ilmiselvänä akkunan huuruun näkynä.
Muisti palaa ja pelaa kuin partaveitsi.

Vartin päästä ja toisen ryypin jälkeen välly lennähtää seinälle ja lavitsalta nousee kuin uudesti syntynyt iniminen, vääntäytyy permantoa pitkin ovelle, pujottaa koivet nutukkaisiin ja poistuu ulos direktiivin mukaiselle vedenheittotarpeelleen.

Palattuaan kaivelee ensimmäiseksi kännykän, tilaa pirssin puolille päivin ja käy laittamaan aamiaista. Saunan napsauttaa mennessään päälle, samalla kun puhaltaa lyhdyn sammuksiin.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Taivaanrannan maalaaminen vapauttaa inhimillisen elämän ikeestä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

ERiLLiSET iHANAiSET


ERiLLiSET iHANAiSET

Kymmenes päivä jo tätä vuodenkiertoa;
talvisena se odottaa kajeen ensimmäisiä merkkejä,
rusoa on lupeissa,
sillä keskiyöllä taivaan kantta hulmusivat revontulet.
Niiden loimu lupaa pienin varauksin hyvää päivää.

Mikäpä on ihmisen lämpimissä tamineissaan tuijotella
taivaankaaren merkkejä ja ilmiöitä,
rakotuli hehkuu,
kupeellaan nokinen, tuoksuva kana,
täynnäns' mustaa mörköä.

Savu hipaisee silmäkulmaa
ja on mitä oiwallisin tekosyy pyyhkäistä herkän,
paikoilleen seisahtuneen hetken
kirvoittama kyynelpisara pois poskenpäältä.

Maailma on kaunis yksinkertaisuudessaan,
tarvitsee vain pysähtyä havaitsemaan ne pienet,
erilliset yksityiskohdat ja nyannssit,
joista se muodostuu
ja se on siinä.

Ota vaikka sielun pivoosi,
tarkastele sitä tuokio nuotion valossa,
niin oitis huomaat kokonaisuuden kirjon;
tenhoavat erilliset ihanaiset.

Oh-show-tah hoi-ne-ne