PYHÄ TOiMiTUS

PYHÄ TOiMiTUS

Huomen piipertää jo lapsen askelin vastaan
kuni vasta oijustamma konnullemma;
ehtoo on vierähtänyt bluusin humussa
tuttujen basistien huomassa.

Kaikki muusikot muuttuvat ajan oloon basisteiksi;
läskibassosta - siitä helevetin isosta viulusta -,
siitä kannattee ja alkaa ounastella,
jotta pian saattaa käydä kuoriutumaan.

Kovaa menoa siis Ultima Thulen maassa,
tyyten poissa oli eloton oneus,
räytyvä apeus sekä sielun anhiton kapeus.

Tyyten poissa;
sijalla harras katse riettaissa silmissä peliä vailla,
ankaran vimman täyttämä henki
ja sielu kuin tanssivan paholaisen hytkyvä poika
Manalasta lomalla.

Nyt siis sumussa - sarastuksen airueina
kyhnytämme siunatussa tilassa toisiamme;
matka wällynalaisenmaailman iloihin ei ole pitkä.
Sitä ei ole edes riittävästi.

Ja jos olisi, niin kesää tuoksuvalle niitulle laskettu
rakkaus olisi riittävän viettelevä pyhään toimituksen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiNiEMÄKKÖ

SiNiEMÄKKÖ

Ennen kuin aloitin toimintani uutena von Linnenenänä,
toimin varhemmin moniaita armonvuosia johtavana
taivaanrannanmaalarina Kaamasen kinkerpiirissä.

Katalyyttinä tähän uudelleensyntymään oli
jo varhaislapsuudessa saatu ryöttäsyntinen tartunta
aamun varhaisista heräämisistä ilmon aikojaan.
Samalla tapaa tapahtui myös tämä uusin herätys
erään taannoisen varhaisaamuhetken aikana.

Tapasin joku aamu sitten vihdoin ja viimein uuden
ja kasvikuntansa ainoan vain Kibergissä
ja koko Universumissa ainoana pesivän
siniemäisen kultaheteisen voimakasvin.

Mikä suopeus muinaisten jumalien yhdistykseltä;
suoda tämä hämärässä loistava mystinen siniemä
omille listoilleni ensimmäisenä
ja kasvitieteelle viimeisimpänä saavutuksena.

Joku ruskeanahkainen Vinku-Intian Sidhar laskeutui
perätilassa pajunköyttä pitkin havaintopaikalle,
alkoi oitis muljautella valkuaisiaan
ja höpöttää kiihkeitä pehmosia sormella vispaten.

Siinä juuri kun meikäläinen pähkäillee kontillaan -
onnesta sekopäänä -, nimeä löydökselleen..

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KOiLLiSKAJO Runo № 2800

KOiLLiSKAJO Runo № 2800

Sirrien seassa veden rajassa kykkii tylli,
pyllyy väliin ohikulkijalle riettaasti
ja elää tyllin elämää.
Tankkausvaihe - yhtenä aamuna vain poissa.

Matkan päässä rantavallilla,
korppi ronkkii hartaana lokkivainajan rintaa;
toisen kuolemasta syöntyy elämää.

Sillä on asiat hyvällä mallilla
nälkää siirretään huomiselle,
jos se suinkin tulee.

Eipä löydy voittajaa tälle viilipyttymäiselle näkymälle
joka muodostuu tästä yksinkertaisesta kuviosta.
Matalalta orastava koilliskajo dramatisoi tolan,
luo huikean pitkiä varjoja taka-alalle.

Yöstä ei vielä kipenen hajuakaan,
aamua yhä kaikki tyynni - liki puolesta yöstä -,
tämä sarastuksen aamunkoissa siintävä huomen.

Kavereistaan eksynyt ihmisen muovipullo kaipaa koriin,
nuokkuu lilluvassa vuorovesiallikossa.

Ei taida olla enää osaa eikä arpaa tulevaisuuteen,
niin holtiton on käynti.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

QUiNTA RATiO SANNALLA

QUiNTA RATiO SANNALLA

Meduusan rauniot,
taistelu sattumaa vastaan on ohi,
päättynyt,
loppu
ja lopullinen.

Paluuta ei ole;
ehdoton kuolema Satumaan rantaan -
taistelu vuoksea vastaan lakannut.

Häviöstä ei valiteta korkeimpaan asteeseen,
suku on jatkettu - emä saa mennä,
jos sellaista lie ikinä keksittykään siinä heimossa.

Väkisinkin näkymän kohdalla kaivautuu
jostain selkäytimen säikeestä korvamato:
"Vitae est mortem - elämä on kuolemista".

Viides ulottuvuus on liian liki - samalla niin kaukana
ettei sitä näe muuten kuin äkäten,
jos osuu sattumalla kohdalle.

Useimmilta se silloinkin,
näkemästään huolimatta jää sisäistämättä,
sillä päähän taottu olemisen loppumisen pelko
estää näkemästä itseä
kaikissa suoduissa ulottuvuuksissa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

YÖ TULEE

YÖ TULEE

Piiiitkästä piiitkästä aikaa taasen yö -
hoh-hoij-jaa -,
ramaseekin jo silläkurin että.

Ja leukaluita revityttää;
pivollinen pyitä sinne lempolaiseen mahtuisi jos.
Jos niitä tähän hätään jostain lähättäysi.

Sitten jonniijoutavan päälle kipene asiaakin;
kylläpäs se kesti tämä pitkäpäivä,
hyvähkö tovi reunasta reunaan ajaa;
etenkin näillä ihmisrattailla,
jotka nyt ei kovin kaksiset ole kellään,
eikä etenkään meillä heikommalla aineksella.

Tuskinpa luokkaa ylempänä -
rupu- eli roskasakillakaan;
unihiekkaa jo näkimet tursuu heilläkin niin,
että permanto rahisee nutukkaiden alla.

Paljasjalkaisilla paikallisilla - kantaväestöläisillä -,
heh - kantapäissä.

Vain eliitillä päivä on lyhyt - liian lyhyt -,
ei ehdi kahmia, ahnehtia tarpeeksi
ja sikäli mikäli wanhat merkit paikkansa pitää,
on vain lyhenemään päin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

VESiKiELELLÄ

VESiKiELELLÄ

Aamua käydään,
noin seitsemästä veljeksestä liki puolet on paikalla -
ehken kolme pilkku neljätoista ja risat -,
kyköttelee tutulla paikallaan rantahietikolla.

Kaikki ovat asiallisesti pukeutuneita,
muutoinkin vilpittömästi reilassa;
vartovat vuoksen tuomia antimia vesikielellä.

Katse tarkkana;
kohdistettuna juuri jalkoihin lilluvasta eineestä,
nokka täsmäiskuun valmistautuneena -
oli se mitä tahansa elollista.
Täällä ei nirppanokat menesty,
äkin on takana loistava tulevaisuus jos ronkeloi.

Pientä keskinäistä sisaruksellista kahinaa,
tappelun rähäkkää, ärhäkkää rähinää,
huikaisevia taitolentoesityksiä.
tietty ilman kypärää ja laskuvarjoa.

Pullistelua ilman aikojaan,
siinä tämän suvun kaikki ammattitaito
muutamassa sekunnissa esiteltynä,
sitten taas rauha - näyttävät nuokkuvan paikoillaan,
yhdet yhdellä jalalla - toiset toisella
joutilasta lepuuttaen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ViiVAKOODiTTA

ViiVAKOODiTTA

Orvohkon oloinen yksinäinen pulloposti killuilee;
yrittää viimeisillä voimillaan iskeä lasiset kyntensä
meidän rannan santaan.

Ná - mitäpä se muuta nyt voisi -
tällaisessa tilanteessa,
jossa aalto lyö sitä rantaan heti takaisin?

Kiusaa viatonta kappaletta
jonka joku hyvä ihminen on nakannut mereen;
mitä todennäköisimmin hyvässä uskossa siihen,
että se ilahduttaisi jossain satunnaisessa paikassa
jotain pientä tyttö- tahi poikaressua - löytäjäänsä -,
kymmenen äyrin löytöpalkkiolla kaupassa.

No eihän sillä ole edes viestiäkään vatsassaan,
huviajelulla taitaa olla tämä rietas,
herättämässä turhaa iloa löytäjissään;
viivakooditta suruvoiton onea mieli ilon sijaan

Aamu on niin herkkä;
tämä koi saa sellaiset tunteet valloilleen
että luutarhan kohdalla olen erottavinani kadaveriinin.

Se saattaa olla kuvittelua;
vaikka ei mikään ihme maailmassa ole mahdoton -
silloin kun se tuntuu niin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KUMMA KiSSA

KUMMA KiSSA

Pilvikannen alta pilkottava sulo ihanainen -
aamunkoin sadunhuuruinen vastavalo -
se värjää kaikki valkolinnut laheiksi ryöttämustiksi;
valokaronkassa sentään yksi valkea mirri,
joka pysyy valkoiselle uskollisena
ja ollen kiinnostunut siipiniekoista miekkosista.

Kyyryssä -
heinätyppään takana häntä piiskaa mantua;
outo kumma kissa -
hännässä pari rantua -,
muuten pelkkää söpöä viatonta valkeutta koko otus.

Satunnainen tilanteentarkkailija toivoo linnuille
pitkää ja maittavaa elämänviivaa;
väkevässä uskossa sattuman oikkujen
oikeudenmukaisuuteen.

Nojaa pivot poskilla kyynerpäihinsä
jotka tukevasti vankalla pöydän kannella;
haihattelee:

Jos tästä lasin takaa voisin,
soisin että huomenna kaikki olisi toisin;
kissa nokkimassa rannan sannalla,
lintuparvi kyyristyneenä ruohikossa,
vaanimassa saalista.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

MERKKiTAPAUS

MERKKiTAPAUS

Kärjistyvä sää,
meri ärjyy kallioloukkojen syövereissä,
tyrskyy myrskyä manaten louhikon onsien läpi,
puhuri kantaa hyrskyä kasvoille.

Näkimissä kirvelee märkäinen suola,
vaan härkäpäisesti vahdata pitää;
ankaraksi romantisoitu lepsu meri
taitaa näyttää ensikertaa häijymmän karvansa.

Merkkitapaus mittakaavassa,
jossa ihmiseläimen osa kutistuu kusiaisen kokoon,
ellei mitättömämpäänkin,
tässä elementtien ottelussa toisiaan vastaan

Nelimetriset hevit iskevät rosoiseen kallioon,
katkeamaton matto satojen tonnien voimalla,
tunnista toiseen, päivästä päivään;
sama hurja kiihko - armoton kahina -,
kohina ja möyry.

Mylvintä kuuluu jyleiden paasien läpi,
suojan puolella täristää
kun koko mantu tuntuu vavahtelevan iskujen tahtiin.

Kosteissa silmissä riemunvoitto illistää;
isoisän hokema nyt omin silmin kokema.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

YÖN KEPEÄT ASKELEET

YÖN KEPEÄT ASKELEET

Aallot kuolivat pois -  nuolivat aikansa santaa,
nyt rannan yksinäisyyden yllä hiljaisuus,
kipenettä vajaa rikkumaton tyven.

Haaveellinen sielu on erottavinaan Haavruuan,
laulaa jossain aavan laidalla suruvoittoaan
kadonneiden merimiesten muistolle.

Ehtoo on pehmeä,
ensimmäisiä hämärän haituvia saa maistaa oitis
tunturin varjon huoman tavoittaessa sannan.

Lasten jäljiltä olevat hiekkalinnan rauniot
ovat menettäneet kuohkeutensa;
palaamassa nyt siksi mistä ne muokattiin -
vuoksen peittämäksi rannan hiekaksi rantaan.

Pienten varpaiden jäljistä pian pelkkä aavistus,
lokkien räpylöistä sitäkään vertaa,
tahrat liukenevat - santa silottuu.

Yötön yö tanssii kevein askelin,
ehättämistä ei juuri huomaa,
koska voittaa kuulaampana
jo eletyn pilvisen päivän arkisen harmauden.

Maailma on kaunis näin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KELTAPUNAORANSSiTANSSi

KELTAPUNAORANSSiTANSSi

Kaikkein kauneimmat aamunkoit,
pilviverhon hoteissa uinuvat arat sarastukset
kiihdyttävät jopa mieltä värien sekamelskallaan.

Taivaanpiirin uumenista suontuva valo hajoaa,
siintää epämääräisinä säteinä,
värjää kaiken siihen osuvan
mielikuvituksenkin ylittäväksi mykäksi sinfoniaksi.

Se on mielipuolinen keltapunaoranssitanssi,
niin hitaassa ällistyttävässä liikkeessä,
että aika tuntuu seisovan ja jatkuvan yht'aikaa.

Moisesta kyllä tunteet kuohahtaa,
herkistyksen huomaa silmäkulmien tihkumisesta,
ilman kiskomisesta sieraimet korskuen
sekä tahattomista kulauksista.

Maailmanlopun aamunkoitot ovat vakuuttavia,
raapaisevat sielua pintaa syvemmältä;
saavat huikeimmatkin kevytmielisyydet
vaikuttamaan pyhäkoulun intiimiltä hartaushetkeltä.

Yönmusta ryöttäsyntisyys;
se haihtuu ominnokkineen hiipyvän hämyn kera
kuten vatsan ylimääräinen ilmakin,
jonnekkin Saharan suuntaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SANATON SiLTA

SANATON SiLTA

Kun sitä jostain äimistyksestä toivuttuaan
pysähtyy johonkin kielekkeelle loikomaan;
pähkäilemään tämän järjestelmän kummallisuuksia
ja upeuksia -  toki sielun miellyttäviä vallan.

Sitä kuluu hyvä tovi aikaa
ennen kuin kaiken tapahtuman palaset saa kasattua
joltimoisenkaan kaltaiseen järjestykseen,
että syyt ja seuraukset voi sitten asetella
ranskalaisilla viivoilla sielunsa hopealautaselle.

Sitä tulee ankarasti miettineeksi
voiko tämä murtuneiden värien lauma
innoittaa niin väkevästi - siltä usein tuntuu ,
että sen itselleen selvittämiseen jaksaa hukata
lähes määrättömästi aikaa tarpeen tullen.

Sumean logiikan sekamelskalta näyttävä -
mutta oikeassa suhteessa väreiltään kylläinen
koko kosmisen maailman huikaiseva panoraama.

Se on - sehän on,
kuin sanaton silta käsittämättömien ajatusten yli
selittämättä mitään - tuottaen vain uusia havaintoja;
ankarassa uskossa siihen,
että kaikki loksahtaa joskus ajan oloon
omalle oikealle paikalleen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

HETKEN SALAiSUUS

HETKEN SALAiSUUS

Usein hetken kauneus tulee vaikkapa siitä
kun tuttu vuoksiaalto - kuunkiskomana rantautuu
ja puhaltava tuuli tuiskauttaa sen huipun sekaisin;
valkoiseksi sumuhattaraksi joka menee saman tuulen
siipispankoilla takaisin emänsä syliin ulapalle.

Vaikka tuo ilmiö toistuisi joka päivä
niin juju kuitenkaan ei ole tämänen,
että näin kauniisti tapahtuu tuossa ja tässä
ja tietyssä paikassa aina ja nyt.

Vaan parahultaisessa just-hetkessä,
mieltämällä par'aikaa tapahtuvan ainutlaatuisuuden;
juuri siinä sikäläisessä hetkessä on sen salaisuus.

Se on se hetki joka koskettaa tai ei kosketa.
Näistä kohtaamisista syntyy se sielun sitova huttu
joka liittää hengen tähän maahan.

Ihmisotuksen on vain äkättävä ne,
ja sittemmin - oivallettuaan -,
tulla haltioituneeksi.

Tärkeintä tietenkin - ettei näitä pikku ihmeitä
lähdetä erikseen jahtaamaan ja vahtaamaan
vaan että ne tulevat ajan virran myötä;
jos ovat tullakseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ESi-iHMiNEN

ESi-iHMiNEN

Putousten historia ja niiden esihistoria;
sehän suorastaan tulvii kutkuttavia mielikuvia,
omasta humeetista tempaistuja hulvattomuuksia.

Esileikkejä siitä kuinka esi-ihmisen esi-isät
esihistoriallisena aikana ovat reagoineet
ihka ensimmäisen vesiputouksen nähdessään.

Ryöppyävä - kiihottava valkoinen vesi;
takuulla jo esi-esihistorian esiesi-isät haaristelleet
manikyroimattomat sormet suussa siinä partaalla.

Äimistelleet veden ihmettä - valkoista olomuotoa,
joka on tyyten erilainen kuin se pysähtynyt,
aloillaan lilluva tyven vesi lompolossa tahi järvessä,
tai hiljaa virtaavassa donissa.

Voi sitä ihmetyksen ja riemun aikaa;
sittemmin jäljempänä vimmaa - tunnekuohua -,
jonka putousoivallus saisi aikaan ihmismieleen.
Nostaisi sisäistä sielun kuohua uusiin sfääreihin
panisi jalat alle ja
hippulat vinkuen kertomaan viivana heimon muille.

Sitä joutuisi tavallinen esi-ihminen noloon asemaan,
jos edellä mainittu valtaisa kohina ei koskettaisi,
niin ettei mokomasta ällistyisi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TYRMÄYKSiSTÄ

TYRMÄYKSiSTÄ

"Onpa vaan niin perkeleellisen kaunis tämä maisema";
eipä tuota ensimmäistä kertaa kuule -
itse itsensä lausumana -,
eikä varmaan laitimmaistakaan.

Luonnon kanssa vehdatessaan sitä tulee
monen monta kertaa hetkiä
jolloin jonkun tapahtuman hurmaannuttamana
kadottaa toviksi itsensä istahtaessaan miettimään
vaikkapa vain kivien verkkaista kasvamista
tai joidenkin ilmiöiden olemassa olemisen mysteeriä.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista
että näistä tapahtumista jää lisää samanlaista
janoavia onkaloita sielun syvyyksiin.

Joskus sellaisiakin tyrmäyksiä tulee;
vaikkapa valon ja varjon leikittelyssä, sommittelussa
ja niin edelleen,
että haltioituminen saattaa olla kovinkin lievä sana
kuvaamaan sitä sy'änpohjaa koprivaa tunnetta.

Joku tietty huimapäätäkin huimaava näkymä
tuottaa ylen määrin tuohtuneen mielen kuohuntaa,
sielun tohkeissaan kohkausta,
samalla kun tuntee hapuilevan kapuamisen
kiivaat seuraukset pohkeissaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

PiTTORESKi PiKANTTi

PiTTORESKi PiKANTTi

Ei tätä enää kauniimmaksi saa
kukkaniittu on kukkaniittu,
vaikka siihen rikaman voita lisäisi.

Niin on hyvin tehty - niin pittoreski -,
niin siveällä vapaalla kädellä herkästi piirretty,
ettei tuohon sekaan tohdi mennä millimetripaperille
tuherrettua viereen laittamaan.

On siinä luojan käsi kovin taiteellisesti levännyt;
jotakin mystistä sumeaa logiikkaa vasten tietty
ja siitä sitten hujautellut mielin määrin,
ilman ensimmäistäkään ahdistusta
tahi edes siihen viittaavaa oiretta.

Antanut vaan sielun soittaa,
päästellyt ilosta höröttäin näitä värejään;
huiskinut pitkin niittua kuten taiteilijatkin tekevät
kun ovat ryötät innoituksensa sivullisia hirvittävässä
jalossa palossa tyyten,
lyöden sutilla kankaaseen että roiskaa -
aina taivaanpiirejä myöten -, värilänttejä jättäen.

Lopputuloksena tällainen mieltä hykertävä rienaus,
jokahisen kauneutta arvostavan humeettiin tarttuva,
heti ensi silmäyksellä niin ankara,
että oikein älälle käy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SYVÄ HARTAUS

SYVÄ HARTAUS

Meri on autio ja tyven juuriaan myöten,
vellova vesi - rannan kiviin huljunnut -,
hyytynyt - tyytynyt osaansa ulapalle vetäytyneenä;
suunnitellen siellä uutta tulemistaan.

Mikä viehkeä ilta,
aurinko kaartumassa pittoreskisti,
pajupöheikön läpi kuultaa maalauksellinen valo,
hyväilee hikoilevan viinilasin pintaa lumoten.

Sähkövalokuvia napsahtelee satunnaisesti,
siellä ja täällä on omituisia - pulmallisia kuvakulmia -,
joiden taiteellisuus kiihottaa näpsyttelijää ankarasti,
jopa niin että wimmautumista on havaittavissa.

Innostus - furor arcticus-tyylinen -,
on selkeästi havaittavissa
ja se näyttää seuraavan varjon lailla tallentajaa,
tartuttaen lähipiiriä saman näkemisen yhtälöön.

Syvä hartaus lienee oikea sana kuvamaan,
tola jatkuu niin vieraiden,
kuin merenkin tyvenen osalta hyväilevänä.

Meriaavikon loputtoman äären salamointia -
tässä nimenomaisessa tapahtumaketjussa -,
voi verrata pyhän toimituksen huipennukseen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ELÄMiSEN SiUNATTU HULLUUS

ELÄMiSEN SiUNATTU HULLUUS

Kesä oirehtii lempeästi;
kukkaisten niittujen tuoksuja valtoimenaan,
hivelemässä mesisinä haistimen herkkiä soluja,
kiihottamassa elämystä lähes hurmaksi.

Sielu loihtii oitis näkimien eteen mielenmaisemaa...

Viehkeä hillitsemättömyys,
yltiöpäiden kujeilevat takaa-ajot juuri niitetyn heinän
humeetin sekaisin saavassa lumossa.

Reiden vilahdus nostattaa suorastaan williin.
suut ahmivat suita;
ahavaiset kourat hapuilevat soukkaa uumaa,
kahmivat kiihkosta kohoilevaa miehustaa,
tavoittelevat kukkaisen mekon viehkeää helmaa.

Elämisen siunattu hulluus;
hameenalinen elämä on ikuinen,
loputtoman ehtymätön salaisuus hyppysille.

Turmeltunut mielikuvitus hakee ympäriltään
Suomi-Filmin ryöttäriettaita latoja,
niitä joiden pariovista ryöppyää vuolas kurimus
samalla kun jumalan ilma toisella rannalla
pitää yllä upeaa kuminaa
ja salamoi draaman korkeimmassa kaaressa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SEiTSEMÄN MiLJARDiA

SEiTSEMÄN MiLJARDiA

Matavan ajan kuluksi,
aivan silkkaan - toki etupäässä hupailumielessä -,
sitä saattaa joutilaana vetelehtiä selkosissa,
muka hyvinkin ulkoisesti näyttäen että töitä tehden.

Tietenkin sikäli mikäli sattuu
joku haasteellinen vitelikkö sopivasti ehdolle;
käydä laskemaan vaikkapa itiköiden määrää sen tykö.

Ynnä lisäksi sen välittömästä läheisyydestä
ja muuaalta lähitienoolta
niin että pitääkö huttustieteilijöiden puheet
ollenkaan paikkaansa,
vai ovatko pelkkää palturia
tai silkkaa mustaa barbariaa.

Siinä sitten saattaa käydä niinkin,
vaikka viisikielinen pentele olisi kera ja viritetty,
että likellä seitsemää miljardia sekoaa luvuissa;
ja koko savotta pitäisi aloittaa uudelleen.
Siinä kyllä joutuu tavallinen ihminen noloon asemaan.

Jos mies ypöyksin metsässä,
siellä hiivatin kaukana kairassa
kiroaa väkevästi ääneen jotain tosi muikeaa -
voiko hän olla silti väärässä,
vaikka yksikään nainen ei kuule häntä?

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TUHAT PERKELETTÄ

TUHAT PERKELETTÄ

On parahultaisesti
yöttömän yön päivänvaloaika aamunkoissa.
Hinaudun kotitunturin huomaan kurun uomaa myöten;
siitä on vaivattominta kamuta,
jos samalla käsittelee päässä jotain aktuellia.

Toiset vetää sikureita,
meikäläisen humeettia vaivaa nivhin kielen
polysynteettinen rakenne;
yksi sana voi sisältää kokonaisen lauseen.

Että josko siihen keskittyisi - alkaisi opiskelemaan,
kymmenen vuoden päästä ehkä ja kenties,
suoltaisin näitä samoja höpötteitä
moninkertaisella vauhdilla;
yhden höpötyksen kun voisi esittää viidellä kuudella
hyvin valitulla sanalla,

Eskimoiden kielet lienevät samaa juurta,
sitä hyvää puuta jossa sanoja pääsee kovin vähällä:
"Iktsuarpok" - eli sisäinen tunne mennä ulos
ja tarkistaa, jos joku on tulossa.

Tosin muistan taannehtien erään trukkikuskin,
joka osasi soveltaa samaa polysynteettista mallia
ihan tavalliseen emänsä kieliseen kiroiluun;
"Tuhat perkelettä" oli hänen ehdoton ykkössuosikki.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

KiSSi PUUSSA

KiSSi PUUSSA

Ihan tavallista eloa,
lampsimista vakiouraa kulminaatiopisteeseen,
sitten toista kautta palaten.

Kuukkeli poikineen morjestaa,
jälkikasvu tullut lentokykyiseksi,
siipispankot kantavat jo lyhyehköjä pyrähdyksiä;
sähkökuvaotin ei tietty mukana
kun näillä reissuilla ei yleensä mitään tapahdu.

Kyytipoikina iniseviä seuralaisia,
vaativat verta kaveruudestaan ellei astuja suostu;
tai suostuu - ihan sama sille.

Koirun motlake hulmuaa kaukana edessä,
joku sen perinteinen korren haistelu projekti;
päälle kusastaan viesti muille samanhenkisille.

Taival liukuu alla automaattina,
ajatukset huilaavat jossain maan ja taivaan välillä,
kaikki vähäpätöinenkin huoli ja murhe herran hallussa.

Sitten yllättäin jossain eessäpäin - etuoikealla  -,
karmea ränky, humeetti seestyy, haihattelu haihtuu,
vaihtuu perkeleellisen mouruamisen ällistelyksi.

Kissi puussa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SAMMAKKA

SAMMAKKA

Aivan tavallinen hupeneva ehtoo,
otteita hiekansynnytyslaitokselta,
nykyiseltä mielipaikalta.

Maailmassa alkaa olla näitä
kovin kummallisia kot-kotkotuksia riittämiin;
sikäli kun sielu vain antaa myöten.

Sieltä verkkaan -
anturoita harkiten louhikossa asetellen,
siis jo pois siitä tolasta astuessa;
vastaan loikkii kivikapeikossa -
apeahko vuorikanasammakkanaaras.
Liki kiloinen - onean oloinen.

Pysäyttää vemmelet vastaantulijan huomatessaan,
asettuu aloilleen katsomaan vähäläntää,
latteaa ihmisotusta rispaantuneessa liivissään.

Lähtenyt ressukka taannoin pakoon Karibialta,
karkuun sikäläistä pakkonaitos-karonkkaa;
loikannut Golf-virrassa lilluvalle junglepuu pölkylle,
jolla kurssi suoraan täkäläistä pohjoisnapaa kohden.

Nyt nokan eessä kolhon kiven päällä,
hytisee meikäläisen helteessä
ja rukoilee pussaamaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

TUNNELi

TUNNELi

Musiikki on viime aikoina vienyt mukanaan,
kuljettanut lempo niin wanhoissa maisemissa että;
surrannut korvamatona kuuskytluvulla,
vaikka tunturissa luulisi kuulevansa ihan muuta,
vaikkapa pilvilaumojen lokoisaa harmoniaa.

Vähän väliä karkuteille livahteleva sielu riekkuu;
kärttää loitompaa vapautensa turvin josko
mielikuvitus rohkisi heittäytyä samaan völjyyn.

Sitä tarvia moneen kertaan ylipuhua;
kääntyy isäntäänsä vastaan
ja alkaa painostamaan.

Käy suorastaan moittimaan että flaret puuttuu;
että pitäsi olla flaret kuuskytluvun tyyliin.
Jotta pääsis' muka fiilikseen.

Lehahtaa ruinaukseen kyllästyen lopulta tiehensä,
perässään makeista sanoista väsätty toivomus;
tuoppa palatessasi joustikaskinttuinen nainen
minulta korvamatoa kuulimesta tonkimaan.
Iharikaskin käy - jos ei sitä joustikkaista osu.

Mato kaivaa käytävää,
varmaan nävertää pian käytävän puhki toiseen
ja se kuuluisa tunneli läpi pään on totista totta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

ASEMA

ASEMA

Kulkea,
sulkea julkeasti näkimensä niin,
että näkee koko maailman,
tai hyvän osan siitä,
tai osan,
tai edes itseä suuremman kipenen...

Silloin hoksaa koon
ja kokoerosta koituvan aseman,
joka toivottavasti on opiksi.

Makoilu tunturin kallaassa hyvällä säällä -
ná, miksei paatuneimmille pahallakin -,
tekee hyvää;
on oikeinkin terveellistä.

Asemansa määritteleminen on jotenkin helpompaa
kun on kouriin tuntuvia asioita joihin verrata,
jos vain uskaltaa luottaa
aistimiensa tuottamaan tietotulvaan,
eikä anna humeettiin juntatun opin
katsoa sitä valmiiksi sievistellystä vinkkelistä.

Moni asia saa luontevan selityksensä,
taivas valkenee synkistä pilvistä huolimatta,
alkaa naurattaa koko mäkeä
ja onpa väkeä joka käy suorastaan ulvomaan.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

SiELUN PESÄ

SiELUN PESÄ

Osautumisen hienous;
ajaa itsensä siihen tilaan - tunteeseen,
että aikaa on -
vaikkei sitä olisi olemassakaan.

Sen äkkäämiseen kuluu henkistä työtä kovin,
tovin voi tuta hyvinkin turhaa asettumisen vaikeutta;
mikään ei tunnu olevan oikeassa paikassa.

Wanhojen oppimien maneerit vaivaavat,
tuntuvat ankaran särmikkäinä muhkurakivinä
muuten siloisessa.

Vasta mielikuvituksen saatua sijattua
pöyheän untuvaisen alustan sielun pesäksi,
huomaan mykkyyden,
sitä seuraavan hiljaisuuden,
siinä lopulta täysin äänettömässä olotolassa.

Taivas ajelehtii sanattomana ohitse,
virtaa samaa ikuista tahtiaan
mitä tehnyt vuosimiljoonien ajan omin päin -
ilman luomakunnankruunun siunausta ja ohjausta.

Hyvin sillä menee yhä,
keskeytymättömänä vuona uutta näkemystä,
loputtomiin, loputtomiin, loputtomiin.

Oh-show-tah hoi-ne-ne