lauantai 31. tammikuuta 2009

kymppi


Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu täällä Bloggerissa.
Kukkanen on Tunturikohokki, (Silene acaulis),
pohjoissaameksi Duottarsillan
.

Tässä lisää tunturikohokkeja.


ETTEi YLLÄTY JOS YLLÄTTYY


ETTEi YLLÄTY JOS YLLÄTTYY

Havahdun rummun kalvon napsahdukseen
unen ja valveen rajatilassa,
yht'äkkiä äkkäämään ketä palvon.

Sen tulimmaisessa silmänräpäyksessä olen wirkku,
täytyn ja pakahdun, minulla on nyt osviitta.
Siksi valvon.

Tästä syystä; tästä tästä,
palasin juuri kaukaisesta sinisestä Satumaasta,
tätä hämärän hetkeä varten.

Sininen kaunis emaloitu ruukku; kyllä, sininen,
täynnään kultaisia kolikoita jäi sateenkaaren päähän,
mutta merkitsin paikan.
Vedin kannallani ruksin hopeiseen jäähän.
Saatan tarvita niitä häissä.

Laskin haahden hunajaiseen tuoksuvaan mereen,
aloin soutaa vastarannan majani makuuksille.

Nyt palaan lammaswällyn alta kömpien maailmaan
ja pysähdyn kesken ylösnousun empien,
on niin hyvä olla.
Lysähdän takaisin aloilleni,
ennen kuin ennän jaloilleni.

Jysähdän laverille, kurkotan rummun ja rummutan,
päätän kertoa uutisen varhain.
Parhaalle. Ettei ylläty jos yllättyy.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 30. tammikuuta 2009

ELVYTETÄÄN


ELVYTETÄÄN

Muinoin, Talvisodan, jonka aloituksesta kiisteltiin ja Wälirauhan jälkeenkin vielä pitkään, silloin kun pienen hetken moottoripyörä oli pienen tovin niskan päällä autoon nähden. Oi siis niitä aikoja. Oi. Kaikki oli hyvin tai oikein hyvin. Paitsi elvytys. Se oli jo silloin karvasta kalkkia rupusakkilaiselle.

Toissapäivänä joitakin sinnikkoja, kaksi paria, oli tulossa akantappopeleillä Nord Kapin suunnasta. Jarruttelivat meidän kylän kohdalla, kaarsivat tankille ja kuumille kupposille. Sähköllä toimivat puvut napsautettiin irti töpselistä, raotettiin, pörhisteltiin rintakarvat ja oiottiin mahdolliset tissiliivin rypyt, mikäli niitä sattui kynsiin.

Tuollaista juuri on oikea rakkaus, rakkaus pohjoiseen, sitä panee iniminen kaikkensa sen eteen, että pääsee haluamansa liki. Ai että mitenkä tuo edellä liittyy Talvisotaan, Wälirauhaan ja elvytykseen? No ei mitenkään.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sotien jälkeen motoristien tyyliin jo kuului nahkatakit, kai tyyliin á la "lentäjä-ässä" ja pitkälle 60-luvulle. Ensimmäiset täysnahka-asut muistelen nähneeni joskus keskioluen wapautumisen aikaan. Joo-pa-joo.

Naapurikylän pojilla oli päsähtynyt loistava idea, päähän, oletettavasti. Toinen Jawa 250cc-veikkonen esitti että mitä jos käännämmä nämä rotzit takaperin niin ei tuule rintaan kun itseämme Immosen suoralla viihhytettään ja kiihhytettään. Että kiskase sinä tuo vetokettu kiinni, kun se Lempo on hankale ite vettää.

Toinen, MZ-mies, Mustan paholaisen ratsastaja avitti toista ja sitten Jawa 250cc-mies toista. Nousivat ratsujen selkään ja lähtivät pärisemään.

Immosen mökin kohdalla alkoivat vääntää hanaa ja rintarinnoin painoivat rinnat tankin päälle. Wauhdin hurmassa eivät huomanneet kirsin nostamaa rummunpahkaa ja sinkosivat siitä ilmalentoon ja vitellikköön, liki Pussisen Annin kanalaa, mutta kananpaskapuolelle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Toinen, se MZ-nuorukainen, se joka selvisi. Siltä poliisi kysyi:
"No mittee työ oikkeen tuolleesa mänittähhii hurjastelemmaan - mielettömät? Että mitenkä sitä sinä selevisit tuosta paskakasasta henkissä ja tuo toenen on ruoatona? Kerrohan se!"

"No kyllähän se wielä siinä vaihessa henkitti kun mie tulin ällillein, mutta sittä juoksi tuo Kana-Anni ja huus tullessaa, jotta piä-piä. Piä pittää kiäntee, pittää elvyttää, muuten pahkeinen kuoloo. Ja sitten kiäs Arvolta piän, kuulu naksaus, loppu henkitys. Ei vikisy ennää.
Tässä kaikki herra konstaapel. Vilipittömästi."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tämä uutisten suuri elvytys, velkaraha, se joka veronmaksajien on joskus maksettava takaisin koronkiskureille, se annetaan pankeille, yrityksille, siis sitä kautta jo valmiiksi rikkaille tukena ja verohelpotuksina. Elikkä sellaisille tahoille joiden kulutus ei kasvaa tippaakaan vaikka rahamäärä lisääntyisi kuinka paljon.
Ei vaikka Vanhanen ja Kävelevä Kataistrofi sitä kuinka peräreikä pitkällä kirkuisivat Arkadian mäeltä: "Kuluttakaa. KULUTTAKAA-KULUTTAKAA!"

Ja velalliset ja muut pers'aukiset, rupusakki, onnettomat tunarit... nehän jäävät pikkuhiljaa ilman sekä rahaa että töitä. Tyhjästä kun ei voi ottaa. EI VOI!

Siis juuri ne jotka kuluttaisivat.

Nyt näyttää että reaalitalous romahtaa varsin nopeasti koska kuluttajilla ei ole rahaa, töitä eikä toivoa paremmasta.

On vain odottettava että joku tulee ja kääntää pään oikein päin joko ministereiltä tai kuluttajilta.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Jokaiselle joka on tippaakaan kiinnostunut omasta navastaan tässä päälle kaatuvassa HURLUM-HEISSÄ, suosittelen vilkaisemaan näitä Kallen inimisläheisiä kansankielisiä kolumneja


Oh-show-tah hoi-ne-ne

Wastaan


Haasteen paiskasi Herra 47:
SITÄHÄN SE KAIKKI ON...


1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
- Avasin.

2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.
- Valitsin.

3. Selitä kuva:
- Tässä tulee:
Kaamoksen jälkeinen ensimmäinen puolipäivän näkymä
Karhujärven tienoilla. Tievälillä Kaamanen-Karigasniemi
Wiime talvena siis. Tämä on tätä. Obladii obladaa.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.
- Haastan:
Granen, Uunan, Lastun ja Villikissan samaan
leikkiin, samoilla ehdoilla.
Paitsi että ei ole pakko, jos vain ei ite halua.



Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 29. tammikuuta 2009

moni


Älkää vain kysykö mikä. Vastaan että joku kasvi, sammalmassaa...
Nooh - ehkä sittenkin Purolähdesammal (Philonotis fontana).
Ruotsalaiset sanovat vissiin: "Titta på - Källmossa!"


Ailigas tunturin Skálonjuovččan kurussa on äytsi, Lánkkája,
ja siinä tuota on ämpäritolkulla.

Puron kahtapuolta olevilla kallioahteilla, joista vesi tihkuu
ja lirisee niiden alla, sammalmassaa on satoja neliömetrejä.

~~~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tässä alla näyte ahteella lötköttävästä sammalmassasta.
Myötävaloon kuvattuna.


Tässä linkki tarkempaan syventymiseen Suomen sammalista!


KAiKKEE SORTTii


KAiKKEE SORTTii

Moni yksiksensä miettii,
pohtiessaan elon viettii,
tuota ihmeellistä, kummallista,
merkillistä reittii, pitkin sokkeloista seittii,
miss' haara haaran jälkeen aukee aina uusi haara
ja vaara tehdä valinnasta väärä, kovin suuri
kun runsastuvi valintojen määrä.
Ja matala on muuri joskus pienen tovin.

On monen monta,
juttuu onnetonta,
iloista tai raadollista, onnellista, surullista,
murheellista - kaikkee kyltä, yllin kyllin.

Kaikkee sorttii.
Suurinpiirtein tismallensa,
sama määrä,
kuin on porttii varres' elonpolun alun sekä lopun.
Jos vain malttaa turhan hopun.

Ei mitään hinkuu kohdata oo niitä mulla.
Taikka sulla.
Ikäviä etenkään. Ei apeaa tai kapeaa,
vaikk' polkuu kävellessä niitä vastaan saattaa tulla.

Siks' luulen, paras on, jos ei mitään väistä,
vaan katselee vain polkuans'.
Yht'aikaa, sen molemmista päistä.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

LAPSELLiNEN UTELiAiSUUTENi



LAPSELLiNEN UTELiAiSUUTENi

Lumottu tunturini.
Minun oma lumottu tunturini.

Silmää hivelevä kauneus viivyttää minua,
kuumeisesti vilahtelevat humeetissani vaihtoehdot,
puntaroinnit, syyt ja seikat - perustelut,
sille miksi en tahtoisi liikahtaa paikaltani.
Vaikka ketään ei ole näkemässä, ei kuulemassa,
Vaikka ketään - ei mailla eikä halmeilla.

Kai mielikuvitukseni tekee lopulta tepposet,
olen kuulevinani kutsun, huudon, EI - ulwahduksen.

Pudistelen päätäni, asetun ja kuuntelen uudestaan.

Lapsellinen uteliaisuuteni voittaa lopulta,
hopulla kaivan parkani povesta pitkän silmän,
vedän täyteen mittaansa
ja suuntaan sen tunturini ryntäille.

Verkkaan haravoin eeskahtaalle - ei mitään liikettä,
jatkan sinnikkäästi, lanteille, kurun suuntaan,
sitten huomaan, yksinäinen susi, jaloillaan,
kuono kohotettuna taivaanpiiriin.

Tuulee sen verran etten erota ääntä,
mutta näen kuinka sen suu on auki.

Painan putken kasaan, napitan parkani,
tukin jalat siteisiin, sauvoilla vauhtia pukkaan
ja alan laskettamaan kohti hukkaa.
Jotenkin vaistoan, että se kutsuu minua.

Ja minä menen, menen menen ja menen.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 27. tammikuuta 2009

HALTiOTiLA


HALTiOTiLA

Siinä se on.
Avaan ränstyneen parkani ja raotan.
Rentoutan kasvoni, löystän paulat, avaan palmikkoni.
Seison. Aistin taikaa. Pidätän rimpuilevaa aikaa.
Kykistyn mykistyneenä.

Lumoava näkymä valuu loihtuna aisteihin,
siirtyy soihtuna syvälle rintaan,
kiskoo kylmän hien pintaan.
Sitten kuuman joka muuttuu huumaksi.

Ja ne miljoonat väreet - ne kulkevat aaltoillen,
pitkin kyynärvarsia, selkäpiitäni, kupeita,
valuvat maan äärien ylle varpaista anturoiden läpi
säärien haivenia pörhistäen.

Annan luomien valua ja killistän niiden raoista oaivia,
kaunispiirteinen on ja sulava,
tuo kuperalakinen, paljas tunturipää.
Juuri niin kuin olin mielikuvissani sen elänyt.

Seuraan kallasta ja kiihtyneenä havaitsen,
kuinka tievat piirtyvät tasaisina pyöreina kumpareina.

Houkuttelevina, tenhoavana kuin naisen parmas.
Jatkuen kutsuvana kuumana uumana myötää.
Päätyen kuruksi kahden reitevän ahteen väliin,
autoksi, kaltioksi, joka purkaa äytsinä itsensä.

Siinä se on. Lumottu tunturini.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 26. tammikuuta 2009

KAJASTUS


KAJASTUS

Ohut valoviiru koin puolella taivaanpiiriä, syvänsinisen avaruuden alla. Huomenen ensimmäinen haave, lupaus joka antaa toivoa ja voimaa aloittaa uusi päivä.
Kalpea heijastus, aamuruskoksi vahvistuva, kun pilvet harsuuntuvat ja nousevat yläkerroksiin kultaisen kehrän ylivertaisesta voimasta, lieventää päivänalun odotusta.

Kummallinen, mystillinen on se kajasteen voima kun sitä istuu odottamassa kerrankin tyvenessä, äänettömässä tunturin kallaassa.
Ympärilleen pälyillen, kuin anteeksi pyydellen, sitä kaivaa leipälaukustaan aamiaisen, voipaperiin kääräistyt pari näkkileipää kinkku- ja juustolisukkeineen.
Virhevalintoja molemmat. Kääre sekä leipä. Kaikki tyynni.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tässä hiljaisuudessa jonka kuulee korvilla, hiljaisuudessa jossa käärepaperin rapistelu kuulostaa peltikatolla kävelyltä hollannikkaat jalassa. Jossa jokainen näkkileivän rouskaisu vastaa suurin piirtein, osapuilleen sitä kuin lapiollisen sepeliä nakkaisi kottikärryyn.
Ja kuin karmeimmaksi huipennukseksi, hermoja villtäväksi, nolostuttavaksi, suorastastaan häpeälliseksi, koituu se ääni, joka syntyy siitä kun leipä muhentuu leukaperien toimesta massaksi ja aloittaa tiensä takaisin kohti Äiti-maata, hiljalleen, tarkassa järjestyksessä.

Ajallansa etenevät ne leivän muuntumisprosessit, melkein kuin kello, ei minuutilleen, mutta vääjäämättömästi kuin aika vyöryy.
Vääjäämättömästi kuin auringon nousu - vaikkei sitä jokaisessa uudessa huomenessa havaitsisikaan.

Sen verran on inimisen älli kehittynyt šamaanien ajoista, että uskoo jo, uskoo että aurinko nousee jokaisena aamuna vaikka ei näyttäytyisikään, nousee vaikka koi ei taivaanpiirissä erikseen siitä ilmoittaisi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kummallinen on se kajeen voima, se hohto joka panee inimisen humeettiveden loiskuamaan kaikenlaisia oikkujen ja aatosten kiemuroita ja sekamelskaa kun siihen pääsee, siis kajoon, paneutumaan yksin, ei yksinäisyydessä, vain yksin ja sitten kaikessa rauhassa paloittelemaan taivaan ilmiön pienen pieniin osasiin ensin, sitten kokoamaan sen takaisin uudeksi hienoksi järjestelmäksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Sellaiseksi täydelliseksi, ettei sitä hömpsäkkä kiireinen työhönkiiruhtaja huomaa lainkaan.
Ei tämä jo mainittu onneton reppana äkkää ollenkaan että sitä muotoa on käsitelty, palaset riivitty taivaalta pehmeälle porontaljalle kallaaseen ja siitä joinain aamuina pitkän harkinnan päälle aseteltu ihan sattumanvaraisesti, suorastaan huiskimalla takaisin.
Toisinaan kovin säntillisesti, hyvinkin runsaasti aikaa ja harkintaa käyttäen vain muutamien tiettyjen palasten paikkaa vaihtaen.

Ja saattaapa sitä joskus luojaansa miellyttääkseen ja siltä mieliharmin säästääkseen, asetella aamutaivaan palaset kiltisti tarkalleen samoille paikoilleen mistä ne kiskonut vierelleen.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Monesti sitä tointa ei itselleen rakennetussa kiireessä huomaa, ei huomaa tunturin suomaa kaunista näkymää, huomentaivaan kajastetta, hohdetta kuin kangastusta tulevasta, unelmaa, utopiaa tasapainosta, mielenrauhasta ja levollisuudesta.

Kulttuurin rappiossa kiire ja huiske, suorittaminen sokeuttaa wiimeisetkin kauneutta etsivät silmät ja tilalle tunkee maaninen, alistunut ahdistus. Kipinä hiipuu, valo sammuu ja inimisestä tule järjestelmän tahdoton osa jonka koko elämän järjestelee joku epäinhimillinen, säälimätön ja tunteeton, kasvoton koneisto.

Niin mielelläni kun minä kajastuksen jok'ikiselle soisin, niin kuitenkin samalla ymmärrän, että siitä ei kannata alkaa saarnaamaan, eikä lähetystyötä tekemään.
Kyse on valinnoista ja ne valinnat tekee jokainen itse.
Toiset pakosta, toiset oivaltaen asian ja alkaen suunnitella pakoa Kurjuudenlaaksosta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

LUMOUS


LUMOUS

Pysähdyn tievan päälle.
Tartun lieriin,
tönäisen ränstyneen huopakotsan otsalta ens'töikseni.

Ortodoksisesti rispaantuneen palttoon hihalla
suoritan vaistomaisen pyyhkyn.
Huokaan, puhallan höyrypilven näkymäni ylle.
Kuin kimmeltävänä taikapölynä se leijuu pakkasessa.

Karkuutan nyyhkyn,
silmäkulmasta livahtaa luvatta suolainen tippa,
pomppii vinottain uurtuneita, ahavoituneita,
ryppyisiä kanjoneita ylitellen leuankärkeen
ja tuiskahtaa siitä hierille.

Vavahdan, oikeastaan puistattaa,
tunnen kuinka salaperäiset litkut sekoittuvat kehossa
ja leppä ryntää kohisevana vuoksena suoniini.
Haukon katkonaisesti sisälleni selkosen mystistä,
taianomaista hiljaisuutta, kauneutta ja rauhaa.
Werkkaisaan vierivää rajatonta aikaa.

Edessäni kohoaa lumottu tunturi.
Lähes parikymmentä vuotta olen vaeltanut sitä kohden,
Joka askeleella se on siirtynyt askeleen taapäin.

Sydän ryntää kaksi askelmaa kerrallaan kurkkuun.
Näyttää että on nyt pysähtynyt.
Alan saavuttamaan sitä.

Kaivan ja kohotan pitkän silmän - tarkennan.
Naarassusi on pysähtynyt kurun suojaan,
ja loikoo levollisena kuin odottaen jotakuta.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 24. tammikuuta 2009

kolkytkaks


Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu täällä Bloggerissa.
Kolmekymmentäkaksi (32) männynlatvaa Mukkajavrin takana
joulukuun 8. päivä, klo 09:50:04 ja vuonna
2008.

HUNAJAMEREN SOKERiSELLA RANNALLA


HUNAJAMEREN SOKERiSELLA RANNALLA

Kiivaina vyöryvät hehkuvat, punaiset aallot,
alla sinällään tyvenen pinnan.

Rinnan sen kera, samassa somassa hengessä
uinuvat salaiset aatokset, paatokset, saatokset.
Koko olon, elon ja ilon ihanan ankara sekamelska,
kuin tulvivan kosken kuohut ja akanvirrat.

Ikuisesti samalla tutulla paikalla,
samassa päässä, joka säässä.

Väliin laimentuen vaimeaksi
tahi uhkuen purskuvaan kiihkoon,
ajast'aikaa, levollisesti maininkien tavoin,
mutta herkeämättä, alinomaan. Alati.
Noh - ehkä talvella joskus hieman jäässä.

Odotuksen kalvavan hinnan,
sen maksavat sielusta tihkuvat tunteiden tuoksut,
ajatusten vallattomat juoksut.
haaveista muistoihin ja takaisin.

Unessa - pitkin pielusta.
Sinisessä hämärässä punaisen taivaan alla,
hunajameren sokerisella rannalla.
Uumenista kohoava wäkevä hehkuva vuo polttaa
ikuisen merkin ylitse tulvivaan tulivuoreen.
Henki yhtyy henkeen, sulautuu yhdeksi yhdeksi.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 23. tammikuuta 2009

iKÄWÄ iNiMiNEN


iKÄWÄ iNiMiNEN

Olen ikäwä iniminen. Älä lue. Kirjoitan ikäwistä asioista. Pysähdy tähän. Niin kuin tänäänkin. Vaihda jo blogia. Minun on pakko koska huomasin erään ikäwän asian kongretisoituvan silmieni alla. Kirosin mielessäni ja sitten ääneen sillä kuulijakuntani oli sillä kertaa sikälikkin tuttua, että sen suhteen kärsi karauttaa kyllä kaikki alakerran osat ja osansa sai myös erinäisten henkisten kulttuuripiirien edustamat jumal-persoonat ja muutkin siivekkäät.
Ihan vain warmuuden vuoksi manasin myös kaikki politikat (Denrocopos locos)
maanrakoon, suorastaan silkkaa ilkeyttäni.

Alä siis lue tästä eteen päin. En aio kirjoitaa kovinkaan imarrellen inimisen wiisaudesta. Pikemminkin päinvastoin ja pahasti. Suorastaan siis ikäwästi. Tämä on viimeinen W.A.R.O.I.T.U.S!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tässä päivänä muuanna, taannoin, ei kovinkaan kauaa aikaa sitten, olin "Pärnäsen korjaamolla" eheyttämässä huonoon kuntoon päässeitä Vulvåni jarruletkuja, jotka katsastusukuli oli pyytänyt vaihtamaan jakson aikana tai mitä pikimmiten, sikäli mikäli mahdollista.
Samalla värkättiin muutakin pientä alakerraston vikaa kuntoon.

Hinuri toi siinä hoidon kestäessä korjaamon rantteelle tilaihmeauton, Chrysler Voyager'n. Muistan hämärästi kuinka Tuulilasi kertoi muinoin, oletettavasti maksua vastaan, että Chrysler Voyager oli markkinoille tullessaan v. 1983 käänteentekevä auto sekä Chryslerille että koko autoteollisuudelle.

Kyllä-kyllä. Paremmin ei voisi kukaan sanoa. Tuo aika oli todella käänteentekevä koko autoteollisuudelle. 80-luvulla alettiin kääriä autoja sellaisiksi paketeiksi että rikkoutuneita tai loppuunkuluneita osia ja kappaleita yhä harvemmin ja harvemmin sai yksittäin. Tai jos saikin, niin SIKA-hintaan.

Nyt hui ja haikailen menneitä aikoja. Ja ihania SIKA-hintoja jotka ovat muuttuneet SIKA-SIKA-TÖRKYSSIKA-hinnoiksi.


Kaipa se olikin amerikkalaisen myyntiponnistelun voimannäyttö, saattaa inimiset riippuvaiseksi, ns. merkkiuskovaisiksi. Veikkaan, en siis tiedä, että tuollaiseen järjestelmään siirryttiin pikemminkin inimisen käyttäytymiseen liittyvien psykologisten tutkimustulosten perusteella enemmän kuin minkään muun tähdellisen. Enkä syytä erikseen amerikkalaisia, muut tahot seurasivat kernaasti tukka hulmuten perässä ja markkinointiin satsattiin aivan käsittämättömiä summia. (Paskan ostamiseen paketissa)

Huhuh, tästä nyt riittäisi vaikka kymmenen pakinaan. Mutta kukapa viitsisi lukea joten olkoon. Palaan takaisin "Pärnäsen korjaamolle".

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Niin, ukko harppoi sisään ja kertoi em. tilaihmeen ongelmat: Oli pysähtynyt parinkymmenen pakkasessa liikenneympyrään. Ilman yhdenkään merkkivalon tai tietokoneen ilmoittamatta. Lupaa kysymättä. Eipä siinä muuta konstia kuin tilata hinuri paikalle ja tilaihme hoitoon.

Kun minun tolani alkoi olla jo voiton puolella, niin aikaa jäi seurata mitä Voyagerille tapahtuu. Apuakulla se siirrettiin pukille. Siis sähkövika? Nuorempi "Pärnänen" sorhasi virtamittarin piikeillä tiettyihin paikkoihin ja päätteli että laturi on "sökö". Päästi laturin verstan pöydälle, avasi, kipitti katsomaan Voyagerin mittarinlukemaa ja vislasi kauniisti Aram Hatsaturjanin Gajaneh-baletin Sable dancea. Oikein kauniisti.

"70 000 mittarissa ja kollektori kulunut loppuun!"
Otti kännikän ja alkoi kyselemään uutta rojua tilaan. No totta Mooses, kyllä lähtee, kyllähän noin tuoreeseen tilaihmeeseen. Löytyy siis laturi, pakettina, hinta halvimmillaan €700.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Minähän jo varoitin!
Tuollaisen tai tuon kaltaisen auton hankkija. Kysymykseen voi tulla vain loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen iniminen. Sellainen joka asettaa kaikki muut hömppäkriteerit tärkeämmälle sijalle kuin oman järjenkäytön. Vain kuluttamiseen onnistuneesti manipuloitu otus, hyväuskoinen hölmö voi olla kyseenalaistamatta moista vedätystä. (kusetusta)

Ai miksi?
Kerron vain lyhyen karun esimerkin ilman huumoria
tai kytköksiä:

Tuo Voyagerin karkea laskelma - siis laturi €700 + työ ja hinaus ym. ym. (elinikä n. 70 000km), verrattuna meikäläisen wanhaan resuun - uusi laturi maksaa €50-90, tarkoittaa kymmenkertaista määrää kilometrejä tuon Voyagerin yhden laturin hinnalla.

Ja mikä harmituksen (W*tutuksen määrä) jää pois, käytettäväksi johonkin tärkeämpään. Tässä kaikki. Jokainen ymmärtää tuon yllä kuvatun asian todellisuuden. Niin että missä on JÄRKI?

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ei-ei, älä käsitä väärin jos luit tänne saakka, en kiroa hintaa, se on aina "oikea" jos kerran tavara ei jää hyllyyn. Moitin vain inimisen järkeä ja harkintaa, ennalta-arviointia. Se ei maksa mitään, se on tuottavaa ja säästää koko inimiskuntaa joutavalta romulta. Se on asian substanssi.
Mutta järjenkäytöstä on kai tyhjä kirjoittaa yhäkin, tässä jo lamaan kuolemansyöksyssä kaatuville inimiselle. Paniikeissaan.

Kolmisen kuukautta sitten media tulvi ylenpalttisia vakuutteluja siitä että Suomi selviää tästä kurimuksesta kuin jumalan valittu kansa kuunaan. Silkalla hipaisulla. Nyt jo on osoittautunut että vallanpitäjät puhuivat paskaa.

Ostakaa uusi auto. Kuluttakaa, kuluttakaa! Siinä on pelastusköysi! TARTTUKAA!

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ei sille mahda jumalatkaan mitään.
Me emme vaan pelaa samaa peliä.
Obladii obladaa.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

ITELLA SCRIPTUM.
Jos joku ei enää satu muistamaan mikä on paniikki, niin kerronpa että se tarkoittaa vain sitä, että RUKSI (X) puuttuu.

Kun naapurin Sirpa ryntäili jälkipuperteetissaan, kalenteri hyppysissään pitkin pirtin laitoja ja kiskoi hiuksiaan sekä huusi että: "PANIIKKI-PANIIKKI! NYT ON PANIKKKI!" niin me tyhmät vunukat kysytiin siltä, että mikä on, Sirpa hyvä, paniikki? Mutta se vaan selasi kalenteriaan ja toisteli: "RUKSI PUUTTUU, RUKSI PUUTTUU!"

torstai 22. tammikuuta 2009

Tellus


Eipä tähän näkyyn ole elokuisena aamuna tunturissa juuri mitään lisättävää.
Pikemminkn voisi muutaman kyyneleen tirauttaa ihan ilosta,
että saa nähdä ja kokea tätä.
Että ei wielä aivan kaikkialla näy inimisten kosketus.

Oi KOi


Oi KOi

Oi sinä ihana planeetta Venus - rakkauden valo,
muinaisen Hooruksen lahja ja onnen suoja,
uuden elämän luoja.
Salli riemukas ylistysoodini,
yhdistä itseesi henkinen koodini, sisäisen kiihkoni palo.

Kointähtenä tuikit kun herään tähän ihanaan maahan,
säteesi kerään;
sinä suloinen loputon Lusifer,
kiehtova valontuoja.

Sinulle ikuinen Fosforos,
Sinulle omistan tämän ihanan ruusun,
muinaisten tarujen lumoavan ruusun,
mi' syntyi povesi yltä valuvasta meren vaahdosta,
lempeästä katseesta,
hehkuvan sylisi ahnaasta tuoksusta
iholta ravistelemistasi vesipisaroista,
kun nousit meresi wellovasta sylistä.

Sinulle rakkauden ja kauneuden ajaton jumalatar,
suloinen Afrodite. Sinulle lauluni laulan.

Vaella taivaanpiirini yli ja valmistu juhlaan,
oi sinä Hesperos
sillä huominen, perjantai, on nimesi pyhä päivä.
Frian, Freian tai Frouwan päivä.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Ei LYKKYÄ - Ei TYKKYÄ


Ei LYKKYÄ - Ei TYKKYÄ

Puuskutan, puhallan uhalla, uhmaan
kuin pikku poika tehtyään tuhmaa.
Löysään kaulusta, muistelen sanoja laulusta.

Nostan hattua otsalle, avaan lyyssiä,
vanttuut roikkuvat kalvosimista pauloilla.
Oikeaoppisesti.
Hikinoro valuu hikinauhan alta silmäkulman yli,
nokanvartta pitkin leuankärkeen - löysää irti
ja posahtaa jalkojeni väliin lumeen.

Hyräilen pätkän Orso Maria Guerrinin
La Mia Grande Avventuraa vapaasti mukaellen
kun kukaan ei ole kuulemassa.

Kuulostelen:
Ei desperadoja. Ei susien ulwontaa. Ei tuulen,
myskytuulesta nyt edes puhumattakaan.
Ihan vain tuiki tavallinen suomalainen talvi.
Mitättömät kymmenkunta astetta pakkasta.
Lunta vaivoin sukukalleuksiin, hieman kyyristyä pitää.
Ei vilu, ei nälkä, ei mitään hätää

Hieman ottaa voimille ensimmäinen kerta.
Ahneella on paskanen loppu.
Olisi pitänyt harkita ensin ja lähteä sitten.
Myöhäistä nyt, ei yhtään tykkyä tässä kurussa.

Ainoa lohtu että lumikengillä tamppaamani ura
on hieman helpompi palata.
Jatkan Lumikenttien kutsua, nyt suomeksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 20. tammikuuta 2009

LENTŠU


LENTŠU

Lunssa ja minun kipeä pääni tässä,
olen puhelimeen kähisemässä.

Ääneni kuin närällä härällä,
joka kiukkuaa menetettyä onneaan
nähdessään tonnin painoisen sonnin
tiki-kuvassa autuaan hiehonsa kanssa.

Päätäni kivistää,
warmaan pystöllisen huononpaa pontikkaa
olen illalla epähuomiossa teen sijaan itselle suonut.
Nyt silmissä vilistää entisen onnen häivät,
terveen ilon ja elon päivät. Toivotan hyvää matkaa.

Käyn nuuskaamassa huomenkoita porstuan rapulta.
Lumi sulaa, hanki lysähtää korren tasaan,
helmililjat ja krookukset virkoavat
ja iltapäivällä nurmi vihertää seinänviertä.
Ensimmäiset punaiset tulppaanit avautuvat hämärään.
Epäilen että minulla on hieman lämpöä.

Tai sitten pakastimen ovi on jäänyt raolleen,
puistattaa kuin horkassa.
Olisipa nyt matto hyppysissä - mietin,
saisi sen kerrankin pölystä ja karvoista vapaaksi.

Vain yksi riemu tässä elämässä, tasa-arvo,
vihdoinkin jo toteutuu se,
vaikk' muuten taudis' hyvä olo nolla,
on pääni kipee yhtälailla niin kuin kuuluu puolisoilla olla.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 19. tammikuuta 2009

LOTNiKKA


LOTNiKKA

Jossain kaukana Pielisjärven salomailla Havukan takana, sanoivat Hiijessä, asusteli wanhaa kotipihaansa muudan Lotnikka. Oli hällä oikea nimikin, vain ei tule mieleen.

Lotnikaksihan sanottiin muinoin hautamestaria, jota kutsuttiin myös nimillä hautahamari, hautalonki, pykyri, siira ja tervakuningas. Lienee noita vielä muitakin ollut, tervanpolttajalla, vaan eivät korviini ylettyneet.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Metsänmies oli viimeisen päälle, pärekorin- ja vasun taitaja. jonkin sortin puuseppä siis, lotniekka, lotnikka.

Hiukkasen liemiin mieltynyt. Ei pahasti yhteiskuntarauhan
kannalta. Otti palowiinaa miesten tapaan, mutta tuskinpa kankkusesta mainitsi, eikä iltapäivästä enää tunnustanutkaan moista.

Ehoton oli metsän päälle käymään ja tiesi kyllä mihin aikaan mitäkin otusta oli helpoiten saatavilla ja kätevintä pyytää. Wähimmin vaivoin. Kuten vaikkapa metsoa.

Lotnikan mielestä ukkometso oli myös suurimmallaan soitimensa aikana taikka paremminkin hänen sanansa mukaan jymäkimmillään eli painavimmillaan.

Sanoi moneen otteeseen punnineensa saaliita ja aina luvalliseen aikaan, syksyllä siis, ammutut ukot olivat noin 3,5 kilosta reiluun 4 kilon painoon, mutta että soitimelta ammutut vankkoja kuin savusaunan kiuas, painot 5-6 kilon luokkaa ja paras hänelle jäänyt pihkanokka oli painanut:
"Kuus killoo ja seittemänsatookakskytäkaks rammia ja osia vielä piällehhi."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Kertoi sorahtavalla ääneellään että parasta oli keväällä kun aamulla nurkan taakse tarpeille mennessään sattui kuulemaan tyvenessä metson napsauttelun vaarasta.

Sitä niiltä sijoiltaan, jo siinä vaiheessa hiipien oijustaa pirttiin ja kiskoo sarkaset ylleen ja kumiterät koipiin, nappaa vaarnasta Valmetin Oravan (salonkikivääri) ja lipastonlaatikosta vajaan kourallisen panoksia ja suksii menemään, joskus suksittakin kun hyvin käy.

Suunta selviää kuuntelemalla ja paikkakin on tietty ja vakio vaikka aihan se pitää ottaa huomioon kun sitä lähestyy eri kulmasta.

Alkuun voi mennä normaalisti kävellen, kun vain ei ryi eikä kolistele ja puuskuta. Eikä muutenkaan metelöi.

Sitten kun näppäily alkaa erottumaan, kannattaa alkaa varomaan mihin takajalkansa laskee. Silloin on otus jo herkässä. On tähysteltävä mahdollista pasteerauspaikkaa ja kun hoksaa sen, on silloin syytä vetää kuti piippuun ja loksauttaa varmistin pois päältä. Ja hiljaa, hipihiljaa on oltava. Sehän selvä.

Kun alkaa hiomaan, silloin on harpottava eteenpäin, mutta harkiten, silloin ei kuule, eikä näe. Mutta - kun hionta loppuu, silloin on pysähdyttävä, liikkumattomaksi, jähmetyttävä suolapatsaaksi kuin Lootin vaimo.

Vaikka koipi jäisi ilmaan, se on siinä asennossa oltava sen aika kuni taas alkaa hiomaan, muuten on peli menetetty ja saalis pakenee hiiteen.

Niin selitti meille raukoille, onnettomille, meille tietämättömille tervasnuotiolla ja mehän ihaillen niitä kuunneltiin ja yöllä unissamme Ukko-Metsoja kaadettiin kuin miehet.

Sitten, lopuksi, kuin Harmakeettonin wiimeisessä taistelussa ikään. Kun huuma ja kiihko oli korkeimmillaan, antoi ukko kallisarvoisimman winkin:
"Vuan jos niitä onnii par tahi usseempikkii siinä kekottamassa ja siiplöillään viuhtomassa, niin elekkee possauttako sitä joka hijjoo, semmonen valihtekkoo joka muata kuapii tahi muu. Sehän ei - sehän ei kuule se hioja mittään. Muistooten!

Ei se huommoo jotta siltä kilpaveikko töksäyttää nokkasa sammalikkoon. Monasti käyp silleen jotta suap ammuttua pariki siltä samalta kiimapaikalta."

Ja mehän kuunneltiin ihmeissämme noita viisauksia.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

HORiSEE TUO TiNTTi


HORiSEE TUO TiNTTi

Ensimmäinen tirskahdus,
se kuuluu jostain tuolta,
pihan puolta,
koivupuusta.

Eikä edes kaikkee tästä tammikuusta,
ole saatu vielä kunnialla loppuun.

Ja tintit muka käynnistyy jo hoppuun.

Tuossa keikkuu, kiikkuu,
ketterästi liikkuu,
yksi hassu tinttiukko,
pörrö massu,
nokas' pieni luppotukko.

Kai morsiimelle huomenlahja.

Horisee tuo tintti rahja - luulen
kun titityksen kuulen yli miedon lounatuulen.
On vielä sydäntalvi.

Ei ole vielä aito eikä ehta - lempeen aika,
eleen hempeen syynä vissiin lienee silkka Lapin taika,
tämä uuden valon woima oiva,
mutta vielä loiva,
ja yhä viime kevään lemmenlurituksin päässä soiva.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

lauantai 17. tammikuuta 2009

kolme


Yykaakoonee-kuvakotkotus jatkuu täällä Bloggerissa.
Tässäpä kolme (3) potraa tammukkaa (tongoa)
valmiina savukylpyyn.

PELKKÄ SUSi


PELKKÄ SUSi

Kuu hyytyneen jänkämeren yllä.
Kaksi ystävättärien hyvää tytärtä kävelyllä.
Matkalla Ultima Thuleen.
Toinen, kevytkenkäinen heilakka hyppelee,
mutta toinen impi pitää jalat maassa vissisti.

Pysähtyvät kyselemään toisiltaan jotain,
ihan samantekevää - sitten äkisti.
Huulipuna että -kiilto kädessä, seisaaltaan peilaavat.

Kummallakaan ei ole kiirettä,
joten odottelevat sitä sateenvarjon alla tulevaksi.
Leppoisasti juttelevat niitä, sekä toisinaan näitä,
pehmeällä kovalla äänellä.
Kaikessa rauhassa kelopuun oksalla istuen
ja jalkojaan heilutellen.

Huitukan sukkahoususta karkaa silmä pakoon.
Ei kestä pälätystä. Hermoraunio.
Lakkapään päällä kaarteleva korppi nappaa sen.

Huitoessaan räkkää toinen äkkää tunturissa,
suuren kiven päällä,
verkkaisesti lojuvan ja sileäkarvaisen poron taljan
jonka alla makaa pelkkä susi.

Tyttöset nousevat ylös puusta
ja lähtevät astelemaan syrjään,
suoraan kohti kiven alla lojuvaa miestä,
muutaman parinsadan metrin päässä tiestä.

Ennätettyään viimein paikalle huomaavat,
että mies on muuttunut takaisin sudeksi.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

perjantai 16. tammikuuta 2009

KOiRAN KiDUTUSRUOKAA


KOiRAN KiDUTUSRUOKAA

Törmäsin tuossa syksyn mittaan kummaan ilmiöön. Aloin ihmetellä miksi A husky rapsuttelee niin tiheään itseänsä. Sitä se ei ollut tehnyt vielä luolaan tullessaan.
Assistentilla oli kyllä ollut rapsuttelua, mutta lievempää, ei niin silmiinpistävää.

Koko juttu olisi saattanut jäädä tyystin arvoitukseksi jos kotopirtin sijaintiin nähden ei olisi ollut tämä nettinen käytössä. Eipä sitä hevillä täältä lähtisi melko tyhjänpäiväiseltä vaikuttavaa asiaa selvittämään. Ainahan koirut rapsuttavat.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Aloitin tutkimalla hurtan, rapsutettu oli keho muutamista paikoista vereslihalle: korvantaukset, leuan alta, kantapäästä esimerkiksi.

Sitten seurasin parin päivän ajan tarkemmin oireita, nämä löytyi:
- tassujen kaluamista
- sähäköitä liikkeitä,
kuin kirppujen napsimista turkista
- ja lähes säännöllistä toistuvaa rapsutusta,
- kuonon hieromista maahan tai esineisiin

Jostakin sivustolta löysin sitten tietoa allergioista ja niiden aiheuttajista. Vehnä ja soija sattuivat heti silmään koska taka-takaraivossa oli sittenkin jotakin muistumia asiasta muinaisuudesta, joltakin satunnaiselta koiruinimiseltä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Seuraavaksi syyniin siis koiriitten eineet. Pussin kyljessä luki FRISKIES (aikuisille) Tuoteseloste mustilla hämähäkin seitin paksuisilla, kärpäsenpaskan kokoisilla kirjaimilla tumman vihreällä pohjalla. Säkki piti nostaa pöydälle, hyvään valoon, kaivaa lukulasit, sitten suurennuslasi.

Ei sanallakaan mainintaa vehnästä ja soijasta! Koko säkissä! Prkl!

Tässä tuoteseloste osoitteesta friskies.fi netissä, jos joku epäilee:
"VALMISTUSAINEET: Viljaa, lihaa ja eläinperäisiä tuotteita, kasviperäisiä tuotteita, öljyjä ja rasvoja, kasviksia (sikuria väh. 0,5 %), kivennäis- ja hivenaineita"

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Läksin sitten selvittämään sellaisia/sellaista koiriitten ruokaa jossa mahdollisesti noita allergisoivia aineita vehnää ja soijaa ei olisi. Älysin Lempo soikoon, että se asia on koirukohtainen, toiset ei reagoi, vain toiset.

Helvetinmoinen napsuttelu oli keksiä ensin hakusana ja sitten vielä päästä perille sivujen logiikasta jotta etsivä löytäisi jyvän.

Minulla ei siis ollut hajuakaan muista tuotemerkeistä, mutta lopulta löysin:
JAHTI & VAHTI Energia
.
Ja REILUSTI, heti nimen alla kerrottiin selvästi:

"Ei sisällä säilöntä- ja väriaineita, vehnää eikä soijaa."

Säkin kyljessä lukee ISOLLA VEHNÄTÖN ja SOIJATON

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Että tämä on nyt tässä. Hintaeroa, jolla kylläkään ei ole mitään mainittavaa tekemistä varsinaisen asian kanssa on muutama €uro. Siis Jahti & Vahti on hieman kalliinpaa.

Sitä nyt ei sitten ollut lähimainkaan saatavilla kun ostopaikkaa aloin hakemaan. Lähin piste löytyi Sodankylän Agri-marketista. Tarkistin asian vielä sähköpostilla ja sain kuin sainkin tuttavani kautta sitten kuitenkin touhuttua sitä pari säkkiä kokeeksi.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Ilolla kerron kaikille koiriitten omistajille. TOIMII, jumaliste TOIMII se. A:n rapsuttelu vähenee koko ajan, veriset rapsutuksen jäljet ovat katoamassa, jäljellä on enää sellaista satunnaista rapsuttelua. Kuonon hinkkaus on loppunut jo tyystin. Olen iloinen harmaasusi!

Koirut on popsineet vehnästä ja soijasta VAPAATA murkinaa nyt noin 45 vrk. Assistentin lievemmät oireet kadonneet liki kokonaan. Kaipa se aikansa kestää ennen allergisoivat jäämät poistuvat kokonaan kehosta. Onhan tuota kokoeroa niillä liki 35 kiloa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Huomioita:
Jostakin läystäkkeestä luin, että vehnää käytetään koirujen ruu'issa sen halpuuden tähden ja soijaproteiinilla korvataan eläinproteiineja jotta tuoteseloste saadaan näyttämään siedettävältä. (ostajan silmissä)
Näin näkyy toimivan ainakin Friskies, kai maximoidakseen tuoton raapivien koirien kustannuksella. Prkl!
Minä olen vittumainen mies, kun tulen sille päälle. En siedä, että koiruja kiusataan inimisen ahneuden tähden.

Muista merkeistä en sano, koska en tiedä. Sillä siisti. Jahti & Vahdin etsiköön netistä tarvitseva, kun en muuten yleensäkään halua jutuissani erikoisemmin mainostaa.

Juttu on tosi ja kokemusperäinen, enemmän kuin siis silkka mutu-tunne. Friskies-tuotemerkille ja tuotteille ja markkinointijohdolle sekä osakkeenomistajille minä toivotan menolippua helewettiin, koska kieroilevat.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Tämä on tässä ja wieläkin saatan jonkun vastaantulijan syödä, ihan vain huvikseni, etenkin jos se kiikuttaa hantaakista Friskies-pussukkaa. Joten warokaa.

Jos koira ei ole herkistynyt vehnälle ja soijalle niin kaipa sille sitten sopinee mikä ruoka tahansa. Ei muuta.

UGH!


Oh-show-tah hoi-ne-ne

torstai 15. tammikuuta 2009

kun yhteys olisi luotu lumesta...


Marjo Niemen romaanista; Miten niin valo:
"...vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina..."

SUOMUT KiiLTELEVÄT SULiSSA


SUOMUT KiiLTELEVÄT SULiSSA

Sinisen musta humiseva yö paukkuu ja ulwoo,
piirtää railoja valittavaan kanteen.
Neljäsosa kuusta on maalattu harmaalla pilvellä.
Puiden ruodot piirtyvät hankeen.
Suomut kiiltelevät sulissa.

Ihmiset ovat liian lähellä.
Tuossa yksi, mutta wastarannalla,
kiiskien luona kylässä. Alati.
Mikä lie?

En hirviä lähteä jään yli veden syliin,
joudun pian jos pamahtaa.
Lamaannun ja alla aukeavan railon musta kita
pyytää kylään, ilman uima-asua,
moottorikelkalle haisevassa haalarissa. Sekä hielle.
Potkin töyräällä kivisiä kokkareita.

Ei tarvitse siellä huutaa, autan jos pystyn!
En nää teitä pimeässä! Sytyttäkää kuu täyteen!

Nakkaan valokaapelin yli jään turvakseni.
Nyt näkee.
Varmuuden vuoksi en laita sitä kiinni,
on vain yksi elämän lanka ja haluan viedä sen mukanani.

Tulen tuota lumista polkua pitkin.
Siinä on yhteys joka on auki aina.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

TULVii VUOTAVA HAAKSi


TULVii VUOTAVA HAAKSi

Wiiltävä wiima hyisen jäämeren rannoilta.
Erinomaisesti siwaltaa kasvojani. Tuoksulumi suomii.
Haluaa rynnistää kehoni aukoista sisään.

Ei - en minä ole wihainen,
vaikka kasvoni kirvelevät kyllä, ovat tulessa.
Tiedän että rakkaudesta se näin lempeänsä osoittaa.
Pohjoisen ihmistä kohtaan. Ruoskimalla.

Kuvittelen erottavani meren suolaisen tuoksun.
Hyisen helwetin kalmaisen parfyymin.
Niin otaksun.

Karstanne rohisee jaloisssa.
Tuuli puissa. Kohisee jokaisella askeleella.
Tuntuu pilkkaavan:
Jaksa vielä, pääset lämpimään jos kykenet - raukka!

Saavun palaneelle joelle. Rannalla jäätynyt väkitupa.
Kohvan alla sohjoinen outo kevät evät väristen,
hulluksi tulleita kaloja uimassa väärinpäin.

Ensimmäisestä ovesta tulee viimeinen mies
ja viimeistä ovea ei ole ollenkaan.
Lyön rumpuani ja jatkan matkaa.

Otan naarastani oikean käden sormilla,
nostan paratiisiin.
Kymmenen tai viisikymmentä kertaa.
Puolen tunnin päästä kysyy olenko minä jumala
vai sinä ja missä?
Vastaan en ole - olen susi joka elää kanssasi.

Ahteella tulvii vuotava haaksi yli laitojensa.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

tiistai 13. tammikuuta 2009

VAALEANPUNAiNEN PYLLY


VAALEANPUNAiNEN PYLLY

Katson kauas taivaan rantaan;
sinne virran mutkaa hukkuvaa,
ilon miellä, viittatiellä, selkä rankasta matkasta hiellä.

On vaikee tunteita piellä, kyyneleet niellä,
en sitä kiellä.
Kun siristäin silmään ihanaista näkyy;
luontoo talviunta nukkuvaa, mik' silmään osuu.

En tahdo hosuu,
vaikk' tunnen omituista kutkaa.

Rusotus - koin ensi kajo siellä,
kuin hentoisen naaraan vaaleanpunainen pylly,
sattuu silmään - lumisella tiellä.

Kaivan pitkän silmän povesta
ja kurkotan avoimesta ovesta jängän yli.

Ei siellä mikään hehkeä pylly ole,
vaan ystävani Aurinko;
maalailee taivaan kankaalle näkemystä päivästä,
ei merkkiäkään pilven häivästä.

Siirryn likemmäksi, ainakin kuseman verran,
jo erotan, hyvä päivä tulee.

Huilaan vielä tovin, kovin innoissani päätän jatkaa,
matkaa yhä Satumaata kohden.


Oh-show-tah hoi-ne-ne

maanantai 12. tammikuuta 2009

HÄMÄRÄ


HÄMÄRÄ

Hämärää vielä oli, aamuista sellaista, ei kuitenkaan tällaista kaamoksen jälkeisen ensimmäisen päivän hämärää, vaan syyskuun lopun ja noin kolmekymmentä vuotta sitten.

Eikä täällä Lapissa, ööö, Tunturi-Lapissa, mutta jokuhan saattaisi kovin enteellisesti jo nähdä hienoja kicksejä siitä että syntymäpitäjäni nimi on puhdasta saamen kieltä, "suuri virta" ja kotijärvenikin samoja sanasukuja, kuin myös moni paikannimi. Elikkä siellä tämä alla kuvattu episodi sattui. Ei neljän tuulen tiellä.

Niin että jos enteitä ja ennusmerkkejä tahtoisi kerätä nippuun hopulla, pianpa olisi sellaisessa ennusvitelikössä, ettei paremmasta väliä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Olin lähtenyt aamulla warhan, jo ennen sianpierasua, läheiseen, melko korkeaan vaaraan lintumetsälle. Yksin ja mielessäni tietysti pyörien jokaisen lintumiehen toivesaalis, metso. Noooo, hätätilassa koppelokin kävisi.

Oli tyven, autereinen aamu, puut olivat lehdettömiä lähes. Maa sula vielä. Oli pehmeä keli, metsämiehen sanaan.

Reppu selässä, Valmetin yksipiippuinen Tapio-haulikko rinnalla, ja viispilikkuseiska Tikka, toisella. Ei koiraa, vaikka sellainenkin oli hallussa. Pakkasi pirulainen syömään kaikki karvaiset ja höyhenten peittämät otukset sen siliän tien jos satuin alas ampumaan ja en ehättänyt itse ensimmäisenä paikalle.

Mitä sellaisella hurtalla tekee? Minä vaan kysyin ja jätin sen kotiin.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Lähestyin par'aikaa vaaran alla olevaa rämeistä korpea. Korvessa solisi pieni puron ja noron välimuoto, mutta osasi sekin pitkien sateiden jälkeen turvota haitaksi asti jolloin joutui sopivaa ylityspaikkaa hakemaan vedenvartta harppoen aivan mahdottomassa vitelikössä.

Nyt oli kuitenkin helppo tapaus, jonkun asettamaa risulaakonkia pitkin vaan yli ja sadan metrin päässä kuivalle maalle.

Usva leijaili sakeana, vaikka polun erottikin ja jonkun matkaa eteenpäin, koska aamunkoi kajotti edestäni.

Tapani mukaan kävelin hillitysti, isommin rymistelemättä. Yht'äkkiä huomaan polun varressa edessäni mättään päällä jotain tummaa, oikeastaan mustanpuhuvaa.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Niskavillani pörhistyvät siinä silmänräpäyksessa, adrenaliini kohisee höyryveturin kiihkolla suonissa. Pysähdyn niille sijoilleni. Huuliltani karkaa äänetön parahdus: "Metso Perskules!"

Yritän pysyä liikkumatta, kahisematta, yritän olla en mitään, en kukaan.

Äkkään hopulla, että matka on liian
pitkä hehtaaripyssylle. Ja Tikka-sohlo on selässäni. Hikeä pukkaa. Alan perääntyä hiljaa, katse tiukasti otukseen liimattuna.

Lopulta pääsen sen näkymättömiin. Kiihko loiventuu hieman ja pääsen ottamaan yltäni haulikon. Lasken sen maahan. Kurotan sitten viispilkkuseiskan nojalleen ja sitten repun, pois liikkeitä haittaamasta.
Tietenkin toimin ajatuksen nopeasti, vaikka aika tuntuikin ikuisuudelta. Koppaan kiväärin, tarkistan että panos on piipussa ja lähden hiipimään metson suuntaan polkua myöten. Hipisipihiljaa, äänetönnä mahdollisimman.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Onnittelen itseäni, otus on yhä paikalla. Näyttää ettei se ainakaan olen minun satunnaisiin ääniin reagoinut mitenkään. Paikallaan johottaa kuin patsas.
Metsästysviettini
pettää. Alan helewetti soikoon ihastelemaan asentoa, muotoa ja kauneutta, haihattelemaan asetelman väriharmoniaa.

Lopulta älli palaa, metsämiehen kuuma veri vonkuu suonten mutkissa ja kykistyn polveni varaan tähtäämään kaikkien oppien mukaisesti. Muistan pidättää hengitystä, lasken hiljaa jyvää otusta kohden ja mumisen äänetönnä otukselle:
"Siinäpä kökötät metsoseni, autuaan
tietämättömänä elopäiviesi lyhyydestä, ylpeänä muistelet astumiesi koppeloiden kiihkoa ja alulle saattamiasi jälkeläisiä ylpeänä. Et ollenkaan tiedä mitä minä olen suunnitellut sinun varallesi.
Niin, ajattelin sinusta, hyvä herra, tehdä paistin uuniin ja sitten nauttia herkutellen, makustellen wahvaa aromiasi.
Kun minä hitaasti kiristän sormeni liipasimella löysät pois ja sitten vielä viisi milliä hengittämättä, niin siinäpä sitten sinun elämäsi on eletty. Siihen se loppuu metson rauhoitusaika. On se niin - niin se on.
Pyydän siis etukäteen anteeksi, että
joudun tappamaan sinut. Mutta niin olen päättänyt, wahvemman oikeudella."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Samassa kuuluu polven alta napsahdus, korvissani kuin tykinlaukaus. Joku perkeleen risu pettää ja saalis on tietysti tiessään kun saan kasattua itseni, ehdin miettiä.

Ei, siinä se jököttää yhä. Uudet valmistelut. Ja lopulta laukaus. Ja siinä se jököttää yhä. Tuskin piru silmäänsä räpäytti mokoma. Ja uusiksi ja laukaus. En ole enää uskoa silmiäni. En voi tältä matkalta ampua ohi.

Tutkin hahlon ja jyvän. Kaikki on kunnossa. Uusi tähtäys. Laukaus. Nyt ilmoitan jo ääneen korven väelle ihmettelyni.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Peräännyn ja koppaan haulikon, lähden sitten etenemään reipasta vauhtia otusta päin. Kyllä sillä saatan hermo pitää. Antaa tulla näin liki, enää kymmenkunta metriä. Kun pääsen kohdalle huomaan miksi se ei pakene.
Mihinpä musta juurenkarahka kannostaan pakoon pääsisi?

Naurahdan, vilkaisen ympärilleni ettei vaan kukaan nähnyt. Marssin repulle, nappaan olalle ja palaan kannolle. Pengon reppua, kaivan Airamin ja alan hörppimään kahvia.
Samalla päätän etten kerro tästä sataan vuoteen kenellekkään.

Oh-show-tah hoi-ne-ne

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

HORiSONTiN TAKANA


HORiSONTiN TAKANA

Tuuli kuuli kun liikuin heiluvien metsien oksissa,
hämärissä kiikuin.

Joku muuan muuksi luuli, toinen puuksi,
kolmas kuuksi - moinen poloinen.
Henki.
Yön ja hämärän renki.
Etsien kiihkeästi.

Loukkoa,
suruisten ihmisen joukkoa,
varjojen huomista tummaa summaa,
kummaa,
jonka sielunsa murheista räytyy,
harmeista täytyy.

On päivä wiimeinen kaamoksen,
siintona kaitana sinisen kajon,
kaukaisen taivaan laitana
ja huomen valon ensi.

Juhla palon uuden,
tulevaisuuden.
Sen rinnassa - ihon pinnassa koen,
vuolaana ryntäävän joen.
Ja kaikille hoen:
On kuumotus polttava elämään. Kytö ja hinku.


Oh-show-tah hoi-ne-ne