EPOOKKi

EPOOKKi

Jotenkin mukava virota,
kuunnella unihorteen läpi kissin kuorsausta,
äkätä se ja herätä niin winhasti,
että näkimet eivät ehätä avautua,
että unihiekka rahisee kantapäiden alla
lavitsalta ponnistaissa.

Epookin aatto - tämän ajan pysähdyskohta -,
uusi alkaa huomisesta;
ajatus on heti normaalisen arkikuorman
ylimmäisenä päällimmäisenä.

Alkaa kokonaan uusi aikakausi,
ajanjakso - ennen kokematon käännekohta,
oman elämän uusi suuri sankaruus.

Vaatimaton haaste itseltä itselle;
runosillan rakentaminen kaamoksen läpi
merellisen hengen kiihottamana.

Kuinka sitä odottaakin vuoksen kohinan rytmiä
kantamaan runon aaltoilevaa selkää;
keskenään riitaisia säkeitä sopuisina.

Ripottelemaan tavuja nuoteiksi taivaanpiirille
lujassa uskossa päälle hiipivään Arktiseen hysteriaan.
Se on se.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

CiRCULUS ViTiOSUS

CiRCULUS ViTiOSUS

Onko tällä nyt laitaa,
lämmöt kympin päälle keskimäärin,
aurinkoista paistetta vaikkei pitäisi,
ainoa vesi kuivaa kaperoa,
tihkut haihtuvat ennen mantua,
sateen huomaa korkeintaan sateenkaaresta.

Että Lannanmaassa sataa - sepä ikävää.

Luonto on oudolla kuulaalla tavalla hereää;
matalamman kulman valo luo mystisen ilmapiirin,
värit kirkastuvat mutta samalla pehmenevät,
metsä on eri kuin keskikesän ankaran kova.

Arktisen hysterian syksyn väritys;
se on jotain sellaista josta hämmentyy,
tututkin tienoot vaikuttavat erilaisilta
jo muutaman päivän kuluttua
kun yö on ottanut niskalenkin päivästä.

Satumaa urkenee aamunkoin lehahtaessa yön sylistä
julistamaan auvoista huomenta,
sulkeutuu esiripun huomaan vasta auringon vajuttua
horisontin alle tutumaan.

Yön hiljaisuus - omat eetokset eksoottisina ääninä;
riettaan eeppinen circulus vitiosus vihloo kuulimia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

AiKAiLEVA EETOS

AiKAiLEVA EETOS

Haikeudella silmäilen elossa olevaa,
talven alle martumaan alistuvaa syksyä;
syyslaulun sanatonta hiljaisuutta.

Vaikk' väreiltään ei upean ainutlaatuinen,
silti kuulaalla raikkaudellaan sielua hellivä
on tämä hillitty suruvoitto,
ikiaikaisen vuosikierron harras osio.

Ihminen elää aina syksyä,
koko silmien edessä aukeava menneisyys -
syntymästä tähän päivään on kevättä ja kesää.
Elämän kevättä ja kesää.

Sitä muistellaan,
sitä haikaillaan takaisin - tuota mahdotonta,
ja mikäpä ettei;
murtamalla aikavalli - lyömällä kanki rattaaseen,
antamalla ajalle potkut saattaa olla mahdollisuus,
häviävän pieni, mutta kuitenkin.

Kukaan ei kiellä haaveksimasta;
siitä vaan pökköä pesään,
takaisin kesään jos on sielua hiveleviä muistoja.

Vehreitä puistoja haikaileva aikaileva eetos
on aikakonetta sukkelampi mennen tullen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TÄHTiPORTTi

TÄHTiPORTTi

Tulen ääni - mystinen kiihottava;
sen matalataajuinen humina tuudittaa,
sielu nousee wimmaan,
saa mielikuvituksen laukkomaan huithapelina.

Jälkiä ei juuri jää,
satunnaisia pyyhkäisyjä - pikemminkin vain vihjaisuja
vailla mitään selvää,
ikään kuin jäniksen jättämä hajutunneli mannun yllä
takanaan äyskivää koirunmotlaketta varten.

Niistä vähistä eleistä muodostuu tulen edessä sana,
liittyy ketjuksi entisten perään,
järjestyy sanapeliä pelaamalla
jostain näkövinkkelistä katsoen järjelliseksi säkeeksi.

Se on ääneen höpötystä
jota kursitaan ja karsitaan
kuni lopulta merkitään mustakantiseen konttakirjaan
ilman mitään varmuutta tulevaisuudesta.
Sitä on tahi ei.

Tuli sen kun vaan jaksaa huminaansa,
rienaa sielua - houkuttaa ja koukuttaa,
jouduttaa uuden syntymistä itseään polttamalla.

Tuli on Tähtiportti eetosten muinaisiin syntysijoihin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ViHJAUKSiA

ViHJAUKSiA

Myrtyneen kerman värinen sammal huokaa,
antaa anturan alla periksi,
myötäilee sopuisasti ihmisotuksen päkiän
ja mannun välistä liittoa piittaamatta lainkaan
että syksy on saavuttamassa kulminaatiopisteen.

Lunta tässä varrotaan,
esileikkiä pelataan varustautumalla hyvin
vaikka usein ensimmäiset sateet -
sulaan maahan sataessaan -,
vaipuvat maan lämmössä pois.

Silti jo muuaanna varhaishuomenena
on voinut haistaa talvea - sen oiretta;
ryystää oikein sielunsa pohjalle tämän kiehtovan
Arktisen hysterian väkevää esimakua.

Sitä joka kiihottaa myrkyn leviämään suonistoon,
panee kusiaiset juoksemaan selkäpiillä
sarastuksen ensihetkillä aamunkoissa,
saaden ihokarvat pörhimään niskavilloissa
sekä kyynärissä.

Mikä tunne - vaiston vihjaava viesti,
sen aavistus tulvii hyvää oloa koko kehoon;
myrsky hyökyy wäkevänä sisälläni
ja vapisen ilosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TUNTEMATON ASTUJA

TUNTEMATON ASTUJA

Kumpuileva tienoo lipuu tasaiseen tahtiin,
näkimet hairahtelevat ailahtelevassa maastossa,
harjun päällä taivaltaminen on leppoisaa;
mutta samalla aisteja kiihottavaa myös.

Syksyraikkaan mäntymetsän karikkeen tuoksu
nostaa kerta kaikkiaan wimmaan;
runon punominen muuttuu yhen äkin työstä huviksi.

Siellä täällä pilkistävät hälytyskeltaiset lehdet,
marrastuva maaruska puolestaan herkistää niin,
että ankarien nuuhkaisujen tuoma molekyylisato
laittaa pika-analyysin jälkeen kyynelehtimään.

Mikä taivainen maa suruvoiton värittämänä ruskana;
arktisen hysterian laulu vaeltamassa selkosia -
äkkinäisen kuulimissa muka holtittomana -,
syvälle jantuneen paikallisen mielestä
hyvinkin määrätietoisena asiaankuuluvana.

Vieton huomassa näkymättömissä ähinää - KARHU!!!
käsi tavoittelee vaistomaisesti olan yli hamaraa:
esiin punnertaa hattu - sitten hartiat,
lopulta kokonainen.

Tuntematon vastaanastelija ilmaisee ujolla hymyllä:
"Ilmastonmuutoshallusinaationi on ohi."

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TEPPOSET

TEPPOSET

Aivan liikkumaton,
rikkumaton hiljaisuus;
kumma usvainen hetki muuttaa lompolot kuvastimiksi,
niin varvut, viteliköt - metsän reunatkin -,
kurkistelevat itseään oudon märän maailman kalvolta.

Ahtolassa herran rauha,
valtakunta odottaa ensipuhurin pinnanrypistyksiä,
viimeisinkin perho on ahmaistu suuhun,
kausi voi alkaa - jää tulla,
jos vain ite haluaa.

Terhen tanssii kera keijujen,
leijuu hahtuvaisina unihuntuina pinnan yllä,
peikkopojat monikossa kävelyllä rantapounikossa;
kikattavat kädet taskuissa.

Sekoan laskuissa;
minä joka nojaan kuvettani
salaman pirstomaan kuostopökkelöön ihastuneena.

Joko mielikuvitus tekee tepposet,
tahi sitten olen osautunut maailmaan jota ei ole
ja joka on kai kaikkien ihmiseläinten mielissä.

Sikäli mikäli ovat kulkeneet sumun hyväileminä
oudossa maastossa aivan joutilaina ilman kiirua.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SAVOTTA

SAVOTTA

Taitaapa olla kolmeen viimeiseen miesmuistiin
ensimmäinen kuivahko syyskuu sateen suhteen,
vesikin lähes pölisee.

Aluekengille ei juuri ole käyttöä;
kusiluistimilla pärjää tavallinen ihmiseläin kovin hyvin,
voi suorittaa kartanolla vielä tarvittavat pikkupuuhat
askeliaan varomatta.

Kumikengät ulajavat porstuan loukoissa,
vaativat sukkamehua tuotavaksi janoonsa;
niistä nyt kukaan jaksa innostua,
kausikengistä.

Oivallista on ollut paiskia puusavottaa,
palata siinä souvissa lapsuusajan tietämiin;
joka syksyiseen talvelle valmistautumiseen
pienen kyläyhteisön laidalla.

Haistimen rantteella puuhastelusta poimimat hajut
ja tuoksut saavat mielen villiin -
eetoksen laukkomaan tie sonnalla sivuryöppyä.

Sahanpurun hajun, kuumaksi sahatun huskin katkun
ja laavulta pöllähtelevän tervaksen tuoksun
kuulaan taivaan ääriä hipova yhdistelmä
on sellainen tälli että sitä ällistelee vielä ehtoollakin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SAAJOLLA

SAAJOLLA

Usva laskeutuu tasaisesti jänkämaiden ylle,
jossain katseen toisella äärellä,
aapasuon tallentama kesän lämpö
saa aajeet tursuamaan terhentä mustista aukoistaan,
kuni hornan silmistä kuunaan.

Asettuminen saajolle - palsojen keskelle;
siellä tuon kaiken hiljaisuuden katseleminen,
ilman että edes ensimmäinenkään ihmisotusten
mediasta poimittu sielunsairauden sisin
kummittelee mielessä.
Se on hurmaava arktinen zen.

On se,
vaikkei zen hurmaa,
se vain on;
kaiken olevaisen selitys niin yksinkertaisena,
että sen havaitsemisessa on vaikeuksia
ja juuri siksi ylivertaisuusvinoutuneet
eivät siihen kykene.

Mutta autiolla jängällä,
Pohjan Akan hivellessä hyisillä hyppysillä niskaa,
kaikki yksinkertainen asettuu paikoilleen,
loksahtaen kuin palapelin kuuluisa viimeinen osa,
se kadoksissa ollut,
joka löytyy ihan äkin yhtä tyhjästä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

UMAMi

UMAMi

Veto käy,
Louhi panee parastaan,
puhaltaa jään yli;
siinä paljon kolopallovirta ennätä lauhduttaa.

Väkevästi tulee akka,
ujuttautuu oikeasta kalvosimesta sisään
ja poistuu väärästä.

Mennessään pörhistää karvat,
muuttaa marrasketun linnunlihaksi -
taitaapa raapia orvaskettuakin
kun oikein äimäksi asettuu.

Ihon kylmän vihoihin auttaa, tepsii, jeesaa
nuotiolla lämmäytetty sianpoikasen kylki -
topikaalisesti -,
sekaan voi hörpätä tulella kuumennettua kohvevettä
siinä samalla kun natustelee lämmintä lihankipenettä.

Umami maku on nääs ihmiselle
samalla kertaa vilulta pelastus
kuin myös omalla maukkaalla tavalla
signaali terveysvaikutteisimmasta tuotteesta.

Tuotteesta jota ihmiskunta on testannut empiirisesti
jo jokusen satatuhatta vuotta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PUNTARi

PUNTARi

Kapusin tunturin kuvetta
kun orografisesta sumusta ilmestyi
aivan muinaisen Johanneksen tapaan valkko hirvas -
viimeiset riekaleet sarvissa roikkuen,
tulenpalava himo silmissään.

Kilin ajatukset - täytyy myöntää,
siinä ensimmäiseksi syöntää hopulla käsiteltäväksi;
eikä siitä sittenkään lähes mitään tule.

Oikea käsi hamuaa olan yli riipistä kirvestä -
hamaralla kumahutan jos ylittää reviirini rajan,
mutta eipä siellä kirvesvartta,
koko keksintöhän jäi pölkkyyn tulipaikalle.

No toistamiseen riipille - halkoa astaloksi;
mutta eipä siellä halkoa,
koko pinohan jäi tulipaikalle.

Samassa hirvas alkaa puhisemaan,
silmät pyörimään päässä samalla kun ottaa askeleen;
humahutan sitä puntarilla,
siihen tokenee,
usko loppuu.

Ai millä hemmetin puntarilla -
niin - sanokaapas se!

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ZENiLÄiNEN PiHKAPUU

ZENiLÄiNEN PiHKAPUU

Mahti-iskulla halkaistun pihkapuun tuoksu;
sellainen jo lapsena haistimeen imaistuksi saatu
antaa jok'ikinen kerta sen jälkeen -
aina viidennen ulottuvuuden reunalle saakka -,
saman sielua kutittavan elämyksen.

Oikeastaan tekisi mieli tirauttaa tippa tai pari
ihan vaan hyvän olon seuraksi,
niin hereältä sellainen tuoksukosketus tuntuu.

Ei siihen tympeenny,
eikä voisi edes sallia itselle kuvitella,
että siitä koskaan luopuisi;
sehän olisi mitä riettainta haureutta sellainen,
laitimmainen virhe.

Uksen pihtipielistä aamun avauksella
haistimiin tulviva aromi kuistin honkapilkkeistä
on jotain sellaista luxusta,
josta urbanistanilainen näkee etupäässä
vain likaisia painijaisunia harmauteensa turtuneena.

Saattaapa yrittää havahtuessaan nousta suostaan
itse itseään hiuksistaan kiskoen
ja koettaa vääntää tsadilaisuuden joksikin muuksi -
ainakin miten tahansa paremmaksi -
kuin maaseudulle jääneen heikomman aineksen tola.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MUSTAT TÄPLÄT

MUSTAT TÄPLÄT

Kullankeltaista siilaantuu usvalinnikon läpi,
korsisto siellä valmistautuu,
taipuu tuiverruksiin yksissä tuumin.

On sellaiselle silmälle iloksi,
joka viitsii ensin katsoa
ja sitten maltillisesti nähdä ilman kiihkoa.

Kauneus on luonnon mystinen,
sitä on joka paikassa jos asettuu sopivaan kulmaan;
rumaa ei olekaan,
on vain kulmattomia näkimiä.

Näkemisen opetuskursseista on pulaa,
niitä ei järjestetä siinä toivossa
että heikomman aineksen sokeus mahdollistaa
yksisilmäiselle kuninkaan viran ja vallan.

Mutta olkoon sokeat;
huntu tanssii,
uskaliaimmat haihattelijat osaavat nähdä sen,
pääsevät sisän syövereihin,
yhtyvät Illusioiden kepeän hereään tanssiin.

Kahlitsematon sielu laulaa onnesta,
improvosoituneena - omin sanoin -,
ymmärtämättä yhtään mustaa täplää viivastolla.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

NAHKAKANTiNEN

NAHKAKANTiNEN

Syyskuun viimeinen kurki purki sopimuksensa,
pakkasi kimpsunsa,
lähti vähin äänin - ilman lomaltapaluurahoja,
mutta korkealta
ja se kuului;
jotta sekin merkittäisiin mustaan muistikirjaan.

Siihen kuluneeseen iänikuiseen nahkakantiseen
joka on ollut täynnä jo pari vuosikymmentä
ja joka silti auliisti - aivan avoimena,
ottaa vastaan kaikkia kummallisia detaljeja,
jos niitä viitsii tuhertaa marginaaleihin.

Kuten esimerkiksi tämän samaisen
edellä mainitun kurkiveijarin lähdön hötäkässä
jängälle unohtamansa pyrstösulan.

Vai hylkäämänkö -
liian suuren lentoonlähtöpainon takia -,
asiaa ei valotettu jäähyväiskirjeessä mitenkään.

Itseasiassa koko lähtökirjettä ei ole löydetty
vielä tähän päivään mennessä.
Onko lempohista kirjoitettukaan.

Ihmisen humeetti on outo - se olettaa että aina
asiaankuuluvasti ilmoitetaan kaikista ihmeistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiiNÄ KAiKKi

SiiNÄ KAiKKi

Ensioire,
Louhi ojentaa hyisesti ohueen päiväasuun verhottuja;
syytä olisi ottaa enteet tosissaan,
vilun kausi on alkamaisillaan,
kesän leikki leikitty
ja syksynkin pian.

Tasaisia päiviä,
taivas ohenee - kuulaus siintää urkenevista raoista;
vajaan ruskan vähät värit kohentuvat,
jakautuvat haapain, pihlajain ja maaruskan kesken.

Siinä kaikki,
luvassa ensilumen odottelua hammasta purren,
muuton ääni asettumassa tolaansa.

Elinoloista jäävät pitämään huolta
korppilauma, kuukkelipari sekä tirskuvat tiaiset;
no muutama hurakka ynnä poromiesten rengit,
niistäkin osa varustautuneena muuttoon.

Kaikenlainen tuoksinan hiljentyminen,
silmin nähden havaittava rauhoittuminen
on asiaan kuuluva osa talven tuloa.

Arvokas oire siitä että tulevaan osataan varautua;
lumi ei yllätä housut kintuissa ihan kaikkia sentään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KUNNiA-ASiA

KUNNiA-ASiA

Kuren kiru asettuu taivaalle kohdilleen,
en osa lienee ehättänyt jo,
osan mieltymys Ultima Thulen upeuteen on
saanut ne vetkuttelemaan lähtönsä kanssa.

Huudoissa on suruvoittoa,
signaali kiirii jänkäulapan yllä,
tavoittaa kaikki kuulimin varustetut;
on laitimmainen merkinanto varustautumisesta.

Siianpyytäjät avaran lahden suulla kyyristyvät;
vetävät henkistä kaulaansa sisemmä kaula-aukosta,
ikään kuin hanakoituvat tehtäväänsä,
yrittävät hoitaa saalistuksensa ajallaan,
tyhjiä vitkastelematta.

Helmeilevä verkko soljuu tasaiseen kourien läpi,
pullakoita kiiltäviä siianlotkuja nousee tasatahtiin;
pujahtavat näppärästi silmän läpi
ja loiskahtavat syysveden lämmöstä
jäähileellä höystettyyn korvoon,
ankaran hyisen sohjon sekaan.

Siikain Manala on taattu ankaran shokin myötä,
ei potkimista, ei sätkyttelyä äkkilähtöä vastaan.

Hyvin järjestetty kuolema on kunnia-asia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VUONOMATKA

VUONOMATKA

Päivät kuluvat nyt lentäen,
laitimmaisia häsyämisiä pihapiirissä;
arvioivia silmäyksiä rantteelle.
Mitä vielä?

Vieläkö jotain on tehtävissä,
ennen kuin arktisen hysterian armoton talvi iskee,
pureutuu lumineen ja tuiskuineen sielunmaisemaan?

Puut on korjattu,
kelokasa pätkitty,
raijattu pois talven alta vajan huomaan;
aikanaan sitten lämpöä takassa luomaan,
ympärilleen pirtissä suomaan.

Nurmi kynitty,
pottu seulottu mullan seasta kuriositeettina;
kaiken maailman pientä korjattu suojaan
tulevan lumen alta.

Suorastaan eeppistä on saada mahtumaan kaikki -
pitkin ja poikin pohdittu -,
rajalliseen tilaan ilman langan katkeamista.

Vaan valmista alkaa olla,
kartano huolista vapaana talven haltuun;
talven selän yli kestävä vuonomatka saa alkaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VÄiSTÄMÄTÖN

VÄiSTÄMÄTÖN

Maaruskan suosiollisella avustuksella,
sen hempeällä otteella sielusta -
missä vain se kulkiessa siimeksistä pilkahtaakin -,
on oma vaikutuksensa.

Haikeus,
vaikeus uskoa todeksi että periksi on annettava,
pikkuhiljaa - pitkin hampain -,
mutta kuitenkin;
väistämätön on eessäpäin.

Tänä syksynä vallitsevan kosteuden myötä
aikaansa edelle ehättävä marras murtaa ruskan,
värit lahoavat martaaksi,
nostavat esiin luopumisen tuskan.

Harraskaan muistelu wanhoista hyvistä syksyistä
ei paljon auta,
liian paljon on joessa vettä ohi valunut
ja jos siihen vuohon hyppää,
tulevaisuus urkenee surkeana;
nääs kuolleet kalat uivat myötävirtaan.

Valoisammat hetket löytyvät niistä pilkahduksista
joita taivaanpiiri rakoillessaan ilmoille suo;
sysää seesteiseen ehtooseen toivon kipinän,
tulenkarvaisen maun vuonon rannan ihanuudesta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOiRUVAHDiN YLi

KOiRUVAHDiN YLi

Syvänsininen pimeä lohduttaa hieman;
märän syksyn runtelema ruska luo alakuloa,
koko luonto hehkuu vaisua suruvoittoa.

Yleensä herkkä aamukaste on lätäköityvä litimärkä;
jängät kelluvat kaulaansa myöten vedessä,
kirpparit pullollaan tennareita,
kumisaappaista myydään eioota.

Seestymistä odotellessa jo pienikin - tuokionkin,
pilvien raosta vilahtava tähtitaivas helpottaa;
se on sentään vielä tallessa,
katteen takana vartomassa tilaisuuttaan.
Jos luoja suo.

Ja kun oikein hyvin valvoo sinnillä koiruvahdin yli,
juuri aamunkoin ensihäiveessä -
silloin kun on vielä epävarma sarastaako vai ei -
saattaa nähdä syyskuun orastavan kuulauden.

Sen wanhan ajan orastavan,
joka selkeyttää eetokset,
tasapainottaa astumaan vakavin askelin talveen,
ihmisotuksen ankarimpaan vuosittaiseen haasteeseen.

Niinpä - ovat toiset meistä laheita syksyjä.
äksyjä talvia, heleitä kesiä kaikkina vuodenaikoina.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SÄÄ JA ONNi

SÄÄ JA ONNi

Metsä kohisee,
tippaa tippaa jokahisen havunneulasen nokasta,
vesihelmin koristeltuja kaikki puiden heimo.

Siellä täällä töröttävät kuostotkin
huojuvat kyynelin koristelluina tervarosoina,
kuin kuoleman hikeä pukkaisivat
viimeisen matkansa oivallettuaan.

Mutta sama tuuli joka toi sateen - sama, sama -,
tulee synnintuntoihin,
kääntyy katumapäälle
ja alkaa kuivaamaan.

Muutamassa tunnissa kuolpuna on raikkautta täynnä,
palakselle varisseet karikkeet rahisevat pian
kuni poutapäivänä kuunaan;
eikä sammalkaan enää helmeile
imaissut itseensä.

Vaihtelee sää ja onni,
yhtenä toista ja yhtenätoista toista,
tasan ei mene.

Mutta siedettävissä kun on tiedettävissä;
semmoista haipakkaa nääs kiertävät pilvimassat,
että taivaanpiirikin mokomasta sekaisin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiNiNEN KUKKA

SiNiNEN KUKKA

Kaikki kuolleet lehdet, korret, heinät;
mahtaa niiden taivaassa olla pehmoista,
ovat sentään varisseet maahan joka syksy
jo paljon ennen ihmisen keksimistä.

Tuollainen ponnistaa äkin mieleen,
veikkaisin että jostain humeetin takaosan
käyttämättä ja penkomatta jääneestä sopukasta.
Kerrassaan omituinen vaan ei omaperäinen eetos.

Osansa saattaa olla siinä
kun muun syyspuuhastelun lomassa on huilipaussi,
kohvekuksa nätisti pivossa kyköttäen -
näkimet lurpallaan -
kaikin puolin visusti pidäkkeettä rantteen tulilla.

Siinä pakkaa normaalillakin ihmisen lapsella
haistimen saaman informaatiotulvan yllyttämänä
mieli kiihottumaan levottoman puolelle,
saatikka sitten tällaisen puolihupsun romantikon
joka nyt näkee kukkaniittuja pirunpelloissakin.

Vasta sahatut kelopölkyt tuoksuvat herkälle,
tursuvat tervaksen sielua hivelevää aromia;
suorastaan vaativat päästä kylpemään tulessa.

Pääsevätkin - oitis kaipuun sinisen kukan päätyttyä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PUiKULAPOTTU

PUiKULAPOTTU

Tulen loimun takana kuluu tovi rattoisaan,
saa seurailla hallitusti - ilman suurempaa häsyä
kun pimeä ujoilee,
ottaa muutamia vakavia asteita pilven helman alla
ja on olevinaan.

Perääntyy kuitenkin oitis longan väistyessä,
muuttuu syvän sineksi kirjokanneksi,
jossa ensimmäisiä tähtösiä sytytellään
hämmentämään muutoinkin yhä epäjärjestyksessä
olevaa maailmankuvaa.

Se tästään selkene - pimeän tulo,
täytyy vartoa loppukuulle kuni alkaa sattumaan,
sitten vasta yö ottaa niskalenkin päivästä
ja käy varsinaisesti hommiin.

On kuitenkin alkanut kasvikunnan kuihtuminen,
osa siirtyy maan alisiin hommiin,
juurta vahvomaan jotta on keväällä mistä ponnistaa.

Puikulapottukin innostuu nyt kasvamaan pituutta,
niin että kilojen sijaan sitä mitataankin metreissä
kun satoa verrataan naapurusten kesken.

Hyvä sato meidän perällä muuten kyllä kaikin puolin;
mutta näyttävät jäävän alle metrisiksi - pisimmätkin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HELEÄ JA ONEA

HELEÄ JA ONEA

Sää seikkailee,
oikuttelee syksyiseen normaaliseen tapaan,
haahuilee heleän ja onean välimailla.

Ei oikein osaa päättää mille tässä alkaisi,
vaikka lopputulos on tiedossa
jo ihan perinteiseen miesmuistiinkin nojaamalla;
joka sentäs on yleensä hepponen vähäpätö,
korkeintaan pari vuotta
ja se on siinä

Ruskaa koittaa pukata,
märähkön kesän jäljiltä koivistot ovat taudissa;
keltaista ei oikein tahdo syntyä,
oirehtiva lehvästö ei innostu.

Ehken siitä sentään haapapuut innostuvat,
jos luonto suo;
leimahtavat alakulon keskellä jollekkin.

Paju kyllä,
se antaa kaikkensa,
on luotettava syksynsä kera ilman isompaa tuskaa,
pukkaa keltaista ruskaa varvikon päällä,
ujoimmat tiheikköjen sisällä.

Maaruskan saralla harkitaan asiaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PAREMPi

PAREMPi

On se niinkin,
vavan kärkeä reuhtova,
ennenaikaisesta kuolemastaan pakokauhussa
hullunraivolla pois pyristelevä harri
saa suonet ohimoilla kohisemaan.

Saaminen,
otteen haltuun ottaminen toisen elämästä
jotenkin kiihottaa ihmisen mieltä - on aina niin tehnyt;
aikain alusta saakka.

Ja oletettavasti aivan eri lailla kuin vastapuolen,
jolla viimeisimmänkään tiedon mukaan
ei ole inhimillisyyttä riesanaan
elämän peruskysymysten äärellä - niitä ratkottaessa.

Vain ankaran reilu, yksioikoinen,
hyytävän oikeudenmukainen luonnonlaki.

Sinänsä elämän suuressa maailmanpyörässä
mokoma kahden olion yhteensattuma -
juuri tasan saman siiman päähän -,
on jotakuinkin yhtä tyhjän kanssa,
jos mittakaavoja aletaan asettelemaan,
mutta yksittäisinä tapauksina kovinkin merkittävä.

On siinä se omahyväinen paremmuuden tunne.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SAARi

SAARi

Asettumassa oleva järven pinta odotuttaa,
antaa himon yltyä ennen kyltymistään;
kuuron piiskaama vesi tasoittuu himmeäksi mataksi,
maininkien taivuttamaksi kuvastimeksi syysyöhön.

Vaikuttava kokemus,
tunnetila jauhaa väkevillä kierroksilla
kun aurinko vaipuu esi-isien maahan,
jättää oransseja hyvästejä Keskikaljamaan ehtoolle
ja luo lopulta kaiken ylle Danten punaisen helvetin.

Sitä ihastellen tuijotellessa -
suu ammollaan linnun sisään lentää -,
unohtuu tulen ahmittavaksi lisätä pölkky
tai sen paras kaveri.

Sielu pyrkii osille,
kynsii kurkunpäätä niin että ryittää,
sinnii näkimistä kyynelkanavien kautta
tulenkarvaiseen yöhön pisaroita tursuen.

Sukkela pyyhkäisy kenttäluutulla,
ettei nyyhkäisy kuulu vedenkantaman yli;
juorua naapurisaaressa oleville
aikuisten miesten tursusta.

Itse yö on hyvä - pitää kaiken omana tietonaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne