torstai 9. joulukuuta 2010

MYRSKYN JÄLKEEN


MYRSKYN JÄLKEEN
 
Kuinka kaunis onkaan maa aina myrskyn jälkeen.
Jäämeren hyytävä viima ryytää, muotoilee luonnon;
kasaa tasaiseksi sataneen lumen aallonharjoiksi
jotka puolestaan ryhmittyvät säntillisiksi mainingeiksi
ja peittävät alleen kaiken siloksi.

Jopa syysmyrskyjen toimittaman täystuhon,
sikin sokin lojuvat ryteiköt - nekin lähes tulkoon.
Kaikki tyynni.

Talven kuorruttamat kumolleen nousseet juuristot
muodostavat aavemaan aavemaan sisälle.
Rajuilman jälkeinen vastakohta - hiljaisuus,
korostuu reuhatussa kairassa.
Vidin pintaan piiperretty jälkikuvio juoruaa mykkänä,
ilman ainuttakaan varsinaista sanaa;
kuka, mistä, minne ja milloin.

Siipispankkoin raapaisut tuota tuonnempana,
että kuolema siitä on ylitse askelkuvion liihottanut;
pysähtynyt tuokioksi nappaamaan elinvoimaa
tuleville surmatöilleen.

Maa on niin kaunis.
Jännitys laukeaa koivun ritvassa
ja se varistaa viimeisenkin lumen kipenen
mustan luurankonsa yltä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

HUPSiS


HUPSiS
 
Lasken tievan päällä kuuteen - sitten kinokseen;
vitivalkoiseen puuteriin tuiskahdan niin,
että sille tulee oiwa tilaisuus puikahtaa
kaula-aukon tilkitsemättömistä raoista iholle.
Kalvosinten kautta samoin.

Ah mikä tunne kun löylyinen,
kuumaksi sivakoitu ihoni ottaa sihisten vastaan
vesinoroiksi muuttuvan vitilumen,
joka alkaa valua kohden merta - kaikkien vesien äitiä.

Minun tapauksessani muuta laajaa ja avaraa,
merenkaltaista ei ole - korkeintaan sydämeni.
Ehken se onkin pisaroiden määränpää?

Siihen suuntaan ne ainakin valuvat raajoja myöten;
niskassakin - selkäpiin viiltäen linnunlihalle,
pörhistäen karvaviidakon hidastamaan menoa.

Kun saan raivattua ajan parkitsemat kasvoni sohjosta,
tunteet ovat ehtineet jäähtyä, vain nahka kuumottaa.

Tilalle kumpuaa pulppuava nauru;
kaamoksenkin huomaa vain jos erikseen katsoo,
sillä ketään muuta ei ole todistamassa
sivakoiden ristiin menoa ja kuperkeikkaa,
joka sinkoaa minut turvalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 7. joulukuuta 2010

NÄKYMÄTÖN SiLTA

 
NÄKYMÄTÖN SiLTA
 
Tuijotan näkymää toiselta tunturijonolta,
siltä jolla seista johotan puuskuttain,
höyrypilviä puhaltain tuuleen,
porkkain päät kainaloissa,
sivakat v-asennossa auraamassa loivassa myötäleessä.

Horisontissa,
maanpiiriltä, kaukaisimpien selkosten takaa,
kuulottaa utuverhon vyöttämänä
korkeiden tuntureiden vaalean hailakka jono.

Sinne entää ajatusten ja haaveiden näkymätön silta,
rakennelma joka koostuu niin monimutkaisesti
asetelluista yksinkertaisista yksityiskohdista,
että jopa luojakin sitä saattaa joskus ihailla,
myhäellen hymähdellä;
tietty silloin kun kukaan ihmisotus ei ole moista
paikanpäällä todistamassa.

Niin simppeleistä asioista lopultakin,
että kun rakennelmaa toisin ajoin,
pahimmasta huumasta selvittyään tarkastelee,
se naurattaa itseäänkin ääneen.

Mutta se onkin nyt sitä saamista mitä olikin lupeissa
kun ensin pystyisi luopumaan wanhasta turhasta
ja tyhjänpäiväisestä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 6. joulukuuta 2010

AiLUNGAN PiETI

AiLUNGAN PiETI

Pieti oli "niitä" onnellisia lapsia, joita huolet huomisesta eivät juuri koskaan painaneet. Eivät koskaan olleet minkään moiset huolet syy unen saapumattomuuteen, vaan aina pääsi hän muutamassa hetkessä hyppäämään Höyhensaaren venhoon ja siitä vaan muina miehinä souteli pois sinisen hiekan peittämälle rannalle ja uinahti niille jaloilleen.
Pieti oli syntynyt kodassa, peurankuussa. Sinisenä. Napanuora kaulan ympäri punoutuneena ne kriittiset sekunnit, jotta elämästä olisi tullut huolien täyttämä.

Eipä syrjäisellä selkosella moiset luojan lipsahdukset - otteensa hetkelliset herpaantumiset, juurikaan vaikuttaneet mihenkään olevaiseen, puhe ja artikulointi hieman ontui, mutta niinhän me kaikki muutkin olemme omalta osaltamme erilaisia sanankäyttäjiä. Pietun suhteen vain ajatteleminen, murehdinta, huoli huomisesta  ja ns.  filosofiointi oli edelleen lapsenkengissä vaikka äiji huiteli jo päälle yhdeksän kympin. 

Ja eleli yhä omissa hoteissaan em. "puutteista" huolimatta. 

Lähisukulaiset olivat järkiään kaikki kompastuneet kuka mihinkin elontiensä omiin kummallisuuksiin ja kompakiviin - päätyneet niine hyvinensä, vikoinensa, hiekansyöntiin uusiin hiippakuntiin. 
Kaukaisia sukulaisia oli tietty, niin kuin jokaisella, mutta henkilanka niihin oli katkennut jo aikaa sitten ja ne olivat enää kokonaan eri lukunsa.
€uron ja €U:n kompastelut - veitsen syrjällä elo, eivät liikauttaneet tippaakaan Pietin elämän rytmiä.

Sosiaalihuolto kunnanjohtajan ohjaamana oli yrittänyt saada Pietiä ystävällisyydellä siirtymään jo tovin kunnan ylläpitämään huoltolaan, koska kunnan terävässä päässä tiesivät sikäläisen Hyvä Veli-kerhon kautta, että Pietille oli sielultaan työteliäänä ja nuukana elämänsä keskipäivän aikana ja ajanoloon kertynyt hyvähköt säästöt paikallisen osuuspankin tilille.
Pietun kotikunta kunnanjohtajineen taas eli jatkuvassa kulukehityspaineessa ja ikuisessa rahapulassa pers'aukisena.
 

Kunnanjohtajan saatua vinkin rahakkaista, omillaan asuvista kuntalaisista, (heitä oli jokunen muukin), päässä syntyi suunnitelma kuoria kermat päältä. Mitä ne höppänät niitä rahojaan tilillä hautoivat, toinen jalka jokaisella jo vähintään haudassa ja toinenkin partaalla, liki reunaa?

Kunnanjohtajan päässä punoutui alhaisten vaistojen ohjastamana lopulta kierous, jolla työllä säästetyt varat muutamassa vuodessa siirtyisivät tuottavampaan käyttöön.

Aluksi kuitenkin oli saatava Pieti ja muutama muu kohtalon valitsema uhri koukkuun, tekemään ensimmäinen siirtonsa vapaaehtoisesti hyvin suunnitellun tyhjennysoperaation ensimmäisille siuloille, että kaikki näyttäisi siistiltä ja kauniilta.

Siitä ne sitten vaihtoehtojen yhä kaventuessa joutuisivat käymään yhä tiheämpään kassoillaan ja ehken 3-4 vuodessa kulut oli saatu sille tasolle, että koko hoitola voitiin yksityistää ja kunta pesisi kätensä jutusta.
 

Sopimukset ja säännöt operaatioon lienee tuomarin sijasta kirjoittanut viemäri. Niin likaista peliä niillä oli tarkoitus pelata.
 

Muuta ensin oli, kuten jo mainittiin, Pieti saatava pois omastaan kunnan hoteisiin. Sitä paitsi Pietin mökin alla oleva tonttimaa oli myös varsin hyvällä paikalla, joen mutkan sisäkurviin muodostuneen niemen kärjessä. Vesistö siis kahtapuolla ja mökki siinä tievannokareen päällä kuivalla maalla. Sille kyllä olisi käyttöä heti kun siihen kunta pääsisi käsiksi.

Pieti joka oli ystävällinen jo luonnostaan sekä ylipäänsä murheen hyllyviin, ylitse kantamattomiin soihin vajoamaton, ei voinut käsittää, että hänestä nyt niin hyvää huolta tahdottaisiin sosiaalihuollon toimesta pitää, koska hyvinhän hänellä kotonaankin meni. 

Vaivoja ei juurikaan ollut, muisti pelasi ja ruoka ja hygienia hoitui siihen malliin kuin se oli pienestä pitäin opittu. 

Itse asiassa elämä muutenkin kokonaisuudessaankin oli niin luomuvoittoista että kiihkeimmällä ja intohimoisimmallakin huivikaulaisella Virheellä olisi haavi loksahtanut auki silkasta kateudesta vihreäksi ja ainakin Pietiä olisi alettu moittia puolueen toimesta väärästä luomusta. Liian aidosta.
Myöskin puskalaisten olisi ollut vaikea hyväksyä niitä Pietin kulinaristisia taipumuksia joita tämä suosi, sille ne poikkesivat hyvin runsaasti puskalaisten aivopesu- ja inimisen kiusaamisopeista.

Pieti siis eli runsaasti ja tismalleen väärin Virheiden ja  Pekka Puskan mukaan ja liian pitkään mm. kunnanjohtajan sekä paikallisen Rotari-klubin puheenjohtajan, Hautaustoimisto & Arkkuliike Otamme osamme omistajan Viljo Kuikkeliinin mielestä. 

Sukulaisten myös, mutta jotka olivat sitten kyllästyttyään odottamaan Pietin edesmenoa, itse yksitellen siirtyneet Manan majoille. Kärsivällisyys on hyve - eivät tienneet nämä tuhmat sitä.

Sosiaalijohtaja aloitti lopulta itse omat henkilökohtaiset houkutteluvierailunsa Pietillä alaistensa yksi kerrallaan epäonnistuttua tehtävässä. Eikä vain operaatio näyttänyt edistyvän hänenkään toimestaan puusta pitemmälle. 

Pieti kun vastasi kaikkeen tarjottuun hyvään ja erikoisen hyvään kohteliaasti kiertäen kieltäytymällä. Ei edes kompuroinut niissäkään, jo kyseenalaisissa, sosiaalijohtajan omasta päästään tempaisemista lakipykälistä, joissa ei ollut totta edes siteeksi.
Homma vain ei toiminut. Liian yksinkertaisesti ajatteleva sielu, oikean ja väärän hyvin tunnistava, rehellinen ja vastuuntuntoinen, empaattinen  ja lähes raivostuttavan hyväntahtoinen, selätti säällisessä ottelussa ahneuden ja vallanhimon riivaaman mielen.

Ei onnistunut kunnalta yksityisten säästöjen haltuunotto sillä erää. Pahantahtoisuuteen tietämättään vastasi vaistomaisesti hyvällä Pieti ja onnistui pitämään puolensa vaikkei asian oikeasta tolasta ollut koskaan selvillä.

Pankinjohtajan kera ryypiskelleen kunnanjohtajan oli kuultu kiroavan Pieti ja kaltaisensa otukset syvimpään helvettiin erään Rotari-illan loppuhuipentumassa pikkutunneilla. 

Yöllisiä menoja siivoamaan palkattu leski oli sattumalta kuullut kusiputkan oven raosta kun kunnanjohtaja oli kironnut kaikenmaailman Pietut ja muut vammaiset sekä amikset Hevon Wittuun koko kuntasektoria rasittamasta.

Peli siis jäi kesken mutta arvattavissa on että siihen se ei kuitenkaan jää. Henkisesti sairaan yhteiskunnan mieleltään sairas byrokratia ottaa kyllä omansa kun sille vain joku keksii osoittaa kohteen. 

Tavalla tai toisella pelisäännöt muokataan sille mallille, että näennäisesti veretön kappaus onnistuu ns. laillisten kriteerien mukaan.
 

Byrokratia on kuin syöpä joka levittää tavallisilta inimisiltä vallan anastaneiden puolueiden avulla etäpesäkkeitä ihmisyhteisön puolustuskyvyttömään kehoon ja kuihduttaa sen ontoksi kuoreksi, ellei sen etenemiselle oiwalleta hyvissä ajoin laittaa jyrkkää stoppia.

Kun inimisten toisilleen siirtämä hiljainen tieto elämässä selviytymisestä on hivutettu pois, peli on selvä.
Uudenlainen orjayhteiskunta, kastijakoon perustuva, saa sijansa ja taas kerran on muutos parempaan haettavissa vain väkivallan kautta, niin kuin historia sen kautta aikain on todistanut ja on tuleva todistamaan.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Elämän tarkoitus on oivaltaa itseä ja luontoa kunnioittava henkilökohtainen moraali ja elää siten.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

TYHJÄ TiLA TÄYTTYY


TYHJÄ TiLA TÄYTTYY
 
Laajoina mattoina leviävät tuntureiden lomiin aukiot,
pounikkoiset valkoiset jängät palsoineen;
lähes piikaisina,
lumikuorrutuksen myötäillessä
niiden uniikkia jäljittelemätöntä pintaa.
Vain muutaman riekon askeleen piirtyessä
kaatuneeseen valoon katsottaessa.

Toisaalla satunnaiset revon helmet kiemurtelevat,
satuttavat hätääntyneen jäniksen kera ristiin
ja kun äkätty on,
lähtevät seuraamaan.

Hämärä kiiruhtaa verkkaan vastaantulevan syliin,
maailma pysähtyy tuokioksi huoahtamaan,
laskee kiirunsa metelin imevään huokoiseen huopaan.
Ääni ehtyy, tyrehtyy.

Sitten kuukkeli erehtyy pyrähtämään tuttavallisesti;
se kuullostaa pommikoneen jyrinältä
hiiskumattomassa tolassa.

Tuokiossa se saa asiansa toimitettua
ja liudentuu siniseen harmauteen eimiksikään.

Tyhjä tila täyttyy hiljaisuudella ja vain on.
Aika - se lipuu omalla vauhdillaan nietoksissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 4. joulukuuta 2010

OiViTiiLU RAPSAHTAA POiKKi


OiViTiiLU RAPSAHTAA POiKKi
 
Sitkeästi tämä tuuli.
Se purkaa yhä äksyä kiukkuaan.
Repii ja kiskoo lakkapäistä lumituppuroita,
paiskii pitkin puiden lomia ja humisee.
Taivuttaa runkoja, humisee lumiseen maisemaan.

Kelot hinkkaavat väsymättä kylkiänsä puhki,
vaalea pinta kiilottaa harmaiden raosta.
Roskaantunut hanki kantaa mykkänä taakkansa,
huomeneen tilattu utukkakerros peittää
kaiken alleen ja silottaa sitten.

Lumelle varissut nöyhtä muistuttaa unesta
jossa puut kuolivat harmauteen
karvaan ruskon punertaessa taustalta.

Nyt ei punerra - sinertää, säteet eivät yllä kylliksi;
Liian pitkä matka maahan.
Kaukana tokka tolvaa rintamana tunturin kuvetta,
asettuu ortassa jotokseen
ja siirtyy päämäärään.

Koparoiden naksuessa, röhinän lomassa;
sen kuulee näkemällä - hämärä yhtyy toiseen.

Oivitiilu rapsahtaa poikki.
Savu myötäilee pelkäämättä tuulen selkää.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 3. joulukuuta 2010

AKKAMETSO


AKKAMETSO

Koppelo makasi nyt kohmeisena Jää Kaappisessa, sulassa  sovussa Metsästäjämakkara-paketin ja voin välissä. Kuten se oli tehnyt aiemmin jo samaa virkaa pakastimessa jonkun kuukauden.
Lojunut virattoman oloisena muiden raaka-aineiden kera. Joutuen antamaan sijaa milloin millekkin ruokakunnan silmäätekevän ailahteleville gastronomisille kot-kot-kotkotuksille.
 

Ei se ollut itseasiassa vihainen, harmistunut vain, tai typertynyt, pikemminkin. Sitä kun palelsi ja kylmäsi jotenkin siitäkin huolimatta vaikka sillä oli höyhenet vielä tallessa -  öööö... siis nyppimättä. 

Nooh - onneksi kaiken kukkuraksi pää sentään oli sievästi ja kainosti taitettuna siipispankon alla - oikeammin kai siveästi, joku näkisi.
Harva ruumis voi nykyään ylpeillä niin kauniilla lopputulemalla.
 

Lopullista päätöstä tämän objektin nylkemisestä joko, tai lokkaamisesta ei oltu vielä tehty. Sitä vasta harkittiin.
Aikaa kun vielä oli jonkin verran. Antaa nyt ensin kaikessa rauhassa sulaa ja asettua uuteen olotilaansa. Niin sanotusti tekeytyä.

Se millä tavoin mokoma yllä mainittu vähäpätöinen ja vaatimaton tieto liittyy nykyiseen finanssi-kuseen - sitä ei tiedä kukaan ja siksi koppelo jääköön lojumaan edelleen sinne Jää Kaappisen riksille, olipa sitten itsessään tyytyväinen tahi tyytymätön olotilaansa. 


Piruakos sitä on niin hoppu elämässä, että lentää pahki päin seiniä. Katsoisi eteensä. Ei lentokoneenkaan putoamisesta voi syyttää painovoimaa.
 

Sitä paitsi kyllä muutenkin, asiasta yhdeksänteen, säästäväisyyssyistä lentokoneet ylipäänsäkin kannattaisi tehdä joko virkkaamalla tai neulomalla villalangasta.
Esimerkiksi pipo joka putoaa kilometrien korkeudesta, Hyvin Menee-mukavuudesta ja pläjähtää maahan; sehän vaan oiotaan ja pistetään uudelleen päähän ja taas mennään kantapäät metrinkorkeudella matalalentoa globaalissa markkinataloudessa velkaa tehden. Wiimeinen pari uunista ulos, se maksaa lystin.

~~~~~~~~~~~~

Yhä kuremmaksi muuttuu tola. Inimiset alkavat turvautua yhä enemmän väärinnäkemiseen eli turvautuvat mieluummin muualta syötettyyn "järkeen" kuin siihen omaan tuttuun ja vielä joitakin vaistonvaraisia varoituksen sanoja kuiskuttelevaan, poislukien muutamaa satunnaista hönöttäjää jotka päivittelevät nykymenoa ikään kuin päätösvallan anastaneiden puoluekoneistojen kiusaksi.

Tila käy ahtaammaksi, pakkorakonen kiristyy. Kiipeli on yhä ilmiselvemmin havaittavissa, mutta myös ansalangat kiristyvät. Irtipääsy on vaikeaa, jos on sidottu vereslihalle kalvavilla kytkyillä pankkeihin.
 

Tavallinenkin rupusakki on korvansa saanut siis hörölle, mutta empii. Itsensä kanssa sopiminen on kovin vaikeaa. 
On tavattoman vaikea myöntää edes peilin edessä yksinollessaan tulleensa hyväuskoisuudessaan höynäytetyksi. Ja että, tässä sitä nyt ollaan. Velkaa suut ja korvat täynnä. Ja perusta vapisee, huominen ei tiedä mitä ylihuominen tuo tullessaan. Pälkähästä pääsemiseksi ehdotetaan uutta velkaa, lisää velkaa. Järki hoi!!!
 

Se joskus saatanan typeryyksissä otettu velka vain on ja pysyy, oli sitä vähän tai paljon - tulee ilkeä setä ja ottaa tavaran pois jos sitä ei maksa. Syömättä saa mieluummin olla, maksettava on omat höynähtämisensä. 
Se on suomalaista, niin suomalaista että, urooppalaisiksi sutkeiksi on vielä pitkä matka. Alkukantaisina, vielä viattomina maalta tulleina  luonnonlapsina kaikki valkoisen suuren päällikön sanat ovat totta, niihin on luotettava.

Sillä seikalla - luottamuksella, pelaa katalaa peliään myös velanantaja-ketku. Säälimättömästi, tunteettomasti, vaikka tietää, että koko korttitalonsa on aina vain hiuskarvan varassa.
Jos velkaantuneet kerrankin lyövät kättä ja asettuvat poikkiteloin koko pakka romahtaa.

Ehkäpä joskus vielä silmät avautuvat katsomaan ja suostuvat näkemään asiain tolan sellaisena kun se oikeasti on, sitten  jo nousenee vihastuksen puna toisille niin kipakkana, että vallan kilteiltä ja luottavaisilta juonineet ja anastaneet puolueiden nimeä kantavat rikolliskoplat vaaditaan ja pannaan tilille rötöksistään. 

Niin sen soisi tapahtuvan. Surullista ja niin halpahintaista on rupusakin kusetus tällä erää.

Itsensä ja tulevat sukupolvet velkaannuttaminen toisia typeryksiä auttaakseen on niin pähkähullua, että vielä 60-luvulla jo moisen ehdotuksesta olisi saanut syytteen isänmaanpetturuudesta. 



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Tulen ja nokipannun ääressä sitä tulee miettineeksi, että eikö valhe, petos, vääristely ja osatotuus pikemminkin kuin totuus, ole pysyvämmin vaikuttanut viime vuosikymmeninä yhteisömme inimisten kohtaloihin ja tolaan?

torstai 2. joulukuuta 2010

hiipii sieluun asti halla





PiENELLE KARHULLE


PiENELLE KARHULLE
 
Yön toisensa jälkeen peräkanaa kaatuessa
toistensa syliin ohimenneeksi tilaksi
yhden huojuvan siimeksen kahtapuolta rutiinilla,
kyseenalaistamatta, oudoksumatta vallitsevaa tolaa
ja yhdeksi sulautuen järkähtämättä kuin aika;
se on realismia.
Sinistä ajankuvaa upeissa raameissa.

Sitä arkista tuttua elämää
ennen uuden orastavan hämärän häilyvää;
käsinkosketeltavissa
ja läsnä joka hetki kaikilla ajan määreillä.

Sitä jossa mitään merkittävää ei koskaan tapahdu,
ja missä tapahtuu koko ajan, jos viitsii paneutua;
on vain nähtävä humeetilla sama minkä silmillä näkee.

Pikkiriikkisten yhteensattumien summista muodostuu
hetki, tunti ja vuorokausi täällä Pohjantähden alla.
Valtaisa joukko onnenkantamoisia,
syy-seuraussuhteita joiden tuloksena on elo.
Yhtäkaikki - lopulta koko elämä.

Siinä on jotain samaa kun sanoisi
kaikkien norojen laskevan mereen
tähtikirkkaan taivaankannen hoteissa
ikuisen pohjannaulan opastamana.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

JUOVLAMÁNNU


JUOVLAMÁNNU
 
Aurinko on kaartunut maanpiirin taa
matkalla kosmisen pesäänsä.
Vielä se värjää taivaan kannen liekkimereksi,
helvetin esikartanoiden infernoksi,
uskomattomaksi värileikittelyksi
jota voi vain mykistyneenä ihailla
sinisten kinosten seassa sormi suussa.

Varjot ovat hävinneet, haihtuneet,
kaikonneet jonnekin hämyisään selitykseen.
Elämä on niin löyhää tässä sinisessä maailmassa,
että lakkareissa kannetaan kesällä joesta kerättyjä
taskukiviä painona;
edes omat jalanjälkensä lumessa erottaakseen.

Elämää tämä vain on;
tällainen, kuvatunlainen niillä jotka ovat valinneet
asuinpaikkansa liki maan äärtä.

Reilussa kymmenessä tuhannessa vuodessa
siihen tottuu, eikä valon hylkääminen enää pelota.
Wiimeisetkin epäilijät ovat alkaneet uskoa,
että kultainen kehrä tulee takaisin pesästä
ja tullessaan se taittaa talven selän.

Turha pelätä enää siis,
ei vähemmästä viis.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 30. marraskuuta 2010

VARJOT


VARJOT
 
Varjot ovat ennättäneet liian pitkiksi lyhyellä aikaa;
venähtäneet liki päivän mittaisiksi vanoiksi,
valuen tummina alueina sinertäin tuntureiden kallaita,
notkistuen kurujen kiemuraisissa parmaissa
monimutkaisiksi kuviosokkeloiksi.

Kun kultainen kehrä tänään puolenpäivän maissa
vaipuu mailleen, varjot häviävät,
hiipivät hiipuen siimesten hämyiseen maahan
ja palaavat vasta tammikuun puolella.

Väsyttääkin jo niin mystisesti,
että joudumme yöpymään pilvilinnassa ehken,
nyt tuntuu kohta siltä piakkoin
ja näyttää melko varmalta - syvän sinistä,
unista hiekkaa silmissä;
sitä varisee pilvistä.

Sitten siinä täydenkuun suojaisassa huomassa
vedämme väsyinä sikeitä yllemme;
kenties laulamme äkeitä säkeitä monissa unissa,
sillä ei sitä ikuna tiedä koska yö työksi muuttuu.

Vasta kun pilkistää kultainen viiruna taivaanpiirillä,
kaikki on ohi - varjot marssivat paikoilleen.

Saa herätä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 29. marraskuuta 2010

SiTÄ NYT VAAN ON KAiKENLAiSTA

SiTÄ NYT VAAN ON KAiKENLAiSTA

Niinku Hockmannin Unna, jota myös Hokkaseksi tuttavallisesti kutsuttiin, koska se pystyi ryyppäämään ukon kuin ukon pöydän alle. Ja ryyppäsi myös. Pieni kuivakka ämmi. Imi wiinaa kuin pesusieni ja tuprusi kuin korsteeni, eikä koskaan humaltunut, ukot sen sijaan nelinkontin toikkaroivat sen luota kotiansa akkojen saarnoja ja herransiunauksia kuulemaan, peräkamarin pojat äidiltään tukkapöllyä saamaan.

Kaikenlaista juttua kiersi. Että muka perso oli Unna miehen kalulle. Että siksi siellä ukot muka rinkiä istui. Mutta eipä vain siitä ollut kellään rääväsuulla vakavasti otettavia todisteita.
Ei ollut kukaan sattunut näkemään, että olisi Hockmannin Unna kenenkään alta noussut, vaikka tuttu eläjä sinänsä oli monille vuosikymmenten takaa. Muulta aikoinaan tullut - ties mistä, kukaan ei muistanut ja tänne aloilleen asettunut tuo heimoltaan tuntematon. 


Osasi tuo sentään omasta aarteestaan niin hyvän huolen pitää, ettei ainakaan vunukoita maailmaan pukannut jos sille joskus silmäin välttäessä täyttymyksen haki ja sai. Pelkkä arvaus.

Vaan sitä oli se ihmettely, että miksi se lempo ei humallu? Samasta wiinasta, samasta putelista? Tämä iniminen? 


Kun ei siellä "Hokkasella" kukaan lasista juonut käydessään. Pullon suusta. Kaikki läpeensä. Ja siitä se Unnakin. Vai liekö sitten muuta kuin kieltä pahkeinen kastellu ja ukot sitten siitä humaltuessaan yhä enemmän innostuivat ehättämään latkimaan kuin näkivät Unnan niin tiuhaan ottavan. Meneppä ja tiedä. Hyvä seurainiminen oli ja monissakin mielin viehättävä.

Iloisesti Unnalla kasvoivat pelakuut verannalla ja loksit keittiön akkunassa; tykkäsivät kai tupakinsavusta sillä tupakinsavu tuprusi seinän tuuletusrööristä sankiana tässä kulttuurikodissa jossa kenkiä ei tarvinnut kenenkään riisua eteisessä. 


Muistan kuinka tyhjiä pulloja varten oli kuistilla kommuutti josta me poikaset saatiin luvan kera ne kiikuttaa pois. Meillä oli vuorolistat, kuka milläkin viikolla oli oikeutettu pisnekseen.

Unna poltti kirstunnauloja, mutta kun ne ehtyivät, siirtyi postoniin ja kun valtio alkoi hinnankorotuksilla kirimään, siirtyi lopulta sittemmin sätkään - käsin rutastuun sultsinaan ja niillä töin se sitten eleli viimeiset aikansa. Sinnikko, ei tupakista luopunut.

Nämät nyt tässä päällimmäisenä. Kepiät mullat vaan hälle sinne uuteen hiippakuntaan. Ei pahaa sanottavaa ollut meikäläisellä kun edesmenosta kuulin. Tuollaista nipottamatonta elämää sitä muistelee mielellään.


Siellä se nyt törröttää Unnan mökkeröinen kylmillään järven rannassa. Lähisukulaisia ei tiettävästi ollut. Jäänekö kunnalle vaiko valtiolle mökki ja manttu alta? Kaunis paikka.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut eli ei.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

PYSÄHTYNYT RAPSODiA


PYSÄHTYNYT RAPSODiA
 
Talven ja huuruisten puiden maa elää rohkeasti;
eeskahtaalle riuhtova myrsky ujeltaa ohimennessään,
pöllyyttää tuoksulunta - sekoittaa pasmat
ja sitten järjestää ne uuteen uskoon.

Ryöpyttää riepottaa,
varistaa koivuin ritvat jäisiksi vitsakimpuiksi,
vavistaa männynkäkkäräin lakkapäät tummiksi
möykyiksi tunturin orttaa vasten.

Kun tyyntyy toviksi,
silmiä avataan siellä sun täällä;
verhoja raotellaan, nietoksen pinta murtuu,
utelias kuono tunkee haistelemaan uutisia
ja äänetön, untuvainen kuolema nappaa sen.

Kaikki on muuttunut,
siloiseksi kuontunut valkoinen maailma on tasattu,
poroelon arpeuttama kielas on taas piikainen;
valmiina odottamaan uutta polkijaansa.

Aallot jähmettyneet patsaiksi hysteriaan,
ulina laantunut hiljaisuuden hunnuksi kinoksiin;
sijoilleen pysähtyneen rapsodian rikkoo
satunnainen pakkasen napsahdus.

Kaarne piirtää viirun taivaanpiiriin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 27. marraskuuta 2010

TULEVAT VUOSi VUODEN JÄLKEEN


TULEVAT VUOSi VUODEN JÄLKEEN
 
Taivaan valkeat kaartuvat kirjona hulmuten,
leimuuvat hurjina kilmuten äärettömän yllä,
kosmisen valssin tanssien.

Kiehuvat näennäisen epätahdissa;
aran paran säikyn silmissä läikkyen liehuen,
aurinkotuulessa riehuen synnystä ikuiseen loppuun.

Jos oikein aistimet herkistäin pinnistää sinnikkäästi,
voi hulmuamisen kuulla,
kerrotaan wanhoissa tarinoissa - kenties rätinänkin
kun tulikettu juoksee häntää viilettäin tunturien poikki;

Ainakin;
katsojan päästäessä mielen kuvitelmat
vallattomaan entoon,
eetoksen karatessa hurjaan lentoon.

Se on nähty,
haltioituneita elämyksen kokeneita valuu laviineina
pitkin tuntureiden kallaisiin uurtuneita kuruja
ja läpeensä onnellisina - naamat loistaen,
toistavat kokemaansa hokemalla:
"Ylistän tätä lumoavaa, mykistävää tykitystä!"

Tulevat vuosi vuoden jälkeen uudelleen
ja sanovat saman.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 26. marraskuuta 2010

VIPPAiLUJA


VIPPAiLUJA

Ei kahta ilman kolmatta. Ja neljättä. Ja viidettä. Porotokassa leviävien huhujen mukaan enemmistö uromaista ja €uroopan keskuspankki €KP kinuavat Portugalia hakemaan €U:lta talouden tukipakettia. 
Niiden mukaan näin halutaan välttää se, ettei Kreikkaa, Irlantia ja Portugalia suurempi talous Epsanja, liki miljoonan (1 000 000) myymättömän asunnon loukussaan, joutuisi avuntarpeeseen, vaikka joutuukin.

Juttu lähti liikkeelle lähes viime yönä kun jonkun germaani-tyristin erotusaidalle hylkäämä aviisi sai porojen tiedotussihteerin jostakin kummasta syystä vilkaisemaan jo pahoin tallottua lehtiriepua ja siitähän se levisi sitten salamannopeasti heti myös eräälle poromiehelle ja tietty muille poromiehille torkkotulilla,  siitä kaarneitten toimesta paliskunnan esimiehelle ja lopulta poroparlamenttiin josta lähetettiin telegrammi suoraan itselleen lyhyenmatikan nerolle; Kävelevälle Kataisrofille.

Huhun löysännyt, porojen paskoma  läystäke, Financial Times Deutschland, ei paljasta syväkurkkua, joka kertoi Portugalin painostamisesta avun hakemiseen, vaikka tämä lehdykäisen sisäpiirilähde Saksan valtiovarainministeriöstä sanookin, että jos Portugali hakisi apua, se olisi hyväksi Epsanjalle, koska maat ovat niin vahvasti sidoksissa veloilla toisiinsa. 

Todennäköistä on hyvinkin, että tämä veronmaksajien puolta pitävä hämärähenki jäänee henkiin.

Selväähän se on, ettei moiset huhut voi paikkaansa pitää, sillä jotakuinkin lyhyenmatikan jotensakin hallitseva Kävelevä Kataistrofikaan ei tullut eiliselle eduskunnan kyselytunnille vastaamaan edes  Irlannin tukipakettia koskeviin kysymyksiin.
Kerrotaan hänen olleen eilen Kokomustan järjestämällä ilosella bussikiertueella Luumäeltä Parikkalan kautta Taipalsaarelle. 


Hänen kantojaan omasta istumisestaan viattomien persuuksilla tuleen, itse tuskaa moisesta lainkaan tuntematta, saivat kuulla K-market Niivan (Kuhatie 12-14, puh: 05 414 2198) pihalle kertyneet hämmästyneet, uskomattoman edullisia Plussa-ostoksia tehneet kauppakassin kantajat.

~~~~~~~~~~~~

Nythän on jo toisaalta ihan iloisesti tiedossa, että €MU-ongelmamaiden lainarahan todellinen tarve on jotakuinkin noin 1850 miljardia €uroa tai ehken hitusen ylikin ja siitä sitten suomalais-ugrilaisten osuus n. ±1,84%,  jonka taskulaskin räknää, että se on jotakuinkin 34,31 miljardia €uroa ja hilkut päälle.
Vaatiikin tosi lujaa ja erinomaista isänmaallisuutta paneutua noihin velkavelvotteisiin, olipa osuutta asiaan varsinaisesti tahi ei sitten ollenkaan.

Eikä yhtään lohdullisemmaksi tee mainion Al-Jazeeran maailmalle löysäämä tieto, että Irlannin todelliset kokonaisvelvoitteet ovatkin 400-440 miljardia €uron luokkaa.
Tuohon on sanottava jo balttijumalan nimi Perskules, paljonkohan on oman Absurdistanimme bruttovelka maailmalle?
Kertokoon se joka uskaltaa.

Kyllä koko tuon ikävän velka-jutskan täytyy olla vitsi. Tai pahaa unta, eihän moinen ole mahdollista...

Sitten heräsin ja otin laskimen käteen. Aivan. Jos 7 miljardia ihmistä tekee €uron velkaa joka päivä. Se on paljon. 

Ja länsimainen tiedehän tuntee tapauksia jossa jotkut tekevät enemmänkin. Eihän tuossa tolkussa ole päätä ei häntää.

On pakko lopettaa, mittari huitelee jo päälle 30º pakkasta. Sekin vielä, Portugalin velkojen päälle. On maamme köyhä, siksi jäät.
 

Otan kuksallisen Café Brutal'a ja toivon, että Kävelevä Kataistrofi ilmoittautuisi kansalaisopiston pitkänmatikan kurssille.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

Joka nyt pitää silmälappuja, tietäköön että samaan varustukseen kuuluu vielä vaalien jälkeen suitset ja ruoska.

torstai 25. marraskuuta 2010

raja


RAJA


RAJA
 
Alhaalta laaksosta kurujen reunoja myötäillen
alkanut hidas paarustaminen sivakoilla raukeaa
ortassa hetkeksi.

Puuskuttaen näperrellään kaula-aukkoja avoimiksi,
tungetaan huurtunut karvareunus ylös silmiltä.
Kainalot laskevat nojalleen porkanpäihin
ja kuin yhtä tahtia,
niskat kekottuvat samaan suuntaan.

Tästä - puurajalta, aukeaa arktinen hysteria;
tunturin jättimänen hahmo piirtyy katsehorisontin yli
valkoisena ihmemaana - hyytävänä paratiisina,
vilttona kallaana jota sinen sävyt juovittavat
kiirettä kohden liukuen
ja vaihtuen sen takaa tulevan valon hajoavaksi kajoksi.

On tultu rajalle.
Yksinäisyys, yksinolemisen tunne alkaa tällä paikkaa;
niin pieni on ihminen tai pari,
seisoessaan lumisen jättiläisen varjossa.
Niin heiveroisen mitätön, että sen kyllä huomaa.

Mielihyvän, ihastelun, orastavan uupumuksen
ja kokemisen halun sekamelska
sekoittuu ennenaikaiseksi näläntunteeksi
jota on lievitettävä kaivamalla pussista kuivalihaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

PEURAN REiTTÄ SYÖDEN


PEURAN REiTTÄ SYÖDEN
 
Kaira on lumen otteessa,
lumiset kuolpunat ovat asettuneet tyynenä aloilleen,
mitä nyt joku lakkapää varisuttaa liikaa kuormaa.

Jänkien pinta aaltoilee lumimerenä,
eilinen koillinen nietosti,
kinosti pounikot,
juovitti alavan mannun laajalta.

Kaamokseen taipunut aurinko luo viimeisiä varjojaan
kuolleeseen, hiljaiseen maisemaan.

Vain yksi riitasointu poikki aution
sortaa harmonisen melankolian - riekon jälki;
vana tulee yksinäiseltä koivuruusukkeelta toisen luo.

Tekijää ei näy,
siipispankkojen raapaisut nöyhtässä kertovat
sen ponkaiseen pyrähdykselle
ja kaartaneen jonnekkin kieppiin.

Lauhtunut tuuli hötkyilee kauhtuneena tievain välissä,
nälissään liikkuu hukka eineen kintereellä;
sulan puron yli kiikkuu kiviä myöten,
mielessänsä peuran reittä syöden,
vaikk' saalis vielä onnestansa tietämättä juoksee
jossain lounastajan eellä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 23. marraskuuta 2010

LASiPiNTOiNA HUOMENEEN


LASiPiNTOiNA HUOMENEEN
 
Tuulen ujeltaessa valittain salvetuissa nurkissa,
surkeana kurjasti voivotellen,
kuolpunan lakkapäitä hurjasti piinaten,
kaikin tavoin ääntäen ja tuuliviiriä vääntäen.
On eläntä melkoista ikuista näytelmää selkosissa.

Elämä vain on;
luoteisen viiltäessä syvään
sydänjuuria myöten kalsaalla henkäyksellään,
niin että vaakasuoraan lentävät hehkuvat jääkipenet.

Kohtaavat kasvojen ahavan parkitseman nahan,
piinaavat ja saavat sen kihelmöimään,
kuin hehkuvan nuotion varjossa vartoisit
mitä tuleman piti.

Ja tuleehan se;
yön sylissä hioutuvat karkeat jäätiköt siloksi.
Ilmaantuvat huuruisten usvien väistyessä
lasipintoina huomeneen;
näkökenttään ihasteltaviksi ilman pääsymaksua.
Pelkkinä luojan töinä - ilman apurahaa.
Ilman krapulaa.

Tyyntyvä tuuli laskostaa lepattavat helmansa
kirivän pakkasen hyytävään syliin
ja hiipuu pois.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 22. marraskuuta 2010

iRKKU-UUTiSiA


iRKKU-UUTiSiA

Toivo Kokoomus heräsi. Tarkemmin sanottuna Toivo Nikodeemus Kokoomus, entinen työläinen, nykyinen elakelainen, alullepantuna talollinen Immanuel Ervastin alta isännän oikeudella ja äitinsä, piika Rosa Kupiaisen kantamana ja synnyttämänä syntynyt 4.6. 1944.
Siitä eteenpäin lähes heti omin jaloin kylmässä maailmassa kun rinnasta vieroitettiin.
 

Mutta niin oli vain näille rajoille saakka selvinnyt. Välinsä yhteiskunnan kera saanut tolalle ja nyt vapaana miehenä nautiskeli elakeoikeudestaan selkosten vapaissa tuulissa. Oikeastaan vain selkosen laidalla, sillä lyhytavara- ja elintarvikeliikkeisiin hänellä ei ollut kummoistakaan matkaa, pienen vaivan päässä vain.
 

Niin, tuo sukunimi Kokoomus. Aika outoa että joku sellaisen omaa. Tosiasiassa Toivo oli koko pikkuikänsä saanut kärsiä äitinsä sukunimestä Kupiainen. 
Kansakoulussa nimi oli anhittoman herkästi muuttunut Kupiaisesta Kusiaiseksi ja kuten tiedetään, sillä on monta merkitystä joista kaikki eivät niinkään parhaasta päästä mairittelevia.
Niinpä sitten kun nimilait olivat aikain saatossa 90-luvulla muuttuneet ja löystyneet, Toivo asteli maistraattiin ja ilmoitti vaihtavansa Kupiaisen yksintein Kokoksi. Toivo Kokko olisi sentään jotain muuta kuin se ikuinen Kusiaiseksi nimittely. Kokko oli vanha suomalainen sana ja merkitsi uljasta kotkaa ja se oli ihan eritoista kuin joku mitätön kusiainen.

Mutta kuinka ollakkaan ko. maistraatissa kanslistin virkaa tekevä neiti Henna-Irmeli Ryppö-Hyppönen, joka oli sillä erää ihastunut Ilkka Kanervaan jostakin syystä, kirjoitti sielunsa huumassa Toivon lankettiin sukunimeksi Kokoomus.
Ja kyllähän se niin on, että kun virhe sitten lopulta muutamaa aikaa myöhemmin metsästyskorttia uusittaessa huomattiin, oli huomautus- ja valitusaika ehättänyt mennä umpeen, joten Toivon jäi Kokoomukseksi virkavirheenä.
 

Olihan hänellä tosin, se kuriositeettina mainittakoon, mahdollisuus vielä kertaalleen uuteen nimen vaihtoon. Sen Toivo kuitenkin koki liian riskaabeliksi ja niin oli sittemmin tyytyminen virkamiehen virkavirheeseen.

Mutta nyt Toivo venytteli, havahduttuaan virkoamaan pakkasen pojan rapsauttaessa nurkkaan. Vaikka saattoihan kelohirrestä salvettu pirtti muutoinkin pitää nurkistaan ääntä kun navitapit lumikuorman alla muovautuivat uuteen uskoon.
Päällimmäisenä mielen päällä lepäsi ajatus juomuksille lähdöstä koht'siltään kun parahultaisesti saisi aamun menot toimitettua jollekkin mallille.
 

Ne nyt ei sitten loppujen lopuksi kovin kummoset edes olleetkaan, mutta rutiiniluontoiset ja siten helpossa järjestyksessä, sellaisessa että sujuivat ilman sen suurempaa miettimistä ja erityistä pähkäilemistä.

Niinpä Toivo tuokion haarusteltuaan, ojenneltuaan ja herättyään nosti koppunsa lavitsan reuna yli ja hamusi varpaillaan syylingin vartta. Keksi sen ja tokkasi otteen varvasvälillä. Huiskautti kouriensa ulottuviin ja sovitti koipeensa. Kierähti sitten petille istualleen, laski huopajalkansa permannolle ja hamusi toista vielä varttamattomalla. Löysi sen ja pujotti koipensa siihen. Muut kamppeet olivatkin mukavuussyistä jo yllä. Raappahousut, reikäpaita ja tikkuri.

Ulkomuistista siirtyi liedelle, raapaisi tulen syttöhin ja hilasi pannun hellan kulmalta levylle, kahvipannun myös. Oiusti sitten lattian poikki pirtin ovelle ja siitä ulos rantteelle tyhjäämään rakkoaan. Hetkutti ja laski samalla pahan hengen pois kehostaan. Palasi sisälle.
 

Nyt oli jo aikaa sytyttää öljylampettiin tuli. Se piisasi mainiosti Toivon huomentarpeisiin, sillä tupakin oli hylännyt muiden sauhuteltavaksi jo pari vuosikymmentä sitten ja hämäränäöllä oli aikaa ollut ihan sitä tehen palata syntysijoilleen.
Sitä paitsi keskussairaalassa olivat poistaneet kaihin vasemmasta silmästä ja oikeaankin oli suunnitelma olemassa jossakin pitkässä puussa.

Aamustelu sujui niin rauhassa ja lupsakasti kuin se vain ilman naisenpuolen seuraa ja kälätystä pystyy yleensä sujumaan. Ei siinä mitään. Murkinat hupenivat lautaselta käkättimen täyttymättömään kuiluun. Nurkkahyllyn radio kuulutti tuoreimpia uutisia. Irkut tuntuivat olevan kusessa ja sitä myöten loppupelissä suomalaiset takaajina.
 

Pian vaihtui uusi otsikko ja jostakin onnettomuudesta kailotti lukija, mutta se jo haipui ennen kuin tavoitti Toivon humeetin. Aamistelija kurkotti kynkkäänsä ja napsautti nipsuttimesta uutistelukijan suun soukemmalle. Pyyhkäisi samaan syyssyyn paidan kalvosimella suunsa ja asettui harkinta-asentoon. Pohtimaan seuraavaa toimenpidettä ja -panoa.
 

Suunnitella Toivo tykkäsi. Oli tykännyt aina. "Valmiiksi kun etsii, niin eipä ole kuin tempasta", oli suorastaan mielilause, jota saattoi toistella yksin ollessaankin ääneen.
 

Tälle huomenelle oli menossa juomuksilla käynnin esileikki. Se vaati hetkisen hiljentymisen. Otsanahan rypistelyn, viimein seestyneen ilmeen ahavoituneilla kasvoilla ja sitten välittömästi toimeenpanon.

Toivo kaiveli arvaamalla lyyssin taskusta avaimenperätaskulampun - uusinta uutta, K-kauppiaalta lahjaksi käteisostajalle. Asetteli sen pivoonsa. Sitten kurkisti pakkasmittariin, -12 pykälää vain. 


Laati palatessaan eteisen naulakolle pukusuunnitelman ja sen mukaisesti noukki viikatut Ruåtsin armeijan ylijäämävillahousut, vihreät. Hyvät. Kiskoi ne ylleen. Tietysti kun oli ensin sitä ennen taiteillut syylingit odottamaan ehtoota.
Sitten otti kelkkahaalarin alaosan, housuosan, pujottelehi siihen. Tikkuri olikin jo valmiiksi, joten turkissaappaat seuraavaksi istualta käsin. Viimeisenä haalarin takkiosasto.
Karvahattu ja hylkeennahkaiset kintaat kainaloon ja ulos.

Välineet olivat valmiina työreessä, liistereen mallisessa. Ei muuta kuin kytky peltipailakan koukkuun ja menoksi.
 

Toivo paarusti hupun alla kököttävän Linksinsä tykö. Pujotti hupun ja viikkasi tikapuun puolalle. Pisti ryypyn päälle, pumppasi pari kertaa riimeriä ja kiskaisi. Toisella lupasi. Kolmannella alkoi pörpöttää kolmikasikymppinen rotaksi. Toivo heivasi ryyppyä. Kaasutteli ja kun asettui, irrotti maton mannusta. Pisti pakin ja peruutti reen eteen.
 

Sitten ei muuta kuin raksi koukkuun. Karvahattu päähän ja kintaat kouriin ja menoksi. Kypärää ei käyttänyt kun ahisti niskoja. Siitä oli lisenssin kirjoittama lappu plakkarissa.
Vielä muutama kouristus kaasuvivulla. Sitten pykälä silmään ja kaartaen jäälle johtavalle uralle.

Metelin vaiettua ja pakokaasun hälvettyä ensimmäiset tirpuset saapuivat Toivon ripustamille talitangoille aamistelemaan.

~~~~~~~~~~~~

Ilmassa oli jotenkin erikoinen tuntu. Työssäkäyviä, veroja maksavia suomalaisia, juuri heränneitä - aamun ensiuutiset vitutti. Päivä oli pilalla. Koko päivä. 

Tulipa Toivo Nikodeemus Kokoomuksen saaliiksi vaikka minkälainen Pietarin kalansaalis. Sillä ei tässä tolassa ollut mitään merkitystä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

........
Wanhempana sitä pystyy muistamaan mitä hyvänsä, on se tapahtunut eli ei.