sunnuntai 30. marraskuuta 2014

TAiMENKUU Runo № 2200


TAiMENKUU Runo № 2200

Matikan tappajat ovat kaikonneet tyyten,
ulajava jää saanut valkoisen vuorauksen;
murisee ja rytyy - paukauttelee vaimeasti peiton alla.
Tyytyy kalseaan osaansa.

Wanha koiru vilkaisee varmuudeksi karvoihinsa,
kelaa elämänkokemuksensa läpi tukevalla maalla,
kuni vihdoin rohkaistuu astumaan aavalle.

Taimenen kuu - otollisin hetki.
Hopeakylkisiä jötiköitä häämatkan jälkeen
rantain tuntumassa einehtimässä.

Hiljaista tietoa,
siirtynyt vuosisatojen ajan kirjoittamattomana
sukupolvelta toiselle.

Juomus kasaantuu onkaavan syöverin poskelle,
kohmeiset sormet lappavat hyistä riepua;
ankara riipaisu saa myrkyn erittymään suoniin,
kourat lämpenevät hetkessä,
humeetti selkenee oitis arvioimaan vaihtoehtoja.

Kuukkelipariskunta lehahtaa avannolle,
asettuu vähäiselle risulle odottamaan veroaan;
juoruilevat vartoessaan ties mitä hävyttömyyksiä
wanhan miehen kankean hitaasta touhuilusta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

2 kommenttia:

  1. Elämän makuinen runo. Jäin miettimään. Antoi ajatuksen, kiitos!

    VastaaPoista
  2. Olet päässyt hyvin lähelle perimmäista ideaani;
    sisäinen kosketus lukijaan omasta mielestäni
    parhaiden sanojen parhaaseen mahdolliseen
    järjestykseen mietittyjen sanojen avulla.

    Se on minun epikurolainen ataraksiani.

    VastaaPoista

Tällä sivustolla joka päivä mieli-, kieli- ja valokuvia  
Kulttuurista; runsaasti vähemmän Sivistyksestä...
satoi eli paistoi. Jo vuodesta 2006.
Trew. Harmaasusi